Original subtitles

(Naisen itkua)

Mitä on tapahtunut? –Sen mies on kaatunut.

Voi Esteri.

Otan osaa.

Eikös meidän Aarne ollut siinä samassa joukkueessa? –Oli.

Ja siitä oli vain säilynyt yks hengissä siitä väijytyksestä.

Huono tuuri pojalla.

Hyvällä tuurilla olis ollu meidän Aarne, joka elävänä takasin tuli.

(Eläinlääkäri hevoselle) Noo... Prr...

Mitä noin pahasti haavoittuneelle voi tehdä? –No, sen voi ampua.

Ette kai ammu ilman omistajan lupaa?

Viime aikoina on ammuttu ihmisiäkin.

Nämä hevoset ovat kokeneet kovia rintamalla siinä missä miehetkin.

On fyysistä vammaa ja muuta ongelmaa. –Mitä tarkoittaa muu ongelma?

Säikkyvät kovia ääniä, ovat arvaamattomia.

Nämä hevoset eivät käyttäydy rationaalisesti.

Missä Liinu on nyt? –Ulkona aitauksessa.

Pilttuussa se kolhii itseään ja muita.

Aidassa on tilaa juosta pakoon.

Liinu, hei!

Liinu, tule. Tääl on Anni.

Tule. Tule nyt tänne.

(Anni nyyhkyttää)

Toinen maailmansota on kulkenut tuhoten yli Suomen.

Lähes puoli miljoonaa karjalaista evakkoa –

vaeltaa kohti tuntematonta suru sydämessään.

Koti on jäänyt luovutetulle alueelle.

Kohti tulevaisuutta kulkee myös sotainvalidien joukko –

joka näkee tulevan onnensa oman maan viljelemisessä.

Se on heille suotava, sen olemme heille velkaa.

No, ensin pitäis sauna rakentaa.

Asuu siinä ensimmäinen talvi, ja syksyllä raivais pellot.

Miut otat sit renkipojaksi.

Se oma maa on vielä pitkässä puussa se.

Pistän heti paperit vetämään, kun tiältä pääsen.

Palstoja kuulemma jo lohkoo. Siitä se alkaa.

Mikä miestä hymmyilyttää? –Ei hymyilytä. Silimä on kippee.

Ei ne poikamiehille tiluksia anna. Eukko pitäis ensin ottaa.

Pitäsi ottoo, mutta kukapa se eukkosa antannaa.

Aattelepa Veikko. Ois oma tupa ja oma lupa. –Ja eukko ja mukulat.

Tälläkö? Naskalilla? –Niin.

Pihkaperse Veikko Naskalilla eukko, mukulat ja muatila?

Mitenkä se on, Veikko? Onnistuisko semmonen lentojätkältä?

No eppäillä tuota soppii.

Menisit Esteri lepäämään. Olet niin kalpea ettei kestä katsoa.

Ei mua tarvi sääliä. Ihan iteaiheutettu tauti tämä on.

Johtajakin kävi tuossa äsken, niin somasti kannustamassa nuorta äitiä.

Isä vai? –Kyllä. Sanoi, että viikko vielä ja sitten pihalle.

Ja että tilalle löytyy kuulemma heti kymmenen uutta tulijaa.

Niinkö se sanoi? No, se ei oo sen päätettävissä. Minä puhun sille.

Ei tartte puhua kellekään.

Oonko mä saanut potkut?

Ensin sua ei näy kuukausiin ja sitten häsläät mun selkäni taa.

Erottelet raskaana olevia sotaleskiä niinkun mua ei olis olemassakaan.

Sota on julmaa. Ja ratsuväki raakaa.

Kuka tätä putiikkia johtaa? –Oh–hoh?

Jokos sä olet opetellu seisaaltas kusemaan, vai?

Anni, äläs mene minnekään. Puhe oli, että sinä pidät putiikkia pystyssä –

kunnes minä palaan muonitushommista. Tai Aarne tulee takaisin.

Olet ollut täällä vaan tuuraamassa minua ja Aarnea, et muuta.

Enkö voi jatkaa Aarnen paikalla? –Et.

Miksen?

Neuvottelisitko tavarantoimittajien kanssa rahtikustannuksista?

Ne neuvottelut käydään saunassa.

Kierrätetään vaakunaviinapulloa ja jaellaan sikareita.

Mitä sinä siellä tekisit? Pesisit niitten äijien selkiä, vai?

Anni!

Se on mun hevonen. –Jaa Liinuko?

Ihmeen hyvin tää on toipunut. Ei oo enää niin säpsykään.

Sanovat että heti joulun jälkeen piäsis kottiin.

Anni Malmberg. –Naskali. Veikko Naskali.

Sie oot sitten Aarnen sisko.

Aarnehan... –Kaatu. Kyllä.

Mie olin siinä samassa kahakassa. –Ai jaa?

Meille ei kerrottu yhtään, että miten se meni, että miten se Aarne...

Ajettiin hölmöt väijytykseen siinä. Ei siinä ollut paljon tehtävissä.

Teurastamista se oli naapurin osalta.

Nopeesti kävi, ei ehtinyt Aarnekaan siinä pitkään kitua.

Lähtö tuli melko samantien.

Sinne jäi Aarne naapurin puolelle.

Äiti uskoo, että Aarne on vielä elossa. –Ei.

Kyllä Aarne on vainaa, ihan varmasti. Mie näin.

Enkä mie tiijä mitä ne ryssät tekkee, että hautaako ne vai ei.

Myö kyllä aina hauvattiin, ketä oli tapettu.

Mitenkä se jaksaa Liinu, vanha sotakaveri?

Mie varastan siulle leipää taas.

Veikko tuopi tytölle leippee, ihanko totta?

Onkos se Liinun perse vielä kippee?

Onhan se tietysti. Hirmu kippee.

Vihulainen perkele tinttas sankar–Liinuu persiihen tykillä.

Suorasuuntauksella tärräytti ryssä tyttöö persiihen.

Niin.

Hei, oota.

Tuokaa se tänne Aarnen paikalle.

Älkää nyt hyvänen aika sitä sinne joulupöytään tuoko.

Pankaa sinne sivupöydälle.

Ja Anni, sieltä siihen Puten viereen.

Ja Hilkka tänne Kullervo–sedän viereen, niinkuin aina ennenkin.

Olkaapa hyvä.

Niin Putte. Se sinun vene. –No se nyt on vaan semmonen.

No onhan se nyt melkonen joululahja!

28–jalkainen ketsi. Saksalainen.

Putte aikoo maalauttaa sen uudestaan ennen ens kesää.

Pitäs vaan paatille keksiä nimi.

Niin, eikös nää naisten nimiä oo tavannu?

Miltäs kuulostais vaikka Anni?

Jos alotetaan ruokarukouksella. –Ei lueta ääneen.

Ei. –Se olis ollu Aarnen vuoro tänä vuonna.

Noin, ja se siitä. Ja sitten, käykäähän käsiks.

Komein jouluateria tässä kinkeripiirissä.

Kiitokset kinkusta, Kullervo. –Kiitos konjakista, Kalevi.

Ja kiitos vielä Puten siviilikomennuksesta.

Kyllä. Se oli kyllä nasta komennus. Ja sopi mukavasti omiin opintoihin.

Eikä tarvinnut olla etulinjassa, itseään tapattamassa.

Se mitä Putte tässä nyt yritti sanoa... –Voita...

Aarne? –Ei ole Aarne.

Viimeks oli näin hyvät pöperöt isäukon peijaisissa.

Ahaa, sinun isäsi on kuollut? –Se nyt on vanha suru.

Oltiin välirauhakesänä Pamilonniskalla ruuhkaa purkamassa.

Oli jo kaks päivee purettu, eikä liikahtanu mihinkään.

No isä teki siihen sitten panoksen.

Sillä oli lyhyet tulilangat.

Kehu päissään, mitenkä uittopiirin lyhimmät langat.

Nyt oli sitten huonompi tuuri –

ku jäi jatsari nalkkiin kahen tukin välliin ja pum!

Ukko lähti.

Oltiin siinä kylän pinnassa, ja tuli pastori minnuu lohduttelemmaan.

Se sano: "Isäs on semmonen rapajuoppo ja syntisäkki.

Vaikka koko ristikunta rukkoilis yhteen ääneen sen puolesta –

tuskinpa tuo taivaaseen piässee."

Siihen tuli sitte yks Kaartinen Mulhosta ja sano:

"Eihän sitä tiijä kukkaan, mutta kyllähän se sinne päin ainaki lähti."

Liinu, ei ole Naskalin pojalla kaikki matot vintillä suorassa.

Mie ja Liinu ollaan sotainvalideja. Vähän kunnioitusta, kiitos.

Oli mennä perheeltä joulumanteli nenään, kun kävelitte kujaa pitkin.

Mie tulin kun tuntu siltä, niinku meillä olisi jäänyt asiat kesken.

Kiitos, kun toit Liinun jouluksi kotiin.

Siinähän tuo tuli, samassa junassa miun kanssa.

Tulee Liinua ikävä.

Ootkos Liinu vähän pulskistunut?

On tainnut Veikko helliä sut ihan pilalle. –Liinu on nätti tyttö.

Taitaa Liinukin tykätä Veikosta? –Eipä Liinu kerro.

Näkee sen silmistä. –Näkeekö?

Hyvä että tulin.

Niinkö? –Mm.

Kullervo, täältä löytyi. Oleppa hyvä.

Lisää konjakkia? –Kiitos.

Putte, haetko tuon pullon? Tulepa sinä Veikko tälle puolelle.

No niin.

Hyvät herrat. –Isäntä kaatelee...

Anni. Ei ennen riittänyt pelkkä ihastuminen.

Ei rakkaus ollut mikään onnen tae. Piti olla muutakin.

Onni tuli, jos oli tullakseen. Tasaisesta elämästä, lapsista.

Nykyään on vain joku tämmöinen hetken huuma.

Voin lähtee jos teillä on jotain... –Ei meillä oo mitään... salaisuuksia.

Mikä tämä Veikko on?

Yhtäkkiä meillä on joku tukkijätkä pöydässä, ja annat ymmärtää –

että meidän pitäisi ottaa hänet vakavasti. –Joku tukkijätkä!

Yhtäkkiä tämä tavallinen leipuripesue onkin joku aatelisperhe –

jonka pyhät arvot tämä röyhkeä uittotyömies –

raiskaa pelkällä läsnäolollaan, niinkö?

Joku taso pitää säilyttää. –Mikä helvetin taso?

Kyllä sinä ymmärrät, jos haluat. –En kyllä ymmärrä.

Mitä tasoa isä edusti, kun te menitte yhteen?

No, hän oli kuitenkin... –Mikä? Leipurikisälli.

Ja sinä, kulturellin sivistysperheen silmäterä. Kenen talo tämä oli?

Sinun. Kuka rahoitti isän leipomoyrityksen? Sinä.

En jaksa tätä nyt, kun on niin suuri huoli Aarnesta.

Aarne on kuollut. –Anni.

Veikko näki Aarnen kuolevan. –Valehtelee.

Eikä valehtele. Ei Aarne tule takaisin. –Tuleepas!

Minä jään yksin, minulle ei jää mitään. –Etkä jää yksin, äiti.

Älä, älä sitä sure.

Älä sinä neuvo minua, miten saan surra, kyllä minä sen osaan!

Miks mä puhuin sille noin? –Aika kovia sanoja äidille.

En tiedä, mistä ne tuli. –Suutuit sille Veikon takia.

En vaan tykkää siitä, että se halveksii ihmisiä tolla tavalla.

Sä et taida ainakaan halveksia tätä Veikkoa.

Äiti käsitti tän ihan väärin.

En tuonut Veikkoa näytille. –Anni, tiedätkö mille sä nyt näytät?

Sä näytät siltä, että äiti on käsittänyt tän asian ihan oikein.

Putte. Mee nukkumaan.

Mitä? –Putte! Sun housut on tippunu.

Kattosit ton poikas perään vähän.

Oho.

Huomenta. –Tervetuloa. Tässä on Birgit.

Sitten täällä on Ida. –Tässä on Helvi.

Ja Eeva. –Tääl on Anja.

Ja Aino. –Helena on tässä.

Oota. Tääl on Anna. –Maarit.

Ja Eila.

Katariina on tässä. –Ja tääl on...

Näitä sikareita on.

Saksalaisilta sain. Kaapit täyteen.

Ei niin kummosia, mutta Havannasta kuitenkin.

Menepäs sinä siitä nyt kun miehet puhuu tässä asioista. No mene, mene.

Hyvä. Puhutaanpas ensin numeroista.

Mikäs on sinun varallisuustilanteesi?

No kätevästi kulukoo kahessa kapsäkissä. –Invalidimies.

On mulla semmonen maatila. –Ai, oikein maatila?

Kyllä. Tai kohta on. Laitan hakemuksen.

Ymmärrän. Tiedätkös sinä poika, mikä se sellainen asutustila on?

Onhan niitä monenlaisia. Autiotiloja ja... –Se ei ole mikään maatila.

Se on pelkkä valtion lohdutuspalkinto läpiammutuille.

Umpimetsää. Sinne on pelto raivattava.

Ei teitä, ei sähköjä. Kylmä tila.

Vaimo kerto, että olet suunnitellut jotain meidän Annin suhteen.

Järjetön ajatus. Meidän Anni, siellä pakkasessa.

Ja lapsia tulee tietysti.

Syöpäläisiä on. Täitä ja russakoita, niinkuin monnipoikien korsuissa.

Mitäs sinä oot tytölle luvannut? –En oo luvannut kun rakastaa.

Se oli Annin mielestä hyvä silleen. –Mm. Rakastaa, niin tietenkin.

Tuollanen tyttö. Nainen.

Siis kuka tahansa mies, minunkin liiketuttavien pojat...

Annilla on mistä valita.

Naisillapa on se oma makunsa.

Vittuiletko sinä minulle, poika? –En vittuile.

Kuule...

Veikko. –Veikko.

Kaatuneen pojan isänä minä pyydän; älä pilaa tyttäreni elämää.

Valitse itsellesi joku vanttera maalaistyttö –

ja jätä Anni kaltaisilleen pojille.

Ja mikäs, menkää yksiin.

Mutta jääkää tänne töihin.

Tästä ei tarjous paljon parane.

Olisit minulle vähän niinkun oma poika.

En halua Veikosta uutta veljeä, vaan miehen.

Miten sinä Anni kehtaat uhata lähteä kotoas tämmösenä hetkenä?

Tästä surutalosta?

Kuinka sä kehtaat tehdä tän äidilles? –Mitä itse olet tehnyt äidilleni?

Siirrellyt vuosikausia niinkun jotain petuniaa oman mielesi mukaan.

Hyvä on. Tehdään näin: Hilkka kun valmistuu kauppaopistosta...

Ei Hilkka halua kauppaopistoon. –Kohta haluaa.

Ja kun valmistuu, niin valitsee itselleen kunnon miehen.

Vaikka tuon Puten tuosta, ja tehdään Putesta firmalle pomomies.

Aha. No ni. Oliko tässä joku propleemi?

Ei pienintäkään propleemia.

Käyn tästä sitten vaan pakkaamassa, ja sitten me lähdetään, Veikko.

Turha yrittää tytön pankkitilille, hamppari!

Minä mitätöin sen tilin huomenna, kun pankki aukeaa!

"Hamppari"...

(Pappi) Kysyn teiltä, neiti Anni Johanna Malmberg –

tahdotteko ottaa tämän metsätyömies Veikko Johannes Naskalin –

aviomieheksenne, rakastaaksenne häntä myötä– ja vastoinkäymisissä?

Tahdon.

Vastattuanne näin kumpikin kohdaltanne myöntävästi –

teille tehtyyn kysymykseen, totean teidät aviopuolisoiksi.

Kyllä tää on nyt vakava asia. Tässä lukee, että sä oot nyt naimisissa.

Mitä? Ei voi olla...

Mitäs nyt sitten? –Anni Naskali!

Hauska nimi.

Eikö sovi hyvin Veikolle tuo Aarnen puku?

Mä oon vähän kateellinen sulle. –Ai tosta?

Kiitos.

Tämmönen ei oo miulle jokapäivästä. –No ei oo kyllä jatkossakaan.

Rouva Anni Naskalin elintaso romahtaa.

Anni. Tämä on minun, tai oikeestaan Aarnen häälahja sinulle.

Tämä on Aarnen kamera.

Tuo oli viime jouluna minun ja Annin joululahja Aarnelle.

Se tuli Liinun kärryssä omien puolelle.

Tässä on yhdeksän kuvaa otettu ja kolme on vielä jäljellä.

Voi kiitos, Veikko. Kiitos.

Hyvästien aika.

No, eihän tässä nyt Amerikkaan olla muuttamassa.

No, mä voin salakuljettaa sulle jotain.

Se olis ihanaa. Mutta kesällä sitten vasta.

Ei sinne meidän Joensuun vinttikamariin mahdu paljon mitään.

No, mä tuun sit viimistään kesällä.

No ni. Suru purkkiin, sisko.

Lähe sä tuohon suuntaan, ni me mennään tästä.

Tämähän on tuttu paikka. Tässä on rannankeruussa pidetty kortteeria.

Tuossa näkkyy telttapaikka ja tuossa on nuotionpohja.

Tila numero 72. Baabelinranta.

Pinta–ala 22 hehtaaria, josta 6 pitäisi raivata pelloksi.

Palstan luovuttaja on leskirouva ja entinen opettaja Maire Luukkonen.

Tästä lähin sinä teet täällä asioita sovitussa järjestyksessä.

Se on valtion takaaman lainan ehto.

Kuunteletko sinä? –Joo.

Kuuntele tarkasti. Minulla on kymmenkunta kylmää tilaa kontollani.

En ehi kahteen kertaan neuvoa, ymmärrätkö? –Ymmärrän.

Tuonne ylemmäs rakennat aikanaan mökkis.

Ja peltos raivaat siihen kuusikkoon mitä käytiin katsomassa.

Teillä on naapurina Hiirosen perhe Kannakselta.

Muuttivat siihen autiotaloon talvisodan alta.

Jos Vertti Hiironen ei jotakin tiedä, niin sitä ei tiedä kukaan.

Sinun eukko? –Mm.

Siitä ylös, hyvä tyttö. Hei.

Hoi, herätys!

Jaa, jätkätkö tääl taas kulottaat? Akkakii sil näkkyy olevan.

Siul tiioks, et nuo tuol onkii miun verkkomerkit.

Ja tuol kaislikon reunas miul on kaks katiskaa.

Et pie kynteis kylessäis.

Olit sie viime kesänä viemäs kellaristain kaljat ja suolalihat?

Mie olin viime kesänä rintamalla. –Hospodi! Ja sie ehjän selvisit?

No pikkusen merkkasivat. Selkänahka on ku tsaijusihvilä.

Vai niin siul käikii? Sota jos mikä lie perkeleest.

Mie olen Hiirosen Vertti, tuost niemen takkaa.

Kannakselta alkujaan. Ja tuo ei ole Hiironen ensinkään.

Se on Iivo, se on meil töis. Iivo!

Davai, davai!

Iivo.

Kiitos. –Iivo.

Kassokaa sitä tult, jot hää ei karkais kanervikkoon.

(Veikko) Ken maasta hyisen hallan loi pellot, viljaa maat

(Anni) Pane sinä poikani paremmin jotta lammet lai'at lutkaa

Jospa se sillä lähtisi tuo rakkauden kutka

Ei se oo sulla iso niinkun oli sun isälläsi

Toimeen liet silti tullunna tuolla pienellä nysälläsi...

Älä revi, tollo. Millä sie miun verkon maksat, jos se repiää?

Niin, mil se orja maksaa? –Suus kiinni, tyttö. Vieraihe ajan.

Kolmais akka mie oon Vertille. Pojan hää ois halunt.

Ois halunt niilt kahelt muultkii.

Tää Iivo on sielt Kannakselt, naapurist.

Syntyjää Salmist. Äit hält kuol evakkojunan vieree.

Ryssä ko ampui lentokonneest. Hää Iivon syllii kuol.

Kiitos.

Kiitos. –Ei kiitos. Ei enää.

Kaaja miulkii.

Sie poika oot viel kuses tuon urakkas kans.

Saan mie puut nurin. –Sen jälkeen loppuu savottajätkän työt –

ja maanviljelijän hommat vasta alkaakii. Ja sitte sie oot kuses.

Sie oot kuses niihe kantojen kans.

Juurakos möyrit, mura mustana niinko murjaani.

Kankeat ja tikistät. Illal tajjuut, et siin se kanto edellee tököttää.

Ja siul onkii voimat poikes.

Sanottiin, et valtion katerpillarit tulee tekemään sen suurimman työn.

Niin, niin, niinhän se on. Tullee jos millon ehtii.

Ja tullee kesä, tullee syksy, uus kesä.

Siun pitäs pellot ja viljat ja heinät ja lehmät, mut onkii vaan se kanto.

Ja sata yhenlaist.

Niin, että ei kannata ees yrittää. –Haastoinks mie sillee?

En, en mie sillee haastant.

Mut pitkä ruuan väli teille tulloo, jollet sie käytä tätä.

(Vertti) Veikko! Mitä sie siel viel töljotät? Kirves kalkattammaa.

Tää on siun puu, siun mettä, siun peltois.

Nyt sie katkaset... –Onko tämä kokeiltu konsti?

En tiiä jos joku lie kokkeilt. Mie en oo kokkeilt. Veikko.

Katkot juuret sielt puolelt, mihin päin sie halluut puun kaatuvan.

Ja sitte puu repii kaatuessaan kannon maasta.

Ka niin, niinhä siin käyp ko katotaan.

Iivo! Tää Iivo mennöö vaik perse eellä puuhun, jos mie käsken.

Ei oo nyt tarve perse eellä. Joo, noni.

Ota tuo naru. Sit kiipeet tuonne puolvälli ja sinne kiinni.

No, ala mennä. Davai, davai, ymmärrät sie? Ja tyttö! Mikä sie oot?

Anni. –Ota tuo narun toine pää.

Hevosen vetoaisaan kiinni ja sit käyt päitsiin kiinni –

ja ko myö huuvetaan hep, nii sit hevonen vetämään. Ymmärrät sie?

Ymmärrän mie!

No nyt. Eiko hep!

Hyvä.

Prr! Stop! Liinu, Liinu! Odota.

Hyvä, hyvä. Prr!

Noin! Odota! Liinu!

Oi! Liinu!

(Naurua)

Ei oo mikkää lampaan tissi, tää siun akkais. Mist hää on tänkii keksint?

Mitä sie hyvä mies meet kippeel seläl metsää raatamaa –

ko Vertil kerra on joutava hirsmökki, katto vähä puont vaa. Muutoin hyvä!

Perkele!

(Vertin vaimo) Kauppaopiston käynt tyttö hää o.

Kilkattaa ko lehmänkello. Noituu ko turkkilainen.

Minkä mie hänel mahan? Pahal silmäl vissii hänt kassoo. Oli selvä pasko.

No mut sie. Siehä kohta vissiin pääset tuutua lepuuttammaa.

Kutut miut sit lasta päästämmää.

Oon kuule leipomon muijista nähny, mitä se on, ku on maha pystyssä.

Kaks lasta roikkuu hihoissa, ja molemmat rääkyy nälkäänsä.

Ethä sie tyttö vaan eppäile Veikkoo? Tai tätä elämääs tääl?

Sie se et tahokkaa sittoo liekanaruais kiinni.

Eihän sitä tiiä, että miten meiän tässä käy.

Sitäpaitsi jos ei se liekanaru kestäkään? Jos se katkee?

Vaan se pittääki punoa uuestaan joka päivä se naru. Ei se muute kestä.

(Anni) Laita se vihta pään päälle. –Vasta.

(Anni) Vihta.

Hyvä. Ja sitten vakavana.

Ampu tul!

Liinu! Liinu!

Liinu!

Ei tässä mittää hättee! Eläpä hättäile, tyttö. Pahemmissa on oltu!

Aatellaan nyt vaan mukavia asioita.

Uusia asioita. Pois ne sotahommat. Mitä sie sanot?

Muistat sie Hiirosen Pokua? Nii.

Ois Pokun orhil melkoset vehkeet.

No ni. Rauhotutaan. No ni. Joo...

Kaks kirjet siul kuule.

Kato. Tuossa on Aarne Liinun apepussin vieressä.

Hitto, miten hauska kaveri tää Aarne. Herraspoika, vaan ei yhtään leuhka.

Tää on otettu Ilomantsissa.

Vellivaara, vai Lehmivaara, vai mikä hitto se oli?

(Veikko yskii)

(Anni) Pärjäätsä?

Veikko! Veikko!

Veikko!

Veikko!

(Veikko yskii ja köhii)

Veikko.

(Kuljettaja) Ptruu!

Siihen, hyvä. (Anni) –Varovasti.

Varovast nostakaa. Noin.

Toinen jalka sinnepäin. Noin. Hyvä. No ni. Myö lähetään.

(Anni) Veikko.

Hei hei.

Kyl Veikko viel takasi tulloo, Anni. Uso pois.

No niin.

Iltaa.

Maire Luukkonen. Täysin palvellut opettaja. –Anni Naskali.

Minä teille luovutin tämän tilan. Istu, istu, istu.

Tai sanotaan, myin valtiolle. Mutta kyllähän sinä sen tiedät.

Minun poikani Aatos vastusti –

mutta hän onkin semmoinen vanhoihin persuuksiin tehty mies.

Ja nyt avataan reppu. Minä tulen suoraan Marttojen joulutalkoista –

ja tässä sinulle on savulammasta, ja piparkakkuja, tietysti.

Ja tämä, tämän paketin sinä saat avata vasta aattona.

Ole hyvä. –Ei...

Ja tämä tässä, tämän lähetät Veikolle sairaalaan.

Siinä on villasukat ja lapaset, jotka ennustaa –

että Veikko tarvitsee niitä vielä tänä talvena.

No niin. No mitenkäs Veikko voi?

Viimeksi sanoivat, että voi mennä vielä pitkäänkin.

Vanhojen leikkausten pitää arpeutua ennen kuin voi taas leikata.

Tulee sitten entistä ehompana takaisin. –Niin.

Sitäkö pelkäät, että Veikko ei enää tule?

Sitä on turha surra etukäteen. Teidän elämä täällä on vasta alussa.

Kun kymmenenkin vuotta menee, niin et sinä tätä enää pahalla muistele.

On niin ikävä. –Se on hyvä. Niin on hyvä.

On hyvä, että on joku, jota ikävöidä.

Vieläkös sinä ikävöit kaupunkiin? –No en.

Avaapas nyt kumminkin tuo toinenkin paketti. Avaa.

Se on sinulle. –Eihän?

Hyvää joulua, Anni.

Oikein hyvää joulua.

(Valssimusiikkia)

Liinu. Huomenta.

Huomenta. Katohan.

Oliko herkkuaamiainen? Oli.

Oli semmonen jouluaamiainen.

On meillä täällä jonkinlainen joulu ainakin.

Eikös olekin? Onko luksusta?

Niin.

Onko tuo minulle? –On, jos kelpaa.

Kelpaa. Kiitos. Johan nyt. –Pikkuinen sintti vaan.

Tuolla meillä on isompia kaloja. Kejonen kalastaa siellä minulle.

Hyvinkö se on minun rammari rallattanu? –Anteeksi?

Minun rammari rallattanu. Äitihän sen toi.

Minun venerantahan tämä on. Tai oli.

Ai jaa? En tiennytkään.

Menny mikä menny. Turha näitä enää on märistä.

Joo. Kyllä meillä rantoja riittää.

Joo. Niin...

Se on Aatos nimi. Minun nimi.

Aatos? Mukava tutustua. –Varmasti.

Varmasti. Joo...

Kiitos.

Rakas Veikkoni. Sain valtakirjasi ja nostin rahaa asutustililtämme.

Tein hankintoja. Meillä on nyt muitakin eläimiä Liinun lisäksi –

ja navettakin alkaa olla valmis, kiitos naapureiden.

Tiedän, että sinua nolottaa lukea tällaista –

mutta kerronpa kiusallanikin, että ikävöin sinua koko ajan.

Ikävöin nauruasi, silmiäsi ja kosketustasi.

Nykyään jopa sinun kömpelöitä puujalkavitsejäsikin.

Muuten täällä voidaan oikein hyvin.

On tuntunut hyvältä oppia uutta ja huomata –

että minusta sittenkin on kaikkiin näihin maatalon töihin.

Perkele!

(Anni) Mitä se sano, kun sä veit sen auton? (Hilkka) –Ei mitään. Se nukku.

Paarmoja tulee sisään. Tämmönen helle. Hus, hus!

Täällä ei verikokeita ota muut kun henkilökunta.

Huono hetki vierailla. Naskali tuli aamulla leikkaussalista –

ja on tämän päivän tokkurassa. Huomenna olis parempi.

Saanko istua tässä hetken? –Totta kai. Naskalihan on rouvan mies.

(Anni itkee)

Piti tulla vielä toimittamaan –

että kun tämä oli semmonen vaikeampi leikkaus, harvemmin onnistuu.

Niin minä hänelle kerroin, että mahdollisuudet on, että ei herääkään.

Mitä? –Ei, ei. Kun hän on jo syönytkin tänään.

Mutta nyt tuo tajunnan taso näköjään heittelee.

Hän pyysi minua sanomaan teille –

vaimolle, Annille näin ja näillä sanoilla.

Kirjoitin oikeen ylös: "Anni hyvä.

Jos minusta aika jättää, niin ota itelles uus ukko.

Ja kato tällä kertaa, että on selkäpuoleltakin kunnossa.

Eläkä miun takia itke. Mie oon onnellinen mies –

ku sain siut tavata, ja lähen täältä hymyssä suin.

Piä huoli Liinusta. Taisteluterveisin, Veikko."

Ja vielä pieni Liinu–tyttökin jäis isältä.

Liinu on hevonen. –Sekin vielä.

Anni.

Anna pusu.

Äitis ei halunnu tulla ollenkaan.

Pelkää, että vaan itkee täällä ja tekee itsensä naurettavaksi.

Sellainenhan on aina vaarana. –Mikä on tuo tuollainen sävy?

Pitäisikö minun olla pahoillani siitä –

että äitini itkee ja pelkää tekevänsä itsensä naurettavaksi?

Kääntelet sanojani. Et halua ymmärtää, miltä meistä tuntuu.

Meistä tuntuu siltä kuin olisimme menettäneet kaksi lastamme.

En voi pyytää anteeksi sitä, miltä teistä tuntuu.

Enkä sitä, ettei kaikki aina mene siten kuin te haluatte.

Mitä minun pitäisi pyytää anteeksi?

Hilkka se on ruvennu puhumaan yliopistoon menosta. –Anteeksi.

Nyt, perkele! –Miksen minä menis yliopistoon?

Leipomossa saa vain leikkiä pomoa. Ja sinä teet tärkeät päätökset.

Ite et suostu semmoseen. –En tietenkään.

Mutta se on eri asia. –Millä tavalla muka?

Aina tämä. No, hyvä on. Puhutaan sitten suoraan.

Onko se, että minä ja äitinne...

Anteeksi. –Ei ole naurun asia. Ollenkaan!

Ei niin. Anteeksi.

Onko se niin kevyt uhraus –

että me olemme raataneet jauhopölyssä ja leivänkäryssä vuoskymmenet –

että kakarat pyllistää sille?

Onko se synti?

Että me olemme kasvattaneet ja opettaneet teistä kunnon ihmisiä.

Pedanneet teille paremman elämän.

Ja varmemman tulevaisuuden kun mitä meillä itsellä on ikinä ollut.

Sauna olis lämmin. Meetkö isä ensin? –En mene.

En mene ollenkaan. Saatana. Minä nukun autossa.

(Radiosta) Muistosi on mulle kaunis muuta kun jäljel ei oo

Aina on mielessä mulla aika tuo onnellinen

Kaunis on luoksesi kaipuu raskas vaikk' joskus se on

Kaunis ja kaihoisa katse kyynelten peittämä on...

Mikä..?

Huomenta, Aatos. –Mm. Meilläpä se alko jo heinitys.

Älä? Oho. Nyt jo? –Joo. Katkes ramppa niittokonneesta.

Sitä tässä istun. –Ai jaa. Ramppaa istut.

Niin, pystyishän tuon itekkii tekemään. Mut enpä taia viittiä.

Kejonen tuopi.

Se kuulemma se miehes siellä lasareetissa tekkee kuolemaa.

Äiti ties kertoa. –Mitä?

Joo, joo, kyllä, kyllä. Etkö ole kuullut?

Koko kylä on puhunut. Kaks viikkoa.

No, hyvä... –Mitä hyvä?

No kun luulin, että se on jotenkin uutta tietoa.

Tuo on vanhaa tietoa.

Jaa? No perskele.

Minä jo kerkesin aatella –

että tuosta komiasta leskestähän myö saahaan Aatokselle emäntä.

Se oli varmaan kohteliaisuus, tuo? –Joo. Se oli kohteliaisuus.

Minulla on iso talo ja paljon maata ympärillä.

Ja nyt olis sikapotsi halvalla tarjolla. Uuteen taloon sikapotsi.

No sen on äitis luvannu jo meille jouluna. –On vai?

Lupasko kanoja? –Joo. Ja lehmänkin.

Häh? –Lehmänkin lupas.

Ei se nyt ilimatteeks niitä luvannu.

No, eipä tietenkään. Mikäs minä.

Mutta oo kuulolla sinne sairaalaan. Pidetään tarjous voimassa.

Davai, davai.

Irti! Saatana, näätteks työ immeiset?

Veli ja sisar! –Ei olla velji tai sisari.

Ootta työ kyläläiste silmis! Nyt perketi tuo nuolemine!

Tämä ei ole sinun tieto, enkä minä sinun ukko. Kehnon kekäle!

Sinä olet ihan uravulin, tolkutoin. Olethan sinä koko sittu musikaksi!

Mene hevon vittu siitä pakisemast!

Minä kyllä lyyvä metskautan sinnuu lenkal...

Perkele kun mie kumautan!

Lyöpäs nii mie kopautan tällä otsaan, jot luu paistaa! –Ja sie, senkin...

Veikko!

Sie oot puutteessa eläny. –Ai sie huomasit?

Kyllä. –Nimimerkki: kyllä kelpasi.

Ei kai suhun sattunu? –No ei. Höh.

Oot sie nyt ihan terve? Saiko ne kaikki sirpaleet pois täältä?

Kyllä sieltä ne isommat lähti.

Muutama on kuulemma niin syvällä, ettei kannata leikata.

Siinä pinnassa, niinkun niät, on semmosta tuhkaa.

Semmosta pientä sirpaletta tuhottomasti.

Ne sitten siellä liikkuu ja ellää ommoo elämäänsä.

Mie en vaan halua, että se viimetalvinen toistuu. –No ei.

Nyt ei oo kun pikkuvikoja. Kovvoo työntekkoo, niin sillä se järjestyy.

Sanoit sie muuten äsken "mie"? –No en! Tä?

Miten mie olin kuulevinani, että sie sanoit "mie". –Miekö?

No sie, sie.

No saattaa olla.

Kaisa. Vauhtia, Kaisa!

Kiitos, Veikko. –Ooppa hyvä. Pane soimaan.

Hetkonen!

Hei, kato!

Hei, hei, nainen!

Kana! Älä mee toisen pesään! Tule tänne!

En jaksa.

Ei oo mittään.

Vertti sanoi että tässä ois.

Onko oma verkko? –Kato! Vielä elät!

Joo. –Millonkas on muu porukka tulossa?

Aamusella. Meillä on puut puomissa tuolla niemen takana.

Siekö se oot tuon saunan tuohon lahteen värkänny?

Ja talo on tuossa ylempänä. –No siehän ny. Ja eukot ja kaikki.

Anni. –Komssakka emäntähän tämä on.

Tuolla saunalla saapi kyllä assuu ja saunoa. Ei tarvihe laavulla kökkiä.

No pannaanpa harkintaan. Jaahas.

Mie lähen tästä nyt sitten. Tuo luoto tuolla, se antaa ahventa.

Molskis!

Siivoot sitten sen saunan. –Tä?

Siivoot sen saunan noitten jätkien jäljiltä. –Kai mie nyt siivoon.

Varmasti siivoot. –Ku on niin hieno akka, ettei se siivoo.

Olisko ollut liikaa kysyä minultakin, että saavatko asua meidän saunassa?

No, alahan männä siitä nyt.

Tule. –En mie ossaa tämmösissä juhlissa olla.

No opettele. Pitää tutustua ihmisiin, ne on meidän naapureita.

Mitä siekii oot pannu piäläs, jos ne on kerta vaan naapureita?

Meidän kylän Anni. –Hei, hei. Anni.

Mukavaa kun tulitte. Tervetuloa. Isä Iivo. –Mukava nähdä.

Aune. –Anni. Hauska nähdä.

Joko on kahvit juotu? –Ei vielä...

Näyttää äitillä vaan tuikkivan tuo hengen valo ja usko ihmiseen.

Oli ne miten pierunhajuista tahansa, ne on äitille isänmaan pelastajia.

Miten sie oot täällä tähän aikaan kekkulissa? Lapsia tuossa ja.

Sie niu nau minulle rupee maukumaan kuule.

Äläs mene mihinkään, Naskalin Paskali. Jutellaanko vähän? Kato...

Tuli valtio vähä kylästelemään.

Sano. että nyt lohkastaan Aatosten mailta, parhaalta paikalta –

yhelle ryssä–Naskalille tontti. Minun venerannasta.

Haastellaanko paremmin, kun olet selvin päin? Eukko oottaa.

Eukko ja eukko. Kuule älä yhtään eukottele siinä nyt.

Valtiolta sain velekoo. Mie en sitä ilimaseks suanu.

Joo, ja minä en perketi olis myyny.

Miulla tosiaan eukko oottaa. –Eukko ja eukko.

Ei tässä paremmilla miehilläkään mitään eukkoja ole. Joo.

Rakkaat ystävät, ihmiset hyvät! Meidät yllättää kohta kaatosade.

Sieltä tulee valtava ukkosmyrsky. Siirrymme sisätiloihin.

Jatkamme tilaisuutta siellä. Martat, ottakaa ohjat käsiinne.

Kaikki tavarat pöydiltä sisälle.

Hyvä että miesväki on kuuntelemassa Marttojen neuvoja ja vähän oppimassa.

...tällaista ruotsalaista DDT–myrkkyä voidaan sitten käyttää –

esimerkiksi pulverilla, nimenomaan tällaisessa laitteessa.

Sitä täytyy osua suoraan...

Minun kultani kaunis on vaik on kaitaluinen

Hei luulia illalla vaik on kaitaluinen

Lähe tanssimaan. –Nyt lähetään.

Et sie osaa tanhuta? –Ala tulla!

Jumalauta! –Veikko!

Irti! Saatana!

Jumalauta! –Päästä irti, perkele!

(Rytkö) Ylin riemuni oot mitä toivoisin

Kato, Naskalin Veikko eikä itke yhtään.

Kato, kato.

Pienviljelijä ei pääse ommaan saunaansa sisälle –

ku Marttayhdistys on laittanu ovveen munalukon. –Immonen...

Ota huikka. –Ota korkillinen, ei yhtään enempää.

Isä Kaalepin muistoks. –Ota, ota. Jos oot yhtään Kaaleppiin tullu.

Niin me meni kurkusta alas isälläs siit talot ja tilukset.

Jos toisen kerran sitten. Pittää saaha peltotyöt tehtyä.

Puske, puske turpeeseen kiinni, kaurahattu. Ala mennä jo. Mene, mene!

Olet maamme armahin Suomenmaa ihanuuksien ihmemaa

Joka niemeen, notkoon, saarelmaan, kodin tahtoisin...

Myö lähetään huomisiltana Joensuuhun rilluttelemaan. Lähekkö mukkaan?

Pittää katella.

Itketkö sinä? –Silimä on kippee.

Itkee se. –Annapa Rytkö olla nyt. Äläpä itke, Immonen.

Kyllä se vielä tästä iloksi muuttuu. Mites se Joensuun reissu?

Voisko sitä aikaistaa? –Veikko, tules tänne.

Kuunteleppa nyt vanhempaa miestä. Pistä nyt järki näppiin –

ja laita vierekkäin tukkikämppien russakkalaumat ja vetosat nurkat.

Ja tuo siisti, uusi talo ja siellä se kaunis emäntä. Kumman sie valitset?

Mene pois täältä. Elä toisenlainen elämä kun isäs ja mie.

Tämän kun minä nyt sanon enkä enempää puhu.

Mitä...? Ei! –Veikko, Veikko. Onko sulla rahhaa?

On miulla aina lehmän hinta.

No sitten ei muuta kun pannaan ramppa kalkattammaan.

Veikko. En jaksa katsella tuollaista.

Menen Juulin luokse yöksi. Älä tule perässä.

(Immonen) Kuule jätkä! Jätkä!

Anna mie laulan siulle, kuule! Veikko tääl on... –Shh!

Ota tuo.

Näytä valloo.

Eukko on lähteny. Suuttunu miulle.

Rahhoo ei löyvy mistään. Ja viinatkin on loppu.

Nyt on hymy herkässä.

Immonen. Nyt lähetään. Tule.

Anni?

(Kalevi) Anni, kuule. Ei ollu vaikea arvata, että...

...näinhän tässä sinulle käy.

Enkä minä kanna kaunaa. Menneet on menneitä.

Kun vaan jatkossa mennään eteenpäin –

ja pelataan reilusti ja sääntöjen mukaan.

Tyttö.

Jos sie meinaat tehä isselles jotakii, nii tu ensittäin meille.

Meilt löytyy kyl kaikenlaiset konstit, rotanmyrkyst loraattiin.

Ko saattaa onnistuu pahastikii se ko käyt ihtiäis tappamaa.

En mie Vertti ihteeni tapa.

No sitähä miekii, et paa loitol sellaset aatokset.

(Kalevi) On se maksettu.

Jaaha?

Pelkkä polttoaine? Entäs koko kuljetus?

Maksetaan.

Mites, ethän sinä tänne yleensä tule.

Ei ole ollut asiaa. Nyt on.

Otamme Annin takaisin ilman ehtoja.

Ja sinä annat hänen johtaa tätä leipomoa yhdessä Hilkan kanssa.

Niinhän ei tule tapahtumaan.

Rakas Anni. Taitaa olla paperin tuhlausta nää miun kirjeet –

eikä viimesimmän jäläkeen oo isoja ihmeitä kerinnyt tapahtuakaan.

Sain nauloja sen verran, että eilen naputtelin tuvan lattian valamiiksi.

Nyt en ennee lampsi siellä likasilla kengillä –

jotta on siisti sitten kun tulet. Siihen mie luotan, että sie tulet.

Kovasti oon tehnyt töitä, jotta saisin tämän kaiken valamiiksi –

ja parempaan kuntoon kuin mitä se oli ennen ku läksit.

Muuta en ossoo tässä tehä.

Jospa se kelepaisi anteekspyynnöks, ja saisin sinut takasin.

Ikävä on kova.

Anni?

Joo, joo. Mä voin kysyä sen sun kysymyksen itseltäni.

Että pitäisikö kirjottaa sille, etten tuu sinne enää.

Sitä sinun pitää miettiä nyt kun tiedetään, millainen mies hän on.

Tiedetäänkö? –No mitä on käynyt?

On siinä on aika paljon muutakin. –Niin.

On siinä alussa se ihastuksen kuohu. Kyllä minä sen muistan.

Sinä ja isä ja ihastuksen kuohu? –Nyt sinä olet ilkeä.

Se miten Veikko puhuu... –Sinulle?

Ei. Kun Liinulle.

Hevoselle? –Mm.

Sinulle riittää, kun mies puhuu hevosellesi kauniisti?

Ei se aina kauniisti puhu.

Välillä se sättii sitä. Ja sadatteleekin.

Välillä se puhuu hävyttömyyksiä.

Mutta sen äänen hellyydestä tietää, että sillä on hyvä sydän.

Orpo se on. Ja yksinäinen. Ja rikkiammuttu.

Mutta paha se ei ole. –Ei ole paha mies?

Vaikka poltti juovuspäissään teidän kotinne.

Ei sellaseen voi luottaa.

On hää pirun vahvaa tekkoo. Miul on Veikko yhen talon lauat taapelis.

Tehhään kontrahti, että sie savotoit saman verran tukkipuita metästäis.

Tuskinpa Naskali silti tätä tilaa ihan yksin pystyy hoitamaan.

Kyllä tämä kaksi ihmistä vaatii.

Tila on kyllä erinomaisesti suunniteltu ja hoidettu.

Kelpaisi esimerkiksi.

Mutta, mutta... –Tässä on Veikko se vaimoasia.

Tuota, puhuvat, että teille olisi ero tulossa.

Ei se asia meille kuulu, mutta tämä tila on vielä valtion omaisuutta –

ja ainakin näin paperilla tämä näyttää melko pahalta.

Että tuota... Jätätkö tämän homman suosiolla muille –

ja keksitään sinulle sitten joku toinen ratkaisu?

Minkälainen toinen ratkasu?

Tähän on asutuslaissa ihan omat pykälät.

Parempi mennä vaan ihan järki eellä ja muistaa se asutuksen kokonaiskuva.

Näille tiloille on edelleen ostajia.

Ja tehtaissa olis helpompiakin hommia invalideille.

Jo kohta Joensuussa ja Varkaudessa.

Tänne hyö tulloot Veikon maille, niinku telotuskomppania ikkään.

Eiks heil oo mittään häppyy?

Täs myö seisotaan sotainvalidin tuvan raunioil –

ja haastetaan hälle häävöst. Ja ihan tasasel äänel.

Jot lähehä sie isänmaan pelastaja pitkin tietä lappasemmaa.

Nii a vot! Siitä se asutuksen koko kuva kaunistuukii. –No, no, Vertti.

Kyllä nää virkamiehet on osansa tehneet tässä savotassa.

Sotaa se on paperisotakin. Kova aika, kova komento.

Siitä mie en tiijä mittään.

Mut sen mie tiijän, jot ykskää teist ei olt Veikon keral etulinjas –

tätäkii maapalast puolustamas.

Täs on se hinta, jonka Veikko siit hyväst makso.

Nuo pitkät uutispellon ojat, ne on tän miehen tekemät. Täl seläl tehty.

Ymmärrätteks työ, minkälaisen tuskan takan nuo hehtaarit olliit?

Hävetkää, saatana. Jos ossaatte.

Anni on tehny ainaskii puolet.

Ja vaimo rukka. Ihtensä miesten työs reuhtont puolirammaks.

Huonol ruual kituuttanu.

Ja nyt ko hää lähteeki vähäks aikaa leppäämää –

nii het ollaa avioerost juoruilemas.

Hyi saatana, en paremmin sano.

Mie oon tätä elämää nähnt.

Työ leivoitte viel paskaa pöyän alla, ko mie olin jo naisen alla –

millo mitenkiii, millo missäkii työporukas raatamas.

Mie tiiän nää assiit. En mie turhan miehen takkii suutain piekse.

Veikon toimet mie takkaan hymys suin.

Ja mie kasson, jot uus talo nousoop tähä pikapuolii –

ja Veikon akka saahaa takas, ja Iivo joutaa hälle kokopäiväseks rengiks.

Vai mitä, Iivo?

Tila on taloa lukuunottamatta hyvässä kunnossa.

Vaikka minun valtuuteni eivät riitä semmoisen sopimuksen tekemiseen –

jonkinlainen koeaika olis reilu ratkaisu. –On anottava erillislupa.

Ano, ano, veikonen. Siitä siul palkka maksetaan.

Siihen pitää kirjata naapurin isännän lupaukset. –Tuo vaa kynän ja paperii.

Oliskos Veikko semmonen puoli vuotta sopiva aika? Riittääkö?

Riippuu Annista. –Siin ajassa terve nainen käyp petikaverii kaipaamaan.

Kiitos nyt... –Älä sie poika kiittele mistään.

Hyöhä täs ja mie ollaan olt saamapuolel tähän ast.

Sie olet osas tehnt, usiast.

Tälviisii!

Kop kop. –Hei.

Hei. Ajattelin, kun tässä olis asia, joka olis pitänyt kertoa.

Hilkka, soitatko sille Hallbergille heti?

Soitin jo. Eikös sun pitäis olla äitille lankavyyhtiä pitämässä?

Mitä se... Älä sinä! Hilkka.

Hilkka on kova luu.

Vaihtoi puolet tavarantoimittajista.

Ovat kusseet minua silmään vuoskymmenet.

(Anni) Enkö mä sulle sanonut, että siitä tulee tiukka pomo?

Ja työväki tykkää. Se on niin reilu.

Kuule Anni... –Mm?

Kun me ollaan Ellan kanssa alettu taas jutella.

Mä olin jo kokonaan unohtanut, miten hienon ladyn kanssa sitä on jakanu –

saman sängyn vuoskymmenet.

Se on kuule elämä nyt mallillaan.

No ni. Sulla oli jotain asiaa?

Tehdäänkö sovinto?

Tehdään vaan.

Kuulepa, Veikko.

Kyläläiset nokkii äitin hengiltä, jos minä joudun tästä käräjille.

Se on Veikon asia. –Joo.

Veikko sanoi, että hän ei tuomariksi rupea.

Ja että tämä on sinunkin asia, kun yhdessä ootte siellä kaiken tehneet.

Miten sinä saatoit Aatos niin hirveän teon tehdä?

Minä muistan vaan aatelleeni, että mitenkä pieni liike se on.

Semmonen pieni liike kengänkärjellä. Ja niin hirveä teko.

Tehty mikä tehty.

Menehän kotias siitä.

Sano äitilles, että kaikki kyllä järjestyy.

Kaikkiko?

Päivää. Saanko tulla sisään?

Joo.

Ajattelin, että on vaan rauniot, mutta tuollahan on kaunis pieni talo.

Sinäkö sen rakensit? –Oli siinä nuapurit apuna.

Veikko, minä tulin sinua tapaamaan.

Kun minä en tunne sinua ollenkaan.

Ja minulle on kaikkein tärkeintä maailmassa, mitä Annille tapahtuu.

Ja nyt minun täytyy kertoa sinulle, että kaiken tämän jälkeenkin –

sinä taidat olla Annille se tärkein ihminen.

Ai oonko?

Anni kertoi ihmetelleensä –

kun tanssit ja riehuit siellä tanssi– lavalla etkä hymyillyt kertaakaan.

Mie en muista. Miten lie ilta menny.

Paljon oli sotakavereita ja piti lutrata sen pontikan kanssa.

Etkö sinä yleensä juo?

Sain sitä isäukon röpöttelyä seurata ihan tarppeeks.

Kyllä siitä näki, mikä perkele se viina heikolle miehelle on.

Katselin tuolla ulkona ympärilleni –

miten kauniisti ja siististi kaikki oli laitettu.

Miten paljon oli tehty työtä.

En ymmärtänyt, miten vakavissanne te olitte tämän unelmanne kanssa.

Kaikki on Annin kanssa yhessä tehty.

Talokin yhden kerran ja sitten se palo kivijalkaan. Annille riitti.

Se ei oo vastannu yhteenkään miun kirjeeseen.

Se ei tule takasin.

Jos yrität vielä. Menet ja pyydät anteeksi.

Niin kauniisti kun osaat.

(Hevonen hirnuu)

Ei tää näin mene! Kysyiksä edes Liinulta, haluaako se tulla takas?

Anna tänne se! –No siinä on! Vie! Kärry on Vertin!

Älä tuu siihen! –Millä viet sen? Laitat sie sen takapenkille istumaan?

Se ei kuule kuulu sulle.

Jos mie autan... –Älä tuu siihen nyt! Sä oot auttanut tässä ihan tarpeeksi.

Mitä sä pölvästi luulit? Että tulisin tänne hevoseni perässä –

ja kaikki olis ennallaan? Niinkö? Niinkö se Veikko asioita järjestelee?

Oon ollu kuukausitolkulla yksinään niinkun vaivanen surullinen pieru.

Pitäisikö tulla sinua hyysäämään?

Ota tuo perkeleen kaakkis ja lähe kalppimaan täältä miun tontilta!

Sun tontilta? –Miun tontti se on heti ku sie oot kävelly portista ulos.

No, älä sure! En miekään tähän jiä!

Sanonpa toki, jotta siks aikoo, että lopettaa satamasta.

Ja sittenkö lähdet noin vaan? –En mie ilman sinnuu jatka –

kun kerran kaikki on yhessä tehty! Tässä ollaan koeajalla.

Miulla on siitä paperit tuolla sisällä.

No eihän näissä puhuta minust mitään.

Sähän voit raahata tähän ihan kenet tahansa naisihmisen.

Sulla on yli kuukausi aikaa.

Hei.

Päivää, päivää Nieminen. –Päivää, päivää.

Hevospelillä se Nieminen vielä? –Joo.

Kas kun ette ole hankkinut traktoria?

Tiedä, kannattaako tämän kokoisessa talossa traktoria pitää.

Moni viljelijä lienee esittänyt itselleen saman kysymyksen.

Ja onhan niin, että pienillä ja keskikokoisilla tiloilla –

kannattaa pitää vain sellaista traktoria...

Immonen! –Terve, terve Veikko.

Lähitkö traktorikaupoille? –No kyllä. Tuli maata myötäjäisinä.

Isot pellot ja vanha hevonen. Mitäpä sinulle?

Annin ja lasten kanssa, traktoria kahtommaan.

Maanviljelys on tulevaisuuden ala.

Hilkka hyvä. Sota on vielä lähellä –

mutta se hautautuu syvemmälle unohdukseen tässä touhussa –

ja niissä tulevaisuudenunelmissa.

Alussa oma maa oli Veikolle ja minulle eri asia.

Nyt se on meidän yhteinen. Eikä vain Baabelinranta, vaan koko elämänpiiri.

Naapurit ja kyläläiset, joita ilman emme olisi selvinneet.

A vot. Nyt totisel naamal. –Eipä ko ilosel naamal.

Ykköne, kakkone, kolmone.

Hep!

Olen kulkenut tähän päivään ja tähän kohtaan maailmaa –

omiin jalkoihini kompuroiden, mutta oppinutkin jotain:

Olemaan armeliaampi itselleni ja muille.

Hilkka, sinä tunnet minut niin hyvin, että tiedät –

etten kirjoittaisi näin, ellen olisi onnellinen. Ja minä olen.

Ripped by: PELiMiES 2019