Original subtitles

Yhteisöjä, koteja ja elämiä Meksikonlahden rannikolla

on pirstoutunut ja tuhoutunut.

New Orleansin pormestarin mukaan sadat, ehkä tuhannet, ovat kuolleet.

Ruumiita jätetään tulvaveteen.

Pääpaino on loukkuun jääneiden pelastamisessa.

Kaupungissa on yhä 100 000 ihmistä, jotka eivät pääse pois.

Asukkaat pitelevät epätoivoisia viestejä yläpuolelta katsoville.

Oltuamme paniikissa ullakolla

löysimme vanhan kännykän, jossa oli yhä virtaa.

Ajattelin, että hyvä luoja. Soitin hätänumeroon.

He sanoivat lähettävänsä jonkun pelastamaan meidät.

Ehkä viiden tunnin päästä tuli vene.

Menen valtatielle, puran kuorman ja palaan. Siinä ei mene kauan.

Hän vei meidät Interstate 10 -valtatielle.

Matkalla sillalle oli vauva,

vastakammattuine hiuksineen vedessä.

Hän oli kuollut, mutta halusin silti ottaa vauvan pois vedestä.

Sanoin veneen kuljettajalle, että tuolla on vauva.

Sanoin, että otan vauvan ja vien hänet jollekulle sillalla.

Ehkä saamme selville hänen vanhempansa.

Hän sanoi, että vauva on poissa.

Sanoin, että otan hänet silti pois vedestä ja vien sillalle.

Ehkä siellä odottava ambulanssi voi ottaa ja tunnistaa hänet.

Hän otti kepin

tai jonkinlaisen laudan, joka hänellä oli veneessä,

ja hän työnsi vauvan pois.

Hän sanoi: "Olemme nyt huolissamme elävistä, emme kuolleista."

"Meidän pitää hakea elävät."

KESKIVIIKKO 31.8.2005 TULVAN KOLMAS PÄIVÄ

Keskiviikosta oli tulossa erityisen huono päivä.

Pelastustyöntekijät olivat uupuneita toisiaan seuraavista kriiseistä.

Siinä vaiheessa

FEMAlla oli 24 tuntia aikaa toimia tarvelistamme mukaan.

Mutta apua ei edelleenkään tullut.

Meistä tuntui, että FEMA ei ehkä ollut oikea organisaatio

New Orleansin kaupungin tilanteeseen,

koska tiesimme, että tilanne heikkeni nopeasti,

ja ihmisten piti päästä pois sinä päivänä.

Suojana toimineesta Superdomesta on tullut paikka, jossa ei haluta olla.

Vessat ja ilmastointi ovat rikki.

Hän pyörtyi juuri.

Siellä on tauteja ja ruumiita.

Emme käyttäneet vessoja tiistain jälkeen.

Ja vessassa pitää käydä melkein missä vain.

-Odota. -Katsokaa. Elämme kuin siat.

-Voisit pidätellä. -Siat. Kuvaa tätä vessaa.

Se oli sietämätöntä.

Monet alkoivat kiertää porteilla ja puhua kansalliskaartille.

Yritimme selvittää, pääsisimmekö pois.

He käskivät aina seuraavalle portille, mutta meitä ei päästetty pois.

Mutta sitten yhtäkkiä joku ryhmästäni alkoi ravistella porttia.

"Päästäkää meidät pois täältä." Hän sanoi kaikenlaista.

Silloin kansalliskaarti veti esiin M16-kiväärin.

Hän sanoi: "Parasta mennä tuonne."

Mene.

He eivät tehneet yhteistyötä kanssamme.

Kansalliskaartin eri ryhmät vuorottelivat,

mutta vieläkään ei sanottu, kuka oli johdossa.

Katastrofissa 1. armeija tekee yhteistyötä kansalliskaartin kanssa,

mutta Louisiana ei ollut alueeni Katrinan iskiessä.

Louisianasta vastannut kenraali oli yhä päämajassaan San Antoniossa.

Kun hän kertoi Pentagonille, että olin Mississipissä,

minut käskettiin New Orleansiin.

Siten presidentti nimitti minut Joint Task Force Katrinan komentajaksi.

Vastasin avun koordinoinnista FEMAn kanssa.

KESKIVIIKKO KELLO 9.30

Kun saavuin Superdomelle, tuhannet silmät tuntuivat katsovan minua.

Ajattelin, että heidät on saatava pois täältä.

Kenraali Honoré tuli paikkaan, jossa työskentelin pormestarin kanssa.

-Tulkaa sisään, kenraali. -Miten menee?

Koetamme kestää. Mitä kuuluu?

FEMA, kaupunki ja pelastushenkilöstö olivat edustettuina.

Kaikki kertoivat hänelle, mitä tarvitsimme.

Mutta FEMAn edustaja sanoi väliin: "Emme voi tehdä sitä,

teemme tämän. Tämä pitää tehdä sääntöjen mukaan."

"Teemme sen, mutta se vie aikaa."

Kenraali Honoré sai tarpeekseen ja sanoi: "Anteeksi vain, FEMA."

"Ennen kuin puhutte, tarvitsette helvetin onnistumisia."

Kysyin, mikä oli etusijalla.

Pormestari sanoi, että piti saada ruokaa ja vettä. Pelastaa ihmiset.

Ja kaupunki piti evakuoida. Ajattelin samaa.

Olimme jo pyytäneet liittovaltion

ja osavaltion viranomaisilta busseja kuljettamaan ihmisiä pois kaupungista.

He tiesivät, että bussit olivat yksi tärkeimmistä asioistamme.

Odotimme bussien saapuvan myöhemmin sinä päivänä.

Eikö sinulla ole toimivaa puhelinta?

Tavattuani pormestarin menin tapaamaan kuvernööriä Baton Rougeen,

koska heillä oli vaikeuksia puhua toisilleen.

Ei vain poliittisesti. Linjat olivat poikki.

Viestintäyhteyttä ei ollut.

Koska kaiutinjärjestelmä ei toiminut, kävelin 30 000 ihmisen keskellä

Superdomessa ja kerroin, että hoidimme asiaa. Busseja tulisi.

En tiennyt, miten se toimisi, mutta busseja oli tulossa.

Se piristi meitä.

Katselin, kun ihmiset sopivat riitojaan ja kättelivät.

Siellä alkoi olla tosi sotkuista.

Monet teinit kokoontuivat yhteen ja alkoivat siivota.

Eräs nuori mies työnsi

hotellin matkalaukkukärryä, jossa makasi ihminen.

Hän sanoi: "Tämä nainen pyörtyi."

"Mitä teen hänelle?" Hän oli kunnossa

ja tajuissaan, mutta selvästi ylikuumentunut.

Pyysin kärräämään hänet lääkintäpisteeseen lähettyvillä.

Hän teki niin ja palasi 10 minuutin päästä.

Hän kysyi: "Haluatko, että jatkan tätä?"

Pyysin tekemään niin. Hän piti roolistaan.

Riski siinä, että nuori mies sai auttaa ihmisten työntämisessä

lääkintäalueelle oli näin pieni.

Kun muut näkivät, miten hän auttoi, vaikutus oli valtava.

Kokoonnutaan jumalanpalvelukseen. Aloitamme parin minuutin päästä.

Kansalliskaartin pappi puhui meille.

Hän kysyi, mikä meitä huoletti ja mietitytti.

Ihmiset sanoivat: "Läheiseni".

Tiedän, läheisenne.

Haluamme keskittyä siihen, että vaikka tilanne on paha,

talon voi rakentaa uudelleen. Minullakaan ei ole kotia.

Kaikki, mitä minulla on, tuhoutui. Omaisuuteni on ylläni.

Olemme kaikki samassa veneessä. Mutta tiedättekö mitä?

Koko perheeni on kunnossa. Ja se on tärkeää.

Siksi meidän pitää rukoilla.

New Orleansissa rukoillaan, ja hän teki hyvää työtä.

Jumalan miehenä hän puhui meille ja paransi oloamme.

Vaikka olomme on epämukava,

kiitämme siitä, että Jumala lähetti enkelinsä lohduttamaan meitä.

Jumalan kiitos.

Monista alkoi tuntua, että olimme silloin valittuja.

-Aamen. -Aamen.

Olemme samassa jamassa.

Ja ennen kuin tilanne pahenee, lähdemme sieltä.

KUVERNÖÖRI BLANCO

Soitin presidentille.

Odotan hänen soittavan pian takaisin.

Pyysin presidenttiä antamaan meille kaikki mahdolliset resurssit tänään.

Tarvitsemme hänen apuaan tänään. Aikaa ei ole hukattavaksi.

On tärkeää toimia nopeasti ja alkaa vakauttaa tilannetta.

Olemme Causeway-sillalla Interstate 10 -valtatien yllä.

Näkymä takanani on uskomaton.

Valtava pakolaisleiri täynnä tuhansia ihmisiä,

jotka odottavat kuljetusta pois kaupungista. Heidät pelastettiin...

Menimme sillalle keskiviikkona.

Siskoni ja porukkamme päättivät, että menisimme mahdollisimman pitkälle.

Kävelimme kilometrien päähän taloltani.

Toivoimme pääsevämme Algiersiin, koska länsirannalla ei ollut märkää.

Pääsimme näköetäisyydelle Superdomesta.

Kansalliskaarti ajoi ohitsemme, ja kävi selväksi,

etteivät he huolehtisi meistä ennen viime hetkeä.

Se oli stressaavaa, koska vanhuksia ja lapsia oli paljon,

ja olimme liki 38 asteen lämpötilassa betonilla.

Vettä ei ollut saatavilla. Se vaivaa minua.

Ilman ruokaa selvää pari päivää, mutta vettä pitää olla.

Meillä on hallinto. Mitä helvettiä he tekevät?

Katso näitä ihmisiä. Tämä ei ole leikkiä. Tämä on vakavaa.

Ihmisten henki on vaarassa.

Se oli sietämätöntä.

Sitten huomasimme, että jotkut menivät sillan alle

Kentwood Water Companyyn. He toivat autoilla sillalle vettä.

Tämä juttu hämmästytti minua.

Jakaessaan sitä he sanoivat vain:

"Juokaa se. Älkää tuhlatko sitä. Emme tiedä, kauanko tämä kestää,

tai kauanko kestää ennen kuin pääsemme pois."

Silloin aloin huomata, että pitää olla hyvin tarkkana median kanssa.

Sen, mitä lukee ja näkee.

Olen katsonut koko päivän tarinoita rettelöivistä ihmisistä,

jotka huutavat ja käyttäytyvät kuin roistot.

Nämä ovat niitä väitettyjä roistoja.

He menivät Circle Food Storeen

vajaan kilometrin päässä meistä, hakemaan meille kuivaa ruokaa

ja kuivia vaatteita, koska siellä oli vaatekauppakin.

Noin ei saisi tehdä. -Tiedän.

Mutta jos kävelemme paljain jaloin vedessä, jalkoihin tulee haavoja.

Useimpia kanavien suoria lähetyksiä ei tehty pahiten tulvineilla alueilla.

He olivat yleensä keskustassa Canal Streetillä

ja lähettivät satelliittiautoista.

Jos Canal Streetillä ammutaan ja ryöstellään,

pitää vain kääntää kamera. Helppoa.

Hei. Tule takaisin sieltä.

Ja siitä saadaan lähetyksen ykkösjuttu.

Levottomuudet ovat niin pahoja, että pomo käski hänen lähteä kaupungista.

Hän sanoi: "Ryöstely karkaa käsistä."

"Toimitusjohtajamme pelkää henkemme puolesta."

Kaupan hyllyjen tyhjentäminen ei riittänyt.

Jotkut päättivät mennä pidemmälle ja viedä itse hyllyt.

Heillä on kiire raahata isoja ruokahyllyjä.

He eivät välitä muista. He vain...

Kaikki huolehtivat itsestään.

Tyrmistyin nähdessäni, miten uutisissa kuvattiin mustia,

jotka asuivat New Orleansissa hurrikaani Katrinan aikana.

Meitä ei pidetty tavallisina ihmisinä.

Lainkuuliaisina, kirkossa käyvinä, ahkerina ihmisinä.

On vaikea uskoa tätä todeksi.

Tällaisissa olosuhteissa elävät ihmiset

muuttuvat joissain tapauksissa eläimiksi.

On paljon vaikeampaa saada koko tarina, eikä vain otsikkoa.

Uutisjohtajani sanoi aina, että ihmiset ensin, omaisuus toisena.

Siihen me keskityimme.

Näännymme täällä nälkään. Emme voi laittaa ruokaa.

Meidän piti rikkoa ikkunat ja tehdä, mitä piti.

Siellä tapahtui typeriä juttuja,

mutta suurin osa yhteisöstä ei ollut kaoottisia ihmisiä,

jotka halusivat vain ryöstää kaiken.

Ihmiset yrittivät selviytyä, kun tilanne paheni ympäri kaupunkia.

KESKIVIIKKO KELLO 11.03

TULVAN KOLMAS PÄIVÄ

Lensin Baton Rougeen ja tapasin kuvernööri Blancon.

Hän sanoi: "Pyysimme FEMAlta busseja, emmekä tiedä, milloin ne tulevat."

"Mutta arvostaisin auttamista evakuoinnissa." Sanoin tekeväni niin.

Pian sen jälkeen FEMAn johtaja Michael Brown halusi tavata minut.

Kenraali Honoré on työskennellyt tiiviisti FEMAn kanssa

ja tehnyt kaikki pyytämämme siviilitukitoimet.

Menin hänen hienoon liikkuvaan päämajaansa Baton Rougessa.

Hän sanoi: "Työpöytäsi on tuolla. Haluan sinut viereeni."

Sanoin: "Enpä usko."

"Laitan jonkun pöydän ääreen, mutta ongelma on New Orleansissa."

"En voi ratkaista sitä täällä." Hän vaati yhtenäistä johtoa.

Sanoin, että sopii, mutta minä en tee sitä.

Näin katseet New Orleansissa. Minun pitää olla siellä.

Joten lähdin.

Tilanne Superdomessa paheni pahenemistaan.

Lähetin lisää sähköposteja FEMA:n päämajaan

varoittaakseni, miten paha tilanne oli.

Keskiviikko 31. elokuuta, sähköposti Mike Brownille:

"Tiedätte, että tilanne on kriittinen."

"Tässä asioita, joita ette ehkä tiedä. Hotellit heittävät ihmisiä ulos."

"Kaduille kerääntyy tuhansia. Satoja pelastetaan yhä kodeista."

"Kuolevia potilaita lääkintäryhmän teltassa evakuoidaan helikopterilla."

"Arvioiden mukaan monia kuolee tuntien sisällä."

"Stadionin evakuointia suunnitellaan, mutta hotellitilanne lisää ongelmia."

"Puhelinyhteyden saaminen on mahdotonta. Lisää myöhemmin."

Koko rakennuksen tunnelma muuttui dramaattisesti.

Mietin, montako vastaamatonta kysymystä täällä olevat ihmiset...

Miten kauan he kestävät tätä ympäristöä?

Pyydämme heitä sinnittelemään kanssamme. Sinnitelkää, sinnitelkää.

Tuntui, että yhdelläkin väärällä lupauksella luottamus olisi mennyttä.

Jos sanon, että bussit tulevat tänään, mutta ne eivät tulekaan,

kaikki kaatuu. Tunsin sen.

Minulle oli hyvin tärkeää, etten luvannut liikoja,

koska välillämme oli hiuksenhieno luottamus.

Minun ja tuhansien ihmisten, joiden kanssa puhuin joka päivä.

Sillalla ihmiset, jotka etsivät paikkaa minne mennä, sanoivat:

"Älkää menkö Superdomeen, se on romuna. Sinne ei pääse."

He käskivät mennä messukeskukseen,

koska suojan piti olla siellä, ja bussien piti hakea ihmiset sieltä.

Tärkein tavoitteeni oli viedä lapset turvaan.

Pikku vauvat eivät voi kävellä.

Minulla oli yksi vauva, veljelläni toinen,

ja kaksi muuta pikkulasta. Kävelimme kilometrejä.

Superdomen ja Interstate 10:n sillan olosuhteiden takia

kuulimme, että ihmisiä tulvi nyt messukeskukseen.

Työskentelimme koko ajan. En muista nukkuneeni juurikaan.

Ihmiset ovat säännöstelleet ruokaa ja vettä päiväkausia apua odottaen.

He tuntevat tulleensa ihmiskunnan hylkäämiksi.

Millaista täällä on ollut?

-Kuumaa. -Tämä on ollut helvettiä.

Sairaat eivät ole saaneet lääkkeitä neljään päivään.

Äitini lääkitys huolestuttaa. Insuliini on melkein loppu.

Siskollani on sirppisoluanemia.

Yritämme saada hänelle nesteytystä suoneen.

-Huolehdimme vauvojen nesteytyksestä. -Pikkuiseni sairastuu.

Hän vain itkee ja ripuloi, eikä maitoa ole enää.

Olen itkenyt kaksi päivää, ja yritän kätkeä sen häneltä.

Mitä toimittaja voi tehdä?

Ihmiset pyysivät vettä. Annoin pari pulloani, mutta en voi auttaa heitä.

Se oli vakavoittavaa,

koska tajusin, että kaikki, mitä halusin tehdä toimittajana,

jutun ja hyvien kuvien saaminen, oli silloin merkityksetöntä.

Kyse on ihmisten elämästä. He haluavat kertoa perheelleen olevansa elossa.

Äiti, isä, mummo. Jos olette siellä

ja kuulette poikaanne, ilmoittakaa, että olette elossa.

Emme ole nähneet Katrinan jälkeen, ja teitä on ikävä.

Ja minuun sattuu. Näettekö tämän ruumiin?

-Viekää meidät pois. -Nainen kuoli tiistaina.

Kolmannessa kerroksessa on kuusi ruumista.

Ja nainen makaa kuolleena naistenvessan vieressä.

On kamalaa joutua elämään tällaisessa tilanteessa.

Menimme messukeskukseen. Voin kuvailla sitä vain,

menemättä yksityiskohtiin, ihmisten kärsimyksen hajuksi.

En kestänyt omaa hajuani.

Olin törkyinen. Kenkäni olivat märät, kaikki oli.

Minulla ei ollut mitään. Minua hävetti. En voinut puhua kenellekään.

Vaikka kaikki siellä olivat samassa ahdingossa.

Olimme kaikki tottuneet juttuihin, joilla pystyi huolehtimaan itsestään,

eikä se onnistunut. Heistä tuntui samalta.

Olin jo ihan sekaisin.

Tuntui, että pyörtyisin ja kuolisin milloin vain.

Mutta lapsilla ei ollut ruokaa, ja he kärsivät nestehukasta.

Heidän huulensa muuttuivat valkoisiksi.

Joten häpeän ja syyllisyyden tunteen keskellä

saatoin vain käyttää vähäiset voimani avun hankkimiseen lapsille.

Kun media tuli sinne kameroiden kanssa,

aloin huutaa kameralle kaksi pientä vauvaani sylissäni.

Meillä ei ollut vettä eikä ruokaa.

Täällä ei ole mitään. Lapsemme ovat olleet...

Lapsemme ovat olleet täällä päiväkausia. Syötävää ei ole.

Meillä ei ole kylmää vettä. Ei jäitä.

-Vauvoilla on nälkä. -Lähettäkää poishakijoita.

Meillä on nälkä. Tarvitsemme apua. Tarvitsemme lääkäriä.

Täällä on sairaita vanhuksia ja kuolevia.

Oloni oli laiminlyöty. Kaupunki, johon kokoonnuimme vuosien ajan,

jonka paraateissa marssimme, jossa työskentelimme

ja rakensimme rähjäisiä taloja, petti meidät.

Silloin heidän mielestään emme olleet enää edes ihmisiä.

New Orleansissa yhä olevat näkivät taivaalla Air Force Onen.

Presidentti lensi yli nähdäkseen tuhon itse.

Hänen koneensa oli matalalla kaupungin siluetin yllä.

Kerroin hänelle, että täällä on uskomaton kriisi,

eikä lentäminen yli Air Force Onella tee sille oikeutta.

Ja olen turhautunut, koska emme saa koottua resursseja.

Monet kärsivät, ja monet tarpeettomasti.

Jos vapaan maailman johtaja olisi tullut New Orleansiin maanantaina,

eikä vain lentänyt kaupungin yli kaksi päivää myrskyn jälkeen,

tilanne olisi ollut hyvin erilainen Katrinan jälkeen.

Maamme on voimakas, emmekä voi huolehtia näistä ihmisistä.

Siinä ei ole järkeä, ja olen vihainen.

KESKIVIIKKO - KOLMAS PÄIVÄ

Kun liityin poliisivoimiin, minulla oli korkeita tavoitteita.

Vuonna 2002 minusta tuli poliisipäällikkö.

Siinä asemassa halusin olla aina median saatavilla.

Viestinnän näkökulmasta

pormestari sanoi minulle, että mitään peittelyä ei suvaittaisi.

Se jäi mieleeni. Taisin miettiä sitä liikaa.

En halunnut salata mitään kansalta,

ja päätin niin vakaasti olla peittelemättä mitään,

että raportoin asioista nopeasti ja saamatta normaalia vahvistusta,

toisin kuin normaaleissa olosuhteissa.

Kun taktiset joukkoni sanoivat, että tarkka-ampuja ampui poliiseja,

raportoin, että tarkka-ampuja ampui poliiseja.

Tähystimme tarkka-ampujia ylikomisarioni kanssa.

Siirryimme pelastustehtävästä taktiseen toimintaan lähes heti.

Meitä ammuttiin helikopterissa. SWAT-ryhmää ammuttiin. Se oli hullua.

Se helikoptereita kohti ampuminen

on seurausta liiasta television katsomisesta.

He ajattelivat, että ylös ampumalla helikopteri näkisi ja hakisi heidät.

KESKIVIIKKO KELLO 16.20

Kysyin poliisipäälliköltä, mistä hän kuuli tarkka-ampujista kaupungissa.

Hän sanoi olleensa helikopterissa, ja heitä ammuttiin.

"Osuivatko he?" Eivät. "Miksi sitten puhuit tarkka-ampujista?"

Ehkä armeijan kielenkäytössä "tarkka-ampuja" eroaa omastamme.

Mutta kun tuntematon henkilö, jota emme havaitse,

ampuu poliiseja kohti, mielestäni se oli tarkka-ampuja.

Jälkikäteen ajatellen ei ehkä olisi pitänyt sanoa niin.

Siitä raportoitiin yhä uudestaan, ja se alkoi elää omaa elämäänsä.

Tarkka-ampuja ampuu heitä, kun he yrittävät evakuoida potilaita.

Olin siellä pari tuntia myöhemmin, enkä nähnyt tarkka-ampujia itse.

Isoilla valonheittimillä varmistettiin,

etteivät tarkka-ampujat iskisi kimppuumme.

Toimintamme vaikeutui paljon pelon takia.

Yksinkertaisetkin asiat. Missä uutta ruokaa tuova auto on?

Kansalliskaarti meni ulos, ja löysimme auton, jonka kuljettaja oli hylännyt.

Hän oli kuullut, että Superdomella tarkka-ampujat tappoivat kuljettajia.

Kaikki oli sepitettyä, mutta se teki työstämme valtavasti vaikeampaa.

Raportoin asioita, jotka olisi pitänyt vahvistaa, ja olen pahoillani siitä.

Kunnioitan teitä paljon kokemanne takia.

Miehenne ja naisenne joutuvat kokemaan niin paljon.

Kun Katrina tuli, ei ollut mitään koulutusta

maailmanlaajuisen median kohtaamiseen kellon ympäri.

Nukuin puolitoista tai kaksi tuntia päivässä.

En syönyt hyvin. Minulla oli migreeni lähes koko ajan.

Siinä vaiheessa olin niin paljon median ja kameroiden kanssa,

että unohdin kamerat ympärilläni.

Viestintäyhteydet olivat katkonaiset.

Jotkut saivat ilmoituksia nuoren naisen raiskauksesta.

Se tapahtui lähellä paikkaa, jossa tyttäreni oli.

Kun tieto saavutti minut,

nuoren naisen raiskaus muuttui tyttäreni raiskaukseksi.

Kun luulin, että tyttäreni oli raiskattu, se hajotti minut.

Jonkun pitää järjestää minulle risteilyalus tai jonkinlainen alus,

jotta saan ihmiset mukavampiin oloihin ja voin auttaa heitä.

Täällä on perheensä menettäneitä, jotka eivät ole päässeet pois.

En tiennyt, missä tyttäreni oli kahteen päivään.

Olen väsynyt tähän, mutta kohta tämä on vihdoin ohi. En halua puhua enää.

Pelastustyöntekijätkin olivat uhreja. Heidän kotinsa olivat poissa.

Heidän perheensä siirtyivät paikasta toiseen selvitäkseen.

Kun pelastustyöntekijät ovat myös uhreja,

toiminnan luonne muuttuu.

Tein valtavia uhrauksia Katrinan aikana.

Perheeni halusi, että lopetan työni ja haen vanhan tätini ja setäni.

Ikävä kyllä tätini ja setäni kuolivat.

Mielessäni kummittelee joka päivä, että olisin voinut pelastaa heidät.

Ihmiset, jotka eivät tienneet olosuhteista keskipisteessä,

jossa olin koko ajan,

eivät tienneet ollenkaan, millaisia haasteita kohtasimme.

He näkivät vain mikrokosmoksen, jonka media halusi heidän näkevän.

Suora lähetys messukeskukselta, jota ei ole tyhjennetty.

-Montako ihmistä täällä on? -Ainakin 30 000, Geraldo.

-30 000? -Ainakin.

-Eikä ketään ole viety pois. -Ei. Luvatut bussit eivät ole täällä.

Heidän mielialaansa on kohotettu. Heidät on saatava pois täältä heti.

Valitettavasti saimme tietää, että vaikka FEMA oli pyytänyt busseja,

jostain syystä se ei edennyt niin nopeasti kuin piti.

Ihmisten piti jäädä sinne vielä päiväksi.

Tiesimme, että he alkoivat olla epätoivoisia

olosuhteiden kestämisen suhteen.

Olimme huolissamme, selviäisimmekö enää keskiviikon kaltaisesta päivästä.

Hyvää iltapäivää kaikille. Haluan ensin kiittää presidentti Bushia

luottamuksesta minua kohtaan.

Haluan myös puhua levottomuuksista ja näkemistämme häiriöistä.

Se ei ole hyväksyttävää.

Kansalliskaarti ja paikalliset viranomaiset

tekevät kaikkensa minimoidakseen sen.

Kansalliskaartin yksiköitä tuli joka osavaltiosta.

Jotkut Louisianaan sijoitetut olivat jo olleet Irakissa.

Lisäksi oli huhuja laittomuuksista, tarkka-ampujista ja ammuskeluista.

Ajateltiin, että tarvitsemme aseita.

Varaviestintäupseerina yritin murskata monia myyttejä,

joista oli tulossa ongelmallisia, koska ne vain loivat pelkoa.

KESKIVIIKKO KELLO 18.03 TULVAN KOLMAS PÄIVÄ

Palattuani Baton Rougesta tapasin pormestarin.

Ehdotin kävelemistä väkijoukon läpi Superdomessa.

Kaverini kansalliskaartista sanoivat, että vartijoita tarvitaan lisää.

Sanoin, että pärjäisimme kyllä.

Sanoin vartijoille: "Laittakaa aseet selkään. Älkää osoitelko ketään."

Ihmiset huomasivat minut ja nimeni.

He sanoivat: "Jäbä, vietkö meidät pois?" Sanoin, että teemme niin.

-Miten hoidamme tämän? -Lähetetään yleinen tiedote radiossa.

Kerro kuvernöörille, että bussien on oltava siellä varhain aamulla.

Hänen pitää kertoa televisiossa...

Tapasin pormestarin ja keskustelin evakuointisuunnitelmasta,

joka koordinoitiin Baton Rougen väen ja FEMAn johtaja Brownin kanssa.

Tunnen vilpittömästi myötätuntoa heitä kohtaan.

Olen vakaasti päättänyt nopeuttaa tätä,

laittaa tämän toimimaan ja saada avun heille.

Paskapuhetta.

Myöhemmin sinä päivänä soitin Brownille.

Hän ei ollut tavoitettavissa. Kysyin, missä hän oli.

Cindy Taylor, joka työskenteli ulkosuhteiden osastolla,

sai sähköpostin Sharon Worthylta, alivaltiosihteeri Brownin avustajalta.

"On hyvin tärkeää, että herra Brown saa syödä rauhassa."

"Koska Baton Rougen tilanne on taas normaali, ravintoloissa on ruuhkaa."

"Hän tarvitsee paljon enemmän kuin 20 - 30 minuuttia."

"Pitää huomioida liikenne hänen valitsemaansa paikkaan,

ravintolahenkilökunnan tarjoilu, syöminen ja niin edelleen. Kiitos."

Cindy Taylor välitti sähköpostin Sharon Worthylta minulle ja sanoi:

"Aloitan sanomalla, että tiedän hänen tarvitsevan lepoa."

"Mutta paljonko aikaa tarvitsette kukin päivälliseen,

mukaan lukien matka-aika valitsemiinne ravintoloihin?"

Yritän koordinoida, missä bussit ovat,

jotta voin vastata pormestarin kysymyksiin ja hoitaa lehdistön.

Mutta 115 kilometrin päässä Baton Rougessa

se pirulainen jonottaa päästäkseen ravintolaan.

Tapahtui typeriä juttuja. Ihan vain typeriä.

Saatuani sähköpostin vastasin heti Cindylle.

"Voi luoja!!!!!!!!" Kahdeksan huutomerkkiä.

"Söin juuri muonapakkauksen ja paskoin Superdomen käytävällä

30 000 läheisen ystävän kanssa."

"Ymmärrän siis hänen huolensa ruuhkaisista ravintoloista."

"Ehkä tänä iltana ehdin siirtää kivet parkkihallin lattialta,

jotta ne eivät pistä selkääni, kun yritän nukkua."

"Mutta toivon, että odotus Ruth's Chrisissä on lyhyt."

Tässä sähköpostikeskustelussa

näkyi yhteyden ja tilannetajun puute.

En usko, että he ymmärsivät kiireellisyyttäni.

Superdomessa mitkään tarvittavat

satelliitit tai tornit eivät edelleenkään toimineet.

Mutta jokin toimi, ja huomasimme,

että monet olivat tuoneet radioita Superdomeen.

He kuulivat uutiset siten, mikä oli ongelmallista,

koska monia perättömyyksiä

ja liioiteltuja tarinoita levitettiin radiossa.

Tilanne alkaa olla kaoottinen. Syntyy tappeluita.

On tapahtunut paljon murhia ja raiskauksia. Vaikka mitä.

Yhtäkkiä, kun kävelimme ympäriinsä,

kuulimme, että pikkutyttöjä oli raiskattu ja tapettu vessoissa.

-Toinen puhui naisesta. -Kuulemma pikkutyttö.

Pikkutyttökö? Onko hän yhä täällä?

Kuulemma pikkutyttö. -Täälläkö?

En tiedä missä. -Meidän paikassamme ei ole vessoja.

He sanoivat, että vessassa oli tapettu ja raiskattu pikkutyttö.

-Tiedän, missä vessa on. -Emme voi mennä sitä kautta.

Raiskattiinko hänet?

Odotin jonkun huutavan murhaa kurkku suorana.

Että joku teki niin. Mutta en nähnyt kenenkään astuvan esiin.

Kiehtovaa, että jotkut kysyivät, oliko minulla videota siitä.

Oletteko tosissanne? Olisiko minulla video raiskauksesta ja murhasta?

Olimme jo kuulleet Superdomen turvallisuustiimiltä,

mitä oikeasti tapahtui.

Tiesimme, ettei asia ollut niin.

Mutta huhu otti silti vallan ja levisi kulovalkean tavoin.

Sanoin, että meitä raiskataan ja tapetaan täällä.

Monet... Niin, raiskauksia. Kaikenlaista väkivaltaa.

Ei tiedä, keitä täällä on. Narkkareita ja ihmisiä, jotka raiskaavat,

tekevät murtoja ja ryöstelevät.

-Media oli ärsyttävä. -Tänne ei saa tulla.

He kärkkyivät haastatteluja kaikilta ja halusivat ihmisten pelkäävän.

Minua pyydettiin vahvistamaan asioita. Sanoin, ettei asia ollut niin.

Ja he kirjoittivat juttunsa silti.

Se riistäytyi täysin käsistä.

Superdomessa on tapahtunut raiskauksia, murha ja ammuskeluja.

Paljon väärää tietoa oli kaikkialla.

Eikä vain mediassa, vaan organisaatiomme sisällä.

Yksi poliiseista kertoi, että siellä on sotatanner.

Ihmiset tappelevat. Hänen sanojensa mukaan he sekoavat.

Jotkin asiat olivat täysin liioiteltuja tai sepitettyjä.

Sanottiin asioita, joita ei tapahtunut.

Ja kaikki tapahtui katastrofin keskellä.

Siellä vallitsi kaaos. Näin poliisien ampuvan katoilla olevia roistoja.

En ole nähnyt amerikkalaisen yhteiskunnan hajoavan näin.

Media halusi johtaa amerikkalaiset keskittymään kaaokseen.

Niin katastrofissa tapahtuu.

Jos kaaosta ei ole, kyse ei ole katastrofista, vaan hankaluudesta.

Jotkut halusivat paisutella sitä rikollisuusongelmana New Orleansissa.

Se ei ollut rikollisuusongelma, vaan evakuointiongelma.

TORSTAI 1. SYYSKUUTA 2005 TULVAN NELJÄS PÄIVÄ

INTERSTATE 10 -VALTATIE

Aamu sarastaa pian, kello on noin puoli kuusi.

Emme ole nähneet busseja neljään tuntiin.

Samaan aikaan väkijoukko on kasvanut,

kuten turhautumisen määräkin.

Olemme olleet täällä eilisestä aamuyhdeksästä asti.

Kello on kuusi aamulla. Kuuntelen uutisia.

Monet menettivät kaiken.

He nukkuvat viimeisiä uniaan ja saavat tietää, pääsevätkö kotiin.

Silloin meidän piti jo lähteä, mutta

kukaan ei sanonut, että Superdome evakuoitaisiin pian.

Ajattelin, etten usko sitä. En tiennyt, mitä tapahtuisi.

Tilanne pahenee. Perheet on siirrettävä pois täältä.

Mutta sinulta haluaisin tietää,

onko busseja tulossa, jotta he pääsevät pois?

He sanovat niin, mutta voiko heitä enää uskoa?

Aivan niin.

Kehotan heitä uskomaan näkemäänsä, ei kuulemaansa.

Mikä suunnitelma Superdomessa oleville on?

Heitä aletaan siirtää heti, kun potilaat on saatu ulos.

Heidän siirtämisensä on etusijalla.

Sen jälkeen 350 bussia alkaa siirtää ihmisiä pois Superdomesta.

Busseja alkoi tulla. Laadimme niille tuloreitin

ja kävelyreitin busseille.

Superdomen potilasevakuointipaikalla

käskin kaataa sähkötolpat,

jotta voisimme viedä vanhukset pois suurilla helikoptereilla.

Kaikki näytti sujuvan hyvin,

mutta sitten radiokutsun mukaan lentäjää kohti oli ammuttu.

Sen myötä kaikki helikopterit kääntyivät.

Se käänsi tilanteen päälaelleen.

KRIISI NEW ORLEANSISSA

Tilanne on epätoivoinen New Orleansissa.

Evakuoitujen siirtäminen Superdomesta keskeytyi laukausten jälkeen.

Pelastushelikoptereita ammuttiin, ja väkivalta levisi kaduille.

Suurin ambulanssipalvelu sanoo joutuvansa vähentämään pelastustoimia,

jos turvallisuus ei parane.

Kuulimme, että bussit pysäytettiin,

koska New Orleansissa oli niin vaarallista.

Bussien ja ambulanssien kuljettajat sanoivat, etteivät mene sinne.

He sanoivat niin vaimolleen.

Tämä mielletään yhä mellakka-alueeksi, mitä se ei ole.

Se oli vain tarina, joka karkasi käsistä.

Meidät yritettiin saada keskittymään enemmän turvallisuuteen

kuin henkien pelastamiseen.

Esimerkiksi turvallisuus.

On aika antaa viranomaisten ja armeijan soveltaa nollatoleranssia

ja viedä ihmiset pois kaduilta, jotta vaaraa ei aiheuteta.

Kun tajusimme ryöstelyn riistäytyvän käsistä,

siirsimme kaikki poliisit takaisin partioimaan kaduille.

He olivat väsyneitä pelastustöistä, mutta siirsimme kaikki resurssit.

Yhtäkkiä hukuin luokseni tuleviin ihmisiin.

He olivat hämmentyneitä. He kysyivät: "Evakuoidaanko meidät?"

"Minne menemme? Kuka ruokkii meidät?"

Pyysimme Louisianan viranomaisia etsimään ryöstelijät.

Raiskaajien, ryöstäjien ja hyökkääjien pitää saada ansionsa mukaan.

Valtakunnallisen mediajulkisuuden myötä

yhtäkkiä poliisin päämajassa viesti oli ryöstelyn lopettaminen.

Viesti oli se.

Ja siitä seurasi täysi sotku.

Käännös: Anu Miettinen