Original subtitles

Maahan!

VIETNAMIN SODAN VIIMEINEN PÄIVÄ

Kommunistit lähestyvät Saigonia.

Sotilaat takanani ampuvat kohti vihollista,

joka on vajaan 500 metrin päässä.

Näin lähellä ei olekaan taisteltu.

Hilary Brown, ABC News, Etelä-Vietnam.

Vuonna 1975 olin 34-vuotias ja unelmatyössäni.

UUTISTOIMITTAJA

Olin ABC-kanavan ensimmäinen naispuolinen ulkomaankirjeenvaihtaja.

Vain tuntien kuluessa, kun Vietkong jo kolkutti kaupungin porteilla,

amerikkalaisille annettiin evakuointikäsky.

Käskyn merkkinä oli "Valkea joulu".

Pääsimme viimein Amerikan suurlähetystölle.

Ryysis oli hirveä.

Lähetystön ympärillä tungeksi hysteerisiä etelävietnamilaisia,

jotka olivat työskennelleet amerikkalaisille.

Kaikki yrittivät hädissään muurin yli evakuointilennoille.

Kun minut oli vedetty muurin yli, näin lähetystön työntekijän,

joka heitteli dollarinippuja palavaan öljytynnyriin.

Kysyin: "Mitä oikein teet? Sinähän poltat rahaa."

Nainen huusi: "Vietkongilleko nämä pitäisi antaa?"

Sitten hän heitti taas satatuhatta dollaria öljytynnyriin.

Näkymä oli sekasortoinen.

Ihmiset säntäilivät paniikissa sinne tänne.

Yhtä kaaosta.

POIKANI KUOLI VIETNAMISSA! MIKSI, AMERIKKA?

Nyt on käynyt selväksi,

ettei minulla ole enää tarpeeksi vahvaa kannatusta kongressissa -

jatkaa taistelua.

Siksi eroan presidentin virasta huomenna kello 12.

Yhdeksän kuukautta ennen Saigonin kaatumista -

Nixon erosi ja Gerald Fordista tuli neljäs presidentti,

jonka kaudella USA soti Vietnamissa.

"Ainakin Amerikan osalta", toteaa presidentti Ford,

"Vietnamin sota on ohi."

Vietnam on ollut trauma -

tälle maalle nyt 15 vuotta.

Vetäytymisestä huolimatta -

USA:n hallinto olisi halunnut Etelä-Vietnamin armeijan -

jatkavan sotaa kommunisteja vastaan.

USA ei kuitenkaan ollut enää valmis tukemaan taistelua miljoonilla.

Monet kokivat, että se oli petos etelävietnamilaisia kohtaan.

Ei voi vetäytyä. Ei vain voi.

Inhimillisyydestä ei voi vetäytyä.

Mikä oikeus Amerikalla on tulla tänne,

kiihdyttää sotaa, tuottaa paljon tuhoa kansallemme -

ja sitten vain häipyä?

Sanoa, että yritetään panna piste USA:n roolille sodassa ja saada rauha.

Entä me ja meidän rauhamme?

Etelä-Vietnam oli heikko,

ja Pohjois-Vietnamin armeija tarttui tilaisuuteen ja lähti etenemään.

Pohjoisvietnamilaiset aloittivat koordinoidun hyökkäyksen -

ylängöillä maan keskiosissa. Kaupunki toisensa jälkeen kaatui.

Monet etelävietnamilaiset pyrkivät epätoivoisesti Saigoniin -

ja toivon mukaan turvaan.

Vetäytyminen muuttui kaaokseksi.

Siviilit ja sotilaat pakenivat paniikissa.

Monet pakolaiset hakeutuivat turvaan Đà Nẵngiin.

Vihollisen lähestyessä Đà Nẵngissa on täysi paniikki.

Yksi mies oli valmis ottamaan ohjat omiin käsiinsä.

Jos kuulostan vihaiselta, hyvät herrat,

se johtuu siitä, että minä olen.

Ed Daly oli amerikkalainen liikemies,

joka koki moraaliseksi velvollisuudekseen auttaa etelävietnamilaisia.

En ole nähnyt mitään muuta kuin pelkkää typeryyttä -

eräiden tiettyjen edustajien osalta -

Yhdysvaltojen suurlähetystössä.

Daly aikoi lähettää koneen Đà Nẵngiin pelastamaan haavoittuvimmat.

29. MAALISKUUTA 1975

Haluan selittää, mistä tässä matkassa on kyse.

Kerron lyhyesti.

Odotamme noutavamme,

jos Luoja suo, 250–350 matkustajaa tällä lennolla.

Siellä odottaa tuhansia yksin jääneitä lapsia.

Apunamme on kolme kaunista nuorta naista World Airways -lentoyhtiöstä.

Olin vastaava lentoemäntä.

LENTOEMÄNTÄ

Teimme pääasiassa tilauslentoja ja armeijan lentoja.

Ed Daly oli yhtiön omistaja ja johtaja.

Jos joku haluaa pois, olemme vähän yli kymmenessä kilometrissä.

Olkaa hyvä vain.

Daly tunnettiin "lentoaseman John Waynena".

Hän ei sylkenyt lasiin.

Hän oli kova,

mutta hän näki ennalta, mitä Vietnamissa oli meneillään.

Mukanani lennolla oli Val Witherspoon.

Parempaa ystävää ei voi pyytää. Kerrassaan mahtava.

LENTOEMÄNTÄ

Olin 25-vuotias.

En voinut kuvitella, etten olisi voittamaton.

Tiesimme vihollisen olevan hyvin lähellä Đà Nẵngia.

Pelättiin, että lentokenttä ei ehkä ole turvallinen.

Oli hiljaista, kun lähestyimme laskeutumista varten.

Katselimme ikkunasta, eikä näkynyt mitään.

Maassa ei näkynyt mitään. Missä kaikki ovat?

Ja sitten heitä alkoi tulla.

Valtavat joukot etelävietnamilaisia sotilaita.

He olivat kuin muurahaislauma.

Yhtäkkiä meitä kohti kiiti pieni valkoinen auto.

Yhdellä miehellä oli ase, ja hän tähtäsi meitä.

Hän ampui.

Ajattelin:

"Miksi? Olemme hyviksiä! Olemme johnwayneja!"

Ajattelin: "Pitää auttaa Valia."

Menin koneen takaosaan.

Näkymä oli hirvittävä.

Ed Daly oli portaiden alapäässä.

Ihmiset tarttuivat häneen. Hänen vaatteensa oli revitty riekaleiksi.

Val veti ihmisiä kaiteen yli.

Olin saanut otteen yhdestä naisesta.

Vedin häntä molemmin käsin.

Joku maassa veti häntä alas päästäkseen koneeseen.

Ja…

Näin, kun joku astui naisen pään päälle.

Naisen pää murskautui.

Myös Ed Daly näki sen.

Väkijoukko ahdisteli Dalya.

Daly löi tallaajaa aseenperällä.

Silti väkeä pyrki sisään.

Emme voineet muuta kuin päästää heidät koneeseen.

He eivät olleet naisia ja lapsia. He olivat sotilaita.

Heitä piti silti auttaa, mitä tahansa he olivat tehneet.

Val viittilöi.

Seisoin ohjaamon oven vieressä ja potkaisin ovea kolmesti.

Moottorin ääni voimistui.

Eräs vietnamilainen sotilas sanoi:

"Olemme ruohikolla. Ei ruohikolta voi nousta."

Jatkoimme eteenpäin.

Osuimme aitaan ja sitten aloimme nousta.

Noin 250 etelävietnamilaista sotilasta,

viisi naista ja kaksi lasta oli onnistunut pääsemään koneeseen.

Eturivissä istui mies,

jonka vatsa oli ihan veressä.

Nostin hänen paitaansa tai avasin hänen takkiaan nähdäkseni, mistä veri tuli.

Hänen sisälmyksensä pursusivat ulos.

Tein sen, mitä kuka tahansa järjellinen ihminen tekisi.

Painoin hänen suolensa takaisin käsilläni.

Muuta en voinut.

Matkalla Saigoniin Ed Daly pyysi toisen koneensa miehistöä arvioimaan,

mitä vaurioita koneeseen oli tullut ryntäyksessä.

Laskutelineestä tai laskutelineen luukusta roikkuu jotain.

Kenties ruumis.

Sanoitko 'ruumis'?

Vaikea sanoa. Siltä se näyttää.

Avautuukohan nokkateline? Mitä arvelette?

Vaikea sanoa näin kaukaa.

Se on suurin ongelma, jonka nyt näen.

Sitten Daly selitti, mitä vaurioita koneessa oli,

eikä hän ollut varma, selvitäänkö ehjin nahoin Saigoniin.

Hän arveli, että päätyisimme mereen.

Hän kysyi: "Pelkäätkö kuolemaa?"

Sanoin: "En.

En pelkää kuolemaa."

Hän sanoi: "Hyvä tyttö."

Sitten hän sanoi: "Tarjoan oluen, kun päästään Saigoniin."

Sanoin: "Ostakin koko korillinen."

Palasin Valin luo ja sanoin:

"Jos minä en selviä ja sinä selviät, kerro perheelleni, että kaikki järjestyy."

Emme itkeneet. Jätimme kaiken kohtalon ratkaistavaksi.

Vaikka polttoainesäiliö vuoti, pelastuslento selvisi Saigoniin asti.

Nyt ongelmana oli, toimiiko vaurioitunut laskuteline.

Pelko ja jännitys olivat käsinkosketeltavat.

Lentäjä ei ollut varma, kestääkö nokkateline.

Se oli ihme.

Lopulta kone pysähtyi.

Ja näimme vauriot ensimmäistä kertaa.

Katsoimme laskusiivekkeitä.

Ne olivat vääntyneet.

Ruumassa oli ihmisiä.

Se oli hyvin tunteikasta.

Lentäjä seisoi siellä.

Hän katsoi minuun, ojensi käsivartensa -

ja sanoi: "Kaikki hyvin, Jan.

Nyt voit hymyillä ja nyt voit itkeä."

Ja siinä se.

Matkustamon 250 henkilön lisäksi koneen ruumassa oli noin sata henkilöä.

He kaikki etsivät nyt turvapaikkaa Saigonista.

Đà Nẵngin menetys ei ollut vain tappio.

Myös sotilasvoima ja siviilien taistelutahto romahtivat.

Romahdus leviää nopeasti kohti etelää.

Pohjois-Vietnamin armeija marssi edelleen etelään.

Sen päätavoite oli pääkaupungin valtaaminen.

Saigonissa on kova huoli.

Ihmiset eivät enää usko, että armeija suojelee heitä.

Valtaosa uskoo, että kommunistit valtaavat kaupungin nopeasti.

Mielestäni on olemassa vakava vaara, ja toivon, ettei niin käy,

mutta loput amerikkalaiset saatetaan kirjaimellisesti teurastaa.

Vaikka Yhdysvallat oli vetänyt taistelujoukot maasta,

Saigonissa oli yhä tuhansia Yhdysvaltain kansalaisia,

muun muassa sotilasneuvonantajia ja hallinnon työntekijöitä.

Amerikkalaisia oli suojelemassa -

viimeinen Vietnamiin jäänyt merijalkaväen osasto.

Olin silloin merijalkaväen vartija Amerikan lähetystöllä.

Työni oli pitää amerikkalaiset turvassa.

MERIJALKAVÄEN SUURLÄHETYSTÖVARTIJA

Olin vahdissa portin ulkopuolella.

Aloimme kuulla huhuja siitä,

että Pohjois-Vietnamin armeija oli tulossa etelään -

ja että tapahtumat saattaisivat levitä Saigoniinkin.

Aloin huomata, että Saigonissa väkimäärä alkoi kasvaa.

Pohjoisesta saapui siviilejä.

He uskoivat, että Saigonissa on turvallista.

Väkimäärä kasvoi viikossa luultavasti sadallatuhannella.

Sitten pohjoisen suunnalta alkoi kuulua räjähdyksiä.

Kiipesimme öisin katoille.

Räjähdykset näkyivät sinne.

Vihollinen lähestyi koko ajan.

Tilanne alkoi muuttua vakavaksi.

Ainoa huoleni oli, mitä me tekisimme.

Saigonilaisilla oli vielä yksi puolustus:

Etelä-Vietnamin ilmavoimat.

Hävittäjien toivottiin pitävän kommunistiarmeija loitolla.

Olin lentäjä Etelä-Vietnamin armeijassa.

Olin siitä hyvin ylpeä.

27-vuotias Nguyen Thanh Trung oli ilmavoimien parhaita lentäjiä.

HÄVITTÄJÄLENTÄJÄ

Oli etuoikeus olla armeijan lentäjä.

Emme pelänneet ketään.

Trung ei kuitenkaan ollut kertonut ylemmilleen kaikkea.

Isäni oli vastarintataistelija Vietkongissa.

Viholliset tappoivat isäni.

Niin siinä kävi.

Isän kuolema oli elämäni suurin šokki.

Sen jälkeen päätin, että kostaisin vielä.

Trung oli toiminut salaa Vietkongin hyväksi useita vuosia.

Hänestä oli tullut Etelä-Vietnamin ilmavoimien huippusotilas.

Hän esiintyy tallenteella amerikkalaisen hävittäjälentäjän koulutettavana.

En ikinä pelännyt, että minua epäiltäisiin.

Piti vain valmistautua huolellisesti.

Huhtikuun 8. päivänä 1975 -

Trung ja muut lentäjät lähetettiin tekemään pommihyökkäys.

Trung tarttui tilaisuuteen.

Näin tilaisuuden -

erkaantua kahdesta muusta.

Hetki oli koittanut.

Se oli nyt tai ei koskaan.

Olin kävelemässä kotiin.

Yhtäkkiä ihmiset alkoivat katsella ylös ja osoitella taivaalle.

Kaupunkia lähestyi hävittäjä.

Se oli outoa.

Kone oli etelävietnamilainen.

Kone lensi ylitseni ja pudotti pommin presidentinpalatsiin.

Ihmiset etsivät suojaa ja yrittivät päästä turvaan.

Ihmiset tähyilivät taivaalle ja kyselivät:

"Oliko se pohjoisvietnamilaisten kone?"

"Ei", vastasimme. "Omia koneitanne."

Lentäjä tunnistettiin Vietnamin ilmavoimien luutnantiksi.

Ei tiedetä, minne hän meni.

Tuntui kuin olisi pudonnut paino,

jota olin kantanut vuosikaudet.

Tein sen isäni puolesta.

Pommi-iskun jälkeen kommunistit ottivat Trungin vastaan sankarina.

Pohjois-Vietnamin armeija oli vain viiden kilometrin päässä Saigonista.

Yksi kerrallaan!

Tuskin enää tuntejakaan, kun pohjoisvietnamilaiset marssivat Saigoniin.

Iltapäivällä kaikkien amerikkalaisten,

jotka eivät työskentele hallinnolle, käskettiin lähteä.

Pohjois-Vietnamin nopea eteneminen yllätti amerikkalaiset.

Yhdysvallat valjasti lähistön sotalaivansa evakuoidakseen mahdollisimman monet.

Larry Chambers oli tuore kapteeni.

Olin USS Midwayn kapteeni.

KOMENTAVA UPSEERI, MERIVOIMAT

Midway oli ollut komennuksessani vain noin 29 päivää,

kun sain puhelun.

Piti lähteä kiireesti Vietnamin eteläkärkeen -

Saigoniin johtavalle väylälle.

Helikopterit toivat ihmisiä.

Kansi täytyi pitää valmiina,

jotta kopterit voivat laskeutua turvallisesti.

Pohjois-Vietnamin panssarivaunut lähestyivät,

eikä aikaa ollut tuhlattavaksi.

Mietin, mitä helkkaria tapahtuu ja onko meistä siihen.

Väkijoukko uhkasi jo Yhdysvaltojen suurlähetystöä.

Pohjois-Vietnamin armeijan kostoiskuja pelkäävät siviilit -

pyrkivät tuhansittain turvaan lähetystön alueelle.

Tänne näin!

Tulkaa.

Lähetystön porteilla sadat vietnamilaiset pyrkivät sisään.

He heiluttavat passeja ja rahaa -

lahjoakseen itselleen paikan helikopteriin.

Jukoliste.

Usko tai älä, tuossa olen minä.

MERIJALKAVÄEN SUURLÄHETYSTÖVARTIJA

En tiennytkään tallenteesta.

Näin asioita, joita en edelleenkään voi uskoa todeksi.

Vauhtia! Näytä, mitä sinulla on kädessä.

Ei.

Meillä oli säännöt.

Jos amerikkalaisella tai vietnamilaisella oli paperi,

joka todisti työskentelyn USA:n hallinnolle, sisään vain.

Se oli sääntö.

Muistan erään isän,

joka työnsi kätensä portin läpi ja tarjosi pussillista kultaa,

jotta ottaisimme miehen lapset.

Emme voineet ottaa.

Ei vain voinut.

Ojennettiin pussi takaisin.

Ne olivat -

kuvia, jotka syöpyivät sieluun.

Kaikkialla oli epätoivoa.

Näytti, että kaikki vain juoksivat.

ETELÄVIETNAMILAINEN SIVIILI

Vasta viisivuotias Nhan Lee oli äitinsä ja isänsä kanssa Saigonissa.

He tarvitsivat pakosuunnitelman.

Muistan, kuinka isä käski meidät jeeppiin.

Isä oli lentäjä Etelä-Vietnamin ilmavoimissa.

Kaikki tiesivät, mitä tapahtuisi,

jos isäni tai perheeni jäisi kiinni.

Pääsimme lentoasemalle.

Isä sanoi äidille: "Minun pitää hoitaa yksi juttu.

Nouskaa koneeseen. Etsin teidät sitten."

Niin isä kääntyi ja käveli pois.

Äiti jäi seisomaan.

Seisoimme siinä ikuisuudelta tuntuneen ajan.

Emme nousseet mihinkään koneista.

Yhtäkkiä isä palasi.

Hän käveli äidin luo ja kysyi häneltä:

"Miksi olette vielä täällä?"

Äiti vastasi:

"En halunnut lähteä ilman sinua."

Ne olivat tarkalleen äidin sanat.

Seisoin aivan äidin vieressä ja kuulin, kun hän lausui ne.

Muistan, kuinka isä vain katsoi äitiä.

Isä tiesi äidin tarkoittavan, että äiti rakastaa isää.

Joko me kaikki lähtisimme, tai sitten kukaan ei lähtisi.

Isä kääntyi ja käveli pois.

Hän sytytti tupakan.

Hän tuli takaisin -

ja sanoi: "Hyvä on. Lähdetään."

Jonkin matkan päässä oli hylätyn näköinen pienkone.

Se vain seisoi siinä.

Isä sanoi: "Hypätkää sisään."

Niin me lähdimme.

Toisaalla etelävietnamilaiset siviilit -

pyrkivät epätoivoisesti amerikkalaisten koptereihin.

Stephanie Dinh perheineen oli harvoja onnekkaita.

Sotilas sanoi: "Liikettä! Älkää pysähtykö!"

- Tänne näin. - Tulkaa!

Silloin juoksin vain eteenpäin pää kumarassa.

Tunsin, kun helikopteri nousi ilmaan.

Paniikki ja huoli olivat käsinkosketeltavia.

Sitten näin meren. Tiesin, että olimme päässeet pois.

Se oli ohi.

Laskeuduimme sotalaivalle.

Seurasin isääni ja äitiäni.

Seisoin siellä ja katselin.

Näin Vietnamin rannikon.

Minä vain seisoin siellä.

Ja ajattelin:

"Nämä taitavat olla jäähyväiset."

Oli musertavaa nähdä ihmisten tulevan alukselle.

Ihmisiä tungeksi kaikkialla.

Noin 7 000 vietnamilaista ja amerikkalaista -

pakeni Saigonista helikoptereilla vajaan vuorokauden aikana.

Yksi perhe oli vielä vailla turvapaikkaa.

Minusta tuntui, että lensimme pitkään.

Kaikki olivat vaitonaisia.

Tunnelma oli hiljainen.

Sitten isä huomasi mammuttimaisen laivan,

joka oli käytännössä kaupungin kokoinen.

Isä alkoi kierrellä sitä.

KOMENTAVA UPSEERI, MERIVOIMAT

Yhtäkkiä meitä lähestyi pieni lentokone.

Se alkoi kierrellä lentotukialusta.

Isä tiesi, että polttoaine oli vähissä.

Hän pudotti lappusen.

Lapussa luki, että hän oli Etelä-Vietnamin ilmavoimien upseeri,

että hänellä oli perhe mukanaan ja että polttoaine oli loppumassa.

Aluksella ei ollut tarpeeksi tilaa laskeutumisalueen raivaamiseen.

Kansi oli täynnä helikoptereita.

Amiraali, pomoni,

käski kertoa lentäjälle, että tekee pakkolaskun mereen.

Mutta katselin konetta.

Tuskinpa heistä kukaan olisi selviytynyt pakkolaskusta.

Täytyy toimia niin kuin kokee oikeaksi.

Täytyy uskoa moraaliseen kompassiin, jos sellainen on.

Niinpä minä sanoin: "Raivatkaa laskeutumisalue."

Amiraali huusi minulle: "Et voi olla tosissasi!"

Näin vain, kuinka merimiehet juoksivat kannelle.

Ja he alkoivat työntää helikoptereita kannelta mereen.

He työnsivät niitä mereen.

Näky oli uskomaton.

Yksi toisensa jälkeen suoraan veteen.

Vain…

Ja kopteri oli poissa.

Kalustoa luultavasti yli 100 miljoonan dollarin arvosta -

työnnettiin mereen.

Itse tietenkin ajattelin,

että joudun luultavasti sotaoikeuteen.

Tuumin: "Hyvä on. Hirtetäänkö minut siksi,

että tuhoan hiukan kalustoa vai että annan naisten ja lasten hukkua?"

Ajattelin vain: "Minä tein työni.

Nyt kaikki riippuu Hänestä, ja minä voin rukoilla."

Muistan vain, kuinka isä sammutti moottorin.

Kone pomppasi kerran ja rullasi sitten nätisti.

Merimiehet ja merijalkaväen sotilaat huusivat:

"Jumalauta! Oikeastiko?"

Väki hurrasi kovaan ääneen.

Huuto kuului varmaan Washingtoniin asti,

kun mies laskeutui.

Onnittelin lentäjää.

Irrotin siipeni -

ja kiinnitin ne majuri Leen rintapieleen. Tein hänestä merivoimien kunnialentäjän.

IKÄ VIISI VUOTTA

En tule ikinä unohtamaan sitä.

Mieleeni tulee sana "kiitollinen".

Sillä se oli…

Siitä alkoi…

uusi elämä.

Kapteeni Larry Chambers -

palkittiin palveluksestaan Vietnamissa.

MERIVOIMIEN HENKILÖSTÖOSASTO

Lähes 50 vuotta myöhemmin hän tapaa yhden matkustajistaan.

- Amiraali. - Hei.

- Onpa hyvä nähdä sinua. - Samoin.

Ellet sinä päivänä olisi tehnyt sitä, mitä teit,

ja tajunnut, mistä ihmiselämässä on kyse,

en olisi tässä. Niinpä haluan kiittää sinua.

Kiitos paljon.

Sitä pelaa niillä korteilla, jotka on saanut käteensä.

Meillä kävi tuuri.

30. HUHTIKUUTA

Olipa syy olla Vietnamissa mikä tahansa, siinä on epäonnistuttu.

Saigonista tuli juuri virallinen ilmoitus: sota on ohi.

Etelä-Vietnamin uusi presidentti ilmoitti, että maa antautuu ehdoitta Vietkongille.

Vihollisen panssarivaunujen jyristäessä Saigoniin -

loput yksitoista merijalkaväen sotilasta odottivat ilmakyytiä pois maasta.

Olin lähetystön katolla.

Sanoin radiopuhelimessa pojille: "Laskekaa lippu. Tavataan katolla."

Odotimme, että helikopteri saapuisi pian.

Kului tunti. Ei mitään.

Kului kaksi tuntia. Ei mitään.

Näin jo vihollisen.

Tiesimme, että jos he pääsevät katolle, pelimme on pelattu.

Olimme sopineet keskenämme,

ettemme antautuisi pohjoisvietnamilaisille.

Emme luovuttaisi taistelutta.

Se oli meidän Alamomme.

Juuri kun valmistauduimme tulitaisteluun,

kaukana taivaanrannassa näkyi pilkku.

Kun se lähestyi, näimme, että se oli kopteri.

Tajusimme, että saatamme sittenkin päästä sieltä pois.

SUURLÄHETYSTÖ AMERIKAN YHDYSVALLAT

Ehdin tehdä monta lupausta Jumalalle.

Ja Jumala auttoi.

Vietnamin sota oli viimein päättynyt.

Yhdysvalloille sodan hintalappu oli miljardeja dollareja -

ja yli 58 000 kaatunutta.

Tämä sota on kulkenut mukanani. Osa minusta on aina merijalkaväen sotilas.

En ole ylpeä sodasta, jota me kävimme,

mutta olen ylpeä niistä, joiden kanssa palvelin.

Taistelussa meillä oli taistelutoverit.

He ovat ystäviä. He taistelevat toisensa puolesta.

Kokemukseni ovat muovanneet minusta sen, joka olen nyt.

Vietnam oli paikka, joka pani kaiken koetukselle.

VIETNAMIN VETERAANIEN MUISTOMERKKI

Tänään vihitään muistomerkki amerikkalaissukupolvelle,

joka kävi yksinäistä taistelua.

Mutta sen lisäksi -

muistomerkki vihitään tuhansille, jotka selviytyivät sodasta elossa.

Monet pitävät Vietnamia yhä -

Amerikan kiistellyimpänä ja jakavimpana ulkomaan sotana.

Ei olisi pitänyt ikinä lähteä.

Ei olisi pitänyt ikinä lähteä Vietnamiin. Mutta meidät käskettiin sinne.

Me olimme sotilaita.

Kun katselee pitkää, mustaa muuria -

ja kaikkia miehiä ja naisia, jotka kuolivat totellessaan käskyä…

Se tekee kipeää.

On arvioitu, että sodassa kuoli kolme miljoonaa vietnamilaista.

He kärsivät yhtä lailla, elleivät enemmänkin kuin me.

Heiltä kuoli lapsia ja perheitä.

He olivat ihmisiä siinä missä minäkin.

KERTOJA ETHAN HAWKE

Kaikki sarjassa käytetty arkistomateriaali on aitoa,

ja se on kuvattu Vietnamin sodan aikana.

Jos tapahtumasta ei ollut saatavilla kuvamateriaalia,

käytimme materiaalia, joka kuvaa vastaavia hetkiä sodassa.

Suomennos: Marianne Tenetz