Original subtitles

Nimeni on Scott Camil.

Synnyin New Yorkin Brooklynissa.

Liityin merijalkaväkeen vielä lukiossa ollessani.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miten paljon sota muuttaa ihmistä.

Teimme Vietnamissa paljon pahoja asioita.

En pitänyt heitä ihmisinä.

Otin valokuvia tappamistani ihmisistä.

Ammuin jonkun, painoin häntä jalalla, pidin kivääriäni.

Otettiin kuva. Lähetin sen kotiin.

Kotoa vastattiin: "Olemme ylpeitä -

ja iloisia siitä, mitä teet. Ole varovainen."

Ja sitten eräänä päivänä vääpelini sanoi:

"Kersantti Camil, nyt riittää. Sinä menet kotiin."

Tiesin ylittäneeni rajan, mutta minulla ei ollut kanttia sanoa,

että haluan kotiin.

POIKANI KUOLI VIETNAMISSA. MIKSI, AMERIKKA?

ERIKOISRAPORTTI

Seuraavaksi CBS Newsin erikoisraportti.

Hyvää iltaa! Presidentti Nixonin on määrä puhua kansalle -

Valkoisen talon itäsiivestä.

Iltaa, hyvät kansalaiset.

Mikään ei ole vienyt aikaani ja energiaani niin -

kuin sen pohtiminen, miten Vietnamiin saadaan rauha.

Alkoi uusi vuosikymmen. Konflikti oli kestänyt yli viisi vuotta,

ja amerikkalaisten kaatuneiden määrä nousi nousemistaan.

TAMMIKUU 1970 KAATUNEITA AMERIKKALAISIA 48 284

Vietnamin sodan vastustus kasvoi päivä päivältä.

Ei sotaa!

Koko maailma katselee!

Vietnamin sodan vastustus on historiallisen kiivasta.

Taistelujen jatkuessa Nixon yritti etsiä epätoivoisesti ulospääsyä.

Hän oli alkanut tunnustella rauhansopimusta -

pohjoisvietnamilaisten kanssa.

TAMMIKUU 1970 USA:N JOUKKOJA VIETNAMISSA: 475 000

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen -

enemmän joukkoja palasi kotiin kuin lähti sotaan.

Olen iloinen ja samaan aikaan yllättynyt.

Käymme yhä sotaa, ja nyt sanotaan:

"Työnne täällä on tehty. Voitte palata kotiin."

Kotiutettujen joukossa ovat parhaat kaverukset -

Scott Camil ja Jim Fife.

Jim ja minä olimme veljiä. Teimme kaiken yhdessä.

Koimme, että lähtö Vietnamiin kommunismia pysäyttämään -

MERIJALKAVÄKI

oli isänmaallinen ja oikea teko.

Scott oli tosi hauska tyyppi.

Hän löysi huumoria…

MERIJALKAVÄKI

…ja sai muut nauramaan lähes joka tilanteessa.

Kun viettää joka päivä tuntikausia yhdessä,

sitä kiintyy toinen toiseensa syvästi.

Tulitaistelussa joku pelastaa toisen.

Olimme merijalkaväkeä. Puolustimme maatamme.

Aioimme voittaa ja potkia vastapuolta persuuksiin.

Toveruus oli hyvin lujaa.

Se on rakkauden muoto.

Mutta minulle…

Minä halusin kotiin.

Minua odottivat kotona perhe -

ja nainen, jonka kanssa halusin naimisiin.

Olin valmis lähtemään.

Scottin tilanne taisi olla vähän eri.

Jim Fife lähti armeijasta,

meni collegeen ja vei heilansa vihille.

Scott Camil puolestaan päätti jäädä merijalkaväkeen.

Hän palveli nyt Amerikan kaduilla -

valvoen järjestystä sodanvastaisissa protesteissa.

Peräänny!

Kotiuduttuani Vietnamista -

sodan vastustajat järjestivät mielenosoituksia.

Pidin heitä kommunistien tukijoina ja pelkureina,

jotka eivät halunneet palvella maataan.

Niinpä vihasin heitä.

SOTILASPOLIISI

Sanoin: "Jos lentää yksikin kivi -

tai pullo, tyhjentäkää yksi lipas väkijoukkoon, joka äijä."

Niin tehtiin Vietnamissa.

Koin, että niin pitää tehdä.

Jonkin ajan kuluttua minut vapautettiin palveluksesta.

Nyt olen tietenkin kiitollinen siitä.

Amerikka oli hajoamassa.

Vietnamin sota repi maata kappaleiksi.

KENTIN VALTIONYLIOPISTO, OHIO 4. TOUKOKUUTA 1970

Kentin kaupungissa ja kampuksella -

puhkesi väkivaltaisia sodanvastaisia mielenosoituksia.

Kansalliskaarti avasi tulen opiskelijoita kohti. Neljä kuoli,

kaksi nuorta miestä ja naista.

Kotiin tultuani olin todella vihainen.

En oikeastaan ymmärtänyt,

miksi.

Neljä opiskelijaa on kuollut Ohiossa.

Eivätkö kaikki jo tajua, mitä Vietnam on tehnyt hengellemme ja kansakunnallemme?

Kentin tapahtumien ja mielenosoittajien kuoleman jälkeen -

tapahtui jotakin merkillistä.

Aloin nähdä painajaisia -

kaikista Vietnamissa tekemistäni asioista.

Kaikista tappamistani.

Ja ensi kertaa elämässäni -

aloin tuntea katumusta.

Sen jälkeen aloin kyseenalaistaa kaikkea.

HEINÄKUU 1970

Kesällä 1970 -

Vietnamin sodasta tuli USA:n historian pisin yhtämittainen sota,

eikä loppua ollut näköpiirissä.

Noin viisisataa amerikkalaislentäjää -

oli sotavankeina Pohjois-Vietnamissa.

Heistä yksi oli Porter Halyburton.

Hän oli ollut vankina viisi vuotta.

Muistan, kun minut ammuttiin alas.

MERIVOIMIEN LENTÄJÄ

Heti pudottuani -

ympärillä kuhisi vietnamilaisia.

Minua pidettiin vankilassa nimeltään Hanoi Hilton.

Meitä alettiin kohdella äärimmäisen julmasti.

Meistä yritettiin saada irti tietoja, joita emme aikoneet kertoa.

Meitä hakattiin usein.

Melkein kaikkia kidutettiin.

Minulla oli -

kammottava tunne.

Kuin napanuora olisi katkaistu.

Tiesin, että olin -

ypöyksin.

Olin hirvittävissä tuskissa.

Tule!

Yhtenä päivänä katselin ovenraosta.

Ohi kulki uusi sotavanki, jonka tunsin entuudestaan.

Hän sanoi: "Hyvä luoja,

onpa hyvä, että olet täällä. Kaikki luulevat, että olet vainaa."

Se oli minulle melkein yhtä iso järkytys kuin se, että minut ammuttiin alas.

Porterin vaimo Marty oli kaksi vuotta luullut miehensä kaatuneen -

ja alkanut jatkaa elämäänsä.

Hyvin pitkään -

olin täysin…

PORTERIN VAIMO

…varma, että Porter oli kuollut.

Hänelle oli pidetty muistotilaisuus.

Siihen aikaan olin jo läheisessä suhteessa toisen kanssa.

Ajattelin: "Näin kai elämäni tulee sitten menemään."

Yhtenä lauantaiaamuna -

ovelleni ilmestyi kuusi miestä.

He kertoivat,

että Hanoista oli salakuljetettu kirje,

jossa lueteltiin ensimmäiset 40 vankia,

jotka olivat jääneet vangeiksi Vietnamiin.

Porter oli listalla neljäskymmenes.

Ja kaikki itkivät.

Ja kaikki taputtivat.

Ja…

Se oli ihmeellistä.

Minua pidettiin eristyssellissä.

Yhtenä päivänä minut kutsuttiin kuulusteluihin.

Vietnamilaisilla oli paketti,

vähän kuin kenkälaatikko.

Avasin laatikon.

"Oma rakkaimpani,

Dabney ja minä voimme hyvin, olemme onnellisia -

ja rakastamme sinua erittäin paljon.

Vaikka välissämme on matkaa, sydämeni ja sieluni ovat luonasi.

Oma Martsisi."

Valokuvat olivat minulle kaikki kaikessa.

Olin todellakin -

pakahtua nähdessäni tyttäreni Dabneyn ensimmäisen kerran -

sen jälkeen, kun hän oli viiden päivän ikäinen.

Saitte ilmeisesti kirjeen -

nyt hiljattain Dabneylle hänen isältään.

Porter sanoo:

"Tämä on ikioma kirje vain sinulle.

Tiedän kuvistasi, joissa olit vain neljävuotias,

että nyt sinä varmasti vasta oletkin vahva ja kaunis.

Toivottavasti ymmärrät, että meidän pitää olla erossa hetki,

mutta eräänä päivänä, kun tulen kotiin, lupaan näyttää sinulle -

paljon ihmeellisiä asioita maailmassa.

Rutista äitiä lujasti ja pidä hänestä hyvää huolta,

kunnes voimme olla taas yhdessä.

Olen hyvin ylpeä sinusta.

Rakkaudella isi."

Porter oli sittenkin elossa.

Minun piti selvittää,

onko mitään, mitä voin tehdä -

saadakseni hänet kotiin.

Edustamme hiljattain perustettua sodanvastaista järjestöä,

Indokiinan rauhankampanjaa.

Tavoitteena on painostaa Nixonin hallintoa -

allekirjoittamaan rauhansopimus -

ja osoittaa, ettei Nixonin keplottelu ole uponnut kansaan.

Hollywood-julkimot yrittivät painostaa presidentti Nixonia.

Nixon halusi pitää kaikki vaihtoehdot auki.

Meidän ei olisi pitänyt tappaa ja pommittaa heitä.

Sinun ja minun kaltaisten pitää tuoda ajatuksemme julki.

Vietnamissa kuolee ihmisiä joka päivä, ja me seisomme täällä kuin idiootit.

Kuka on oikeassa?

USA on väärässä.

Oletko tosissasi?

Mekö?

Jos vietnamilaiset olisivat täällä, et olisi tässä ja…

Myös Scott Camil oli alkanut kyseenalaistaa sotaa -

ja syitä Amerikan lähdölle Vietnamiin.

Hän oli jättänyt merijalkaväen ja mennyt kirjoille collegeen.

Meni pitkään, etten pohtinut, oliko sota oikein vai väärin.

LOPETTAKAA SOTA

Lähdettyäni merijalkaväestä -

olin ensimmäistä kertaa elämässäni itse vastuussa elämästäni.

Menin collegeen.

Luin opiskelijalehdestä, että Jane Fonda oli tulossa puhumaan.

En ollut ikinä miettinyt, mitä Fonda puhuu.

Halusin vain nähdä elokuvatähden.

Amerikkalaisnuoret -

ovat torjuneet periaatteet, joille amerikkalainen elämäntapa perustuu,

menestyskeskeiset, rahan pyhyyttä korostavat, opportunistiset arvot.

Fondan sanat kuitenkin puhuttelivat minua.

He ovat tajunneet, että instituutiomme ovat romahtamassa.

Hallinto yrittää peitellä instituutioiden luhistumista,

mikä pelottaa nuoria.

Fonda sanoi, että hallinto valehtelee -

Vietnamin sodan luonteesta ja toimista, joita tehtiin,

ja että kansan pitää kuulla totuus.

Rauhan saaminen Vietnamiin toimiemme avulla -

on meille voitto.

Fonda sanoi, että patrioottisten Vietnamin veteraanien velvollisuus -

oli kertoa amerikkalaisille totuus siitä, mitä Vietnamissa oli meneillään.

Kun olemme saavuttaneet ikivanhan unelman demokratiasta,

joka kirjaimellisesti merkitsee kansanvaltaa,

se on voitto.

Se on voitto, joka voidaan saavuttaa taistelukentällä täällä Amerikassa.

Fonda oli oikeassa.

Olen patrioottinen veteraani.

Kansalla oli oikeus tietää totuus.

Olin valmis puhumaan teoistani Vietnamissa.

Niinpä päätin astua esiin.

31. TAMMIKUUTA 1971

Tammikuussa 1971 yli sata Vietnamin sodan veteraania -

tunnusti julkisesti nähneensä sotarikoksia ja ottaneensa niihin osaa.

Nimeni on Scott Camil. Olin kersanttina Charlie 1/1:ssä.

Olin Vietnamissa tulenjohtoaliupseeri. Lähdin suoraan lukiosta.

Nyt olen opiskelija.

Todistukseni sisältää kylien polttamisia siviileineen,

korvien silpomisia, mestauksia,

vankien kiduttamista,

tykistötulen ohjaamista kyliin osana pelejä.

Todistit kylien polttamisista.

Voisitko kertoa tarkemmin,

miten kohtelitte vietnamilaisia siviilejä?

Tapoin kaikki mahdolliset tietämättä, onko henkilö syytön vai ei.

Vain pysyäkseni itse elossa. Se oli filosofiani.

Jos piti mennä kylään ja tappaa sata ihmistä,

ettei kukaan ammu, kun lähden pois, minä tein sen.

Mitä enemmän tapoimme, sitä tyytyväisempi päällystö oli.

Siitä tuli kuin peliä. Kilpailtiin, kuka tappaa eniten ihmisiä.

Olin mukana kiduttamassa vankeja.

Yhdessä vaiheessa ripustimme korvia kaulaketjuun.

Irrotimme vangilta korvan.

Teimme niin kahdelle tai kolmelle, jotta muut alkaisivat laulaa tietoja.

Ennen sitä tiesin Vietnamista vain sen, mitä itse olin tehnyt ja nähnyt.

Nyt kuuntelin muita siellä eri vuosina olleita -

sekä eri puolustushaaroissa ja eri puolilla Vietnamia olleita.

Käsitin, miten laajalle toiminta oli levinnyt.

Kohteena ei ollutkaan yksittäisiä kyliä.

Teimme samaa koko maalle.

Minun oli toimittava oikein.

Scottista tuli näkyvä sodan vastustaja.

Hän esiintyi tapahtumissa, joilla yritettiin painostaa USA:n hallintoa.

Miten Vietnam muuttaa miestä?

Meitä ehdollistetaan yleisesti jo ennen asepalvelusta.

USA on aina oikeassa, samoin hallinto. Olemme parhaat. Jumala on puolellamme.

Olin siellä kahdesti.

Uskoin toimivani kansakuntamme parhaaksi.

Olin kyllin aivopesty mennäkseni toisen kerran.

Uskoin todella, että se oli oikein.

Scottin vanha Vietnamin-kaveri Jim Fife ei kokenut asiaa samalla tavalla.

SCOTTIN YSTÄVÄ

Kun tulimme kotiin, sodanvastainen liike oli vauhdissa.

Scott meni siihen mukaan täysillä.

Hän antoi parran ja tukan kasvaa.

Hän kävi marsseilla.

Itse koin yhä velvollisuutta maatani kohtaan.

Opiskeltuani jonkin aikaa collegessa -

liityin uudelleen merijalkaväkeen kopterilentäjäksi.

Scott piti minua hulluna.

Hän meni yhä syvemmälle sodanvastaiseen liikkeeseen.

Hän yritti kovasti puhua minua ympäri.

Jim ja minä keskustelimme.

Olin vihainen.

LEIPÄÄ, EI RUUMIITA

Viattomia tapettiin.

EI ENÄÄ SOTAA

Kysyin: "Mikä sinua riivaa? Miten pystyt siihen?"

Sanoin: "Aion tehdä -

niin kuin olen aina tehnyt.

Yritän pitää muut hengissä."

Sanoin: "Ellet ymmärrä sitä…"

Sitä merijalkaväkeen uudelleen liittyminen merkitsi minulle.

Olisivatpa asiat -

päättyneet toisin.

Hänellä oli täysin eri ajatus siitä, minkä hän koki oikeaksi.

Haluamme rauhaa!

Yhdysvallat ei ole hyökkääjien ja murhaajien maa.

Tiedätte sen sydämessänne joka iikka.

SEIS VÄRVÄYKSELLE!

Sietäisitte hävetä, kaikki!

Naurettavaa! Tuolla väkimäärällä lopettaisi sodan huomenna.

Kusipää!

Nixon valtuutti neuvonantaja Henry Kissingerin -

välittämään rauhansopimuksen.

Lähetimme neuvottelijan laajan liikkumavaran kanssa,

ja toivomme, että vastapuoli vastaa neuvottelemalla vilpittömästi -

ja yrittää saada sodan loppumaan nopeasti.

Se on mahdollista neuvottelemalla. Jos sen sijaan pitkitetään…

Politikointi oli kuitenkin jatkunut yli kaksi vuotta.

Sotavankien perheet toivat esiin turhautumisensa.

Asia on todella kiireellinen miestemme kannalta.

Heistä osa on siellä jo seitsemättä vuotta.

Pahoittelen, mutta en ole valmis uhraamaan miestäni sellaisen asian takia,

johon ei kukaan usko.

TAISTELUSSA KADONNUT 1 300 KATEISSA

Yhtäkkiä minulle välähti,

että on paljon muitakin vaimoja,

joiden puoliso oli kateissa tai sotavankina.

Koimme, että meidän oli pakko toimia.

Aloimme käydä Washingtonissa -

ja tavata kongressin ja senaatin jäseniä.

Rouva Halyburton, auttavatko kuvernööri Carterin -

ja muiden hallinnon edustajien toimet sotavankeja?

Auttavat. Pohjois-Vietnam on osoittanut,

että julkinen mielipide on sille tärkeä.

Uskon, että vangit vapautetaan, jos ihmiset maailmalla -

tuomitsevat sen, että maa pitää sotavankeja.

Marty Halyburtonin mies Porter -

oli ollut sotavankina Pohjois-Vietnamissa seitsemän vuotta.

Olimme huonossa kunnossa.

Aika oli hupenemassa.

Vietnamilaiset olivat uhanneet, että meidät teloitetaan,

ellei sotaa yritetä lopettaa tosissaan.

Velvollisuuteni amerikkalaisten rinnalla on painostaa -

Nixonin hallintoa ja kongressia lopettamaan sota.

Tapasimme Kissingerin Valkoisessa talossa.

Sillä oli varmasti suuri vaikutus.

Voin vain rukoilla, että maidemme hallinnot -

pääsevät jonkinlaiseen sopuun,

jotta kaikki miehet pääsevät kotiin.

Ei vain vangit. Kaikki miehet. Ja jotta tappaminen voi loppua -

ja voimme elää rauhassa kaikkien kanssa. Ja itsemme kanssa.

PARIISI 23. TAMMIKUUTA 1973

Iltaa!

Pyysin radio- ja televisioaikaa tänä iltana -

ilmoittaakseni,

että olemme tänään päässeet sopuun -

sodan lopettamisesta sekä rauhan ja kunnian tuomisesta Vietnamiin.

Kuudenkymmenen päivän päästä lauantaista kaikki amerikkalaiset sotavangit -

kaikkialla Indokiinassa vapautetaan.

Näiden 60 päivän aikana -

Yhdysvallat vetää kaikki joukkonsa Etelä-Vietnamista.

Tammikuun 27. päivänä 1973 -

osapuolet pääsivät sopuun rauhasta.

Yhdysvallat lupasi vetää kaikki taistelujoukot pois.

Vastineeksi Pohjois-Vietnam vapauttaisi kaikki 591 amerikkalaista sotavankia.

Tämä oli ensimmäinen kerta,

kun amerikkalainen televisioyhtiö sai kuvata amerikkalaisvankeja leirillä.

Aavistelimme, että vankeus päättyy.

Kaikki olivat todella iloisia.

Minulla oli kuitenkin kamala tunne.

Kaikki ne vuodet, kaikki mukiloimiset…

Vihasin heitä.

Mutta sitten kuulin kahden miehen puhuvan,

miten he aikoivat kostaa vietnamilaisille.

Miten he kostaisivat kaiken, mitä oli tehty meille -

ja perheillemme.

Sillä hetkellä tajusin,

millainen ote vihalla oli meistä.

Samassa käsitin, että jos kantaisin vihaa heitä kohtaan,

he hallitsisivat elämääni.

En voisi viedä vihaa mukanani kotiin.

Silloin päätin antaa heille anteeksi.

SOTAVANKIEN KOTIINPALUU HELMIKUU 1973

Porter Halyburton oli vapautettujen sotavankien joukossa.

Olin täpinöissäni.

Mutta minulla oli silti -

omat epäilykseni.

Toiveeni olivat murskautuneet aiemminkin.

Ja…

oikeastaan vasta, kun -

Porter astui alas koneesta ja näin hänet,

minulla oli kaikki, mitä ikinä voisin haluta.

Kävelin sairaalan huoneen ovesta. Ovi suljettiin.

Olimme yhdessä.

Se oli pakahduttavaa.

Porter ja minä keskustelimme tuntikausia.

Siinä sitä tutustuttiin uudelleen.

Sanottiin: "Teillä on 20 minuuttia."

Taidettiin puhua pikemminkin 20 tuntia.

Dabney kysyi: "Isi, saanko tulla syliisi?"

Sillä hetkellä tiesin, että kaikki järjestyy.

Olen erittäin iloinen, että pääsen kotiin.

Aion yrittää tutustua perheeseeni uudelleen.

Jos joku ei tiedä,

tämä tyttö oli viiden päivän ikäinen, kun viimeksi näin hänet.

- Hei, Dab. Miten menee? - Hei, isä ja äiti.

- Hei. - Toin hiukan virvokkeita.

Tulee tarpeeseen.

Porter pääsi kotiin, hän oli terve -

ja kaikki meni niinkin hyvin.

Se oli uskomatonta. Se oli ihme.

Ei, kun olit viiden päivän ikäinen.

Jotkut…

Me molemmat tunsimme suurta kiitollisuutta.

- Hienoa. Kippis. - Kippis.

Keskinäinen rakkautemme ja kunnioituksemme -

olivat kestäneet koko sen ajan.

Kaksitoista, kolmetoista, neljätoista…

MAALISKUU 1973

Keväällä 1973 -

Yhdysvaltojen joukoista suuri enemmistö oli kotiutettu.

Mutta sotilaat palasivat -

muuttuneeseen ja jakautuneeseen Amerikkaan,

jossa kaikki eivät ottaneet heitä vastaan sankareina.

EI PARAATIA MURHAAJILLE

Kehtaattekin ajatella, että meistä valtaosa -

haluaa palata elämään suuruudenhullun johtamassa imperialismissa,

jota vetävät kaltaisenne ahdasmieliset siat.

Kehtaatkin kutsua heitä sioiksi!

KATSELKAA NIXONIN PALKKAAMIA TAPPAJIA

Moni veteraani on huomannut ilmapiirin kääntyneen heitä vastaan.

Amerikan lipun polttaminen lähentelee minusta maanpetosta.

Olet maanpetturi ja epäluotettava.

Itse olette!

Kansanvalta!

JUMALA AMERIKKAA JA NIXONIA SIUNATKOON

Sota jätti syviä haavoja.

Haavoja, joiden paraneminen kesti vuosia ja jopa vuosikymmeniä.

Menetin monia ihmisiä sodanvastaisen aktivismini vuoksi.

Ystäviä ja sukulaisia.

Jim ja minä olimme veljiä Vietnamissa.

Nyt politiikka erotti meitä.

Hän ei ollut tyytyväinen minuun.

Hän ei ollut tyytyväinen valintaani mennä takaisin.

Emme enää puhuneet.

Kun vuosia kului, sanoin: "Tämä on hullua.

Scott on yhä ystäväni. Hän on paras ystäväni."

Otin armeijan kopterin. En voi edelleenkään uskoa tehneeni niin.

Mutta niin tärkeä on ystävyyteni Scottin kanssa.

Laskin kopterini hänen talonsa viereen.

Takapihalleni laskeutui yhtäkkiä helikopteri.

Se oli Jim. Se oli mahtavaa.

Oli mahtavaa nähdä hänet pitkästä aikaa.

Lähdettiin reissuun kolmeksi päiväksi.

Keskusteltiin.

Ja tietyllä tasolla -

uskon, että pystyin ymmärtämään hänen…

myötätuntoaan sodanvastaisuutta kohtaan.

Hän uskoi siihen, minkä puolesta taisteli.

Tukkasi ei ole enää musta. Olet harmaantunut.

- Olet vanha äijä. - Minäkö?

Itse olet vanhentunut. Miten menee? Oletko voinut hyvin?

Olen. Näytät yllättävän hyvältä.

- Paskat. - Olen iloinen.

- Hienoa tavata. - Missä on poninhäntäsi?

Älä nyt.

Meillä on linjaeroja.

Mutta kun olemme yhdessä, voi jutella -

ja välillämme on paljon rakkautta ja ymmärrystä,

silloin politiikka ei voi jakaa meitä.

Opin, että ihmisinä -

ystävyytemme on vahvempi kuin poliittiset näkemyksemme.

Rauhansopimuksesta huolimatta Vietnamin sota oli kaikkea muuta kuin ohi.

Aselepoa ehti kulua tunti ja 17 minuuttia, kun taistelut puhkesivat.

Taistelut jatkuivat lähes koko päivän, jonka piti olla ensimmäinen rauhan päivä.

Vietnamissa oli yhä tuhansia amerikkalaisia.

Yhdysvaltain hallinto tuki sotatoimia miljardeilla dollareilla.

Kun amerikkalaissotilaat olivat poissa,

Pohjois-Vietnamin armeija pystyi helposti työntymään kohti etelää.

Alkoi kuulua räjähdyksiä.

Ihmettelimme: "Mitä helkkaria?"

Etelä-Vietnamissa kommunistijoukot -

ovat vallanneet jälleen provinssin alle 150 kilometriä Saigonista koilliseen.

Tapahtumat laukaisivat viime hetken evakuoinnin -

ja koko sodan merkillisimmät kohtaukset.

Lähetystöstä tuli tieto,

että kaikkien amerikkalaisten on lähdettävä heti.

MERIJALKAVÄKI

Menkää!

Olimme aivan kauhuissamme.

Kauhuissamme!

KERTOJA ETHAN HAWKE

Kaikki sarjassa käytetty arkistomateriaali on aitoa,

ja se on kuvattu Vietnamin sodan aikana.

Jos tapahtumasta ei ollut saatavilla kuvamateriaalia,

käytimme materiaalia, joka kuvaa vastaavia hetkiä sodassa.

Suomennos: Marianne Tenetz