Original subtitles

Vartuin Texasissa pienessä Baytownin kaupungissa.

Viimeisenä opiskeluvuonna sain apurahan Oxfordiin.

Oli fantastista asua Englannissa 1960-luvulla.

Oli suunnitelmia ja tavoitteita.

Collegeni kellarissa Oxfordissa oli televisio.

Kun Vietkong teki tết-hyökkäyksen vuonna 1968,

muistan selvästi, kuinka katselin uutisfilmejä -

Huen piirityksestä.

Kaksi merijalkaväen sotilasta oli filmillä muurin takana.

Toinen kysyi: "Missä vihollinen?" Kaveri vastasi: "Kaikkialla. En tiedä.

Haluan vain kotiin ja takaisin kouluun."

Yritetään pysyä hengissä.

Kaikki haluavat takaisin kotiin ja koulunpenkille.

Näen yhä miehen kasvot mielessäni.

He eivät olleet jatkaneet opintojaan.

Heidät oli värvätty sotaan.

Minulle tuli moraalinen ongelma.

En halunnut, että joku joutuu sotaan sijastani.

Silloin päätin, että lähden Vietnamiin.

Osa minusta on siellä vielä tänäkin päivänä.

POIKANI KUOLI VIETNAMISSA. MIKSI, AMERIKKA?

Vuosi sitten -

tết-hyökkäys paljasti kommunistien vahvuudet Vietnamissa -

ja USA:n asevoimien vaikeudet niiden edessä.

Noudattamamme strategia ei yksinkertaisesti toimi.

Oli vuosi 1969.

Konflikti Vietnamin viidakossa jatkui.

Miestappiot ja niiden myötä sodan lopettamisen paine kasvoivat.

LOPETTAKAA SOTA

Rauha nyt!

Vastustamme sitä, että yliopisto valjastetaan Vietnamin sotaan -

kehittämään sotilassovelluksia sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin.

Richard Milhous Nixon on valittu Yhdysvaltain 37. presidentiksi.

Uusi presidentti -

oli luvannut äänestäjilleen vetää Yhdysvallat Vietnamin sodasta.

Lupasin lopettaa sodan.

Amerikkalaiset odottavat, että olen sanojeni mittainen mies.

Nixon tiesi, että nopea vetäytyminen näyttäisi tappiolta.

Niinpä hän jatkoi konfliktia toivoen läpimurtoa.

Liberaalit alkoivat vastustaa sotaa,

mutta työläiset tukivat presidenttiä yhä.

Synnyin Brooklynissa vuonna 1946.

Isäni oli ollut jalkaväessä.

Hän oli toisen maailmansodan veteraani.

Me tavallamme kasvoimme -

ajatukseen palvelemisesta, isänmaan palvelemisesta,

ja kiitollisuuteen siitä, että ollaan amerikkalaisia.

Siihen liittyi tiettyjä velvollisuuksia.

USA:N ARMEIJA TAPPAA LAPSIA

Ei helvetissä! Emme lähde!

En ymmärtänyt koko sodanvastaista liikettä.

Meillä päin asui lähinnä työläisiä. Olimme alemman keskiluokan lapsia.

Pojat, joiden kanssa vartuin,

kutsuttiin armeijaan, ja he lähtivät Vietnamiin.

Rauha nyt!

Ja sitten nuoret, jotka opiskelivat yliopistoissa,

likipitäen pilkkasivat tuntemieni nuorten palvelusta.

Emme vastusta sotilaita, vastustamme sotaa!

Silloin päätin liittyä armeijaan -

ja lähteä Vietnamiin.

Kerran matkalla töistä kotiin -

ajoin armeijan värväyskeskukseen.

Sanoin: "Olen hoitaja. Haluan Vietnamiin."

He eivät aikailleet vaan laittoivat paperit vetämään.

Pian vannoin valan vänrikkinä maavoimien sairaanhoitojoukoissa.

Kun saavuin Vietnamiin, en tiennyt yhtään, mitä odottaa.

Sain ensimmäisen potilaani.

En voinut uskoa…

En voinut uskoa, millaisessa kunnossa potilas oli.

Mies oli ollut bunkkerissa, joka oli romahtanut hänen niskaansa.

Hänen rintansa oli murskaantunut.

Hänellä oli selkäydinvamma.

Rauhassa!

Toisilta potilailta oli lähtenyt raajoja.

Oli päävammoja ja ampumahaavoja.

Olin täysin yllättynyt.

Pakko sanoa. Tuntui melkein siltä,

että teki mieli vain kääntyä ympäri ja juosta karkuun.

Mutta samaan aikaan -

olin hyvin naiivi ja idealistinen.

Tiesin, että halusin olla siellä. Uskoin, että toimimme oikein.

Mutta en yhtään tiennyt, mikä oli tilanne kentällä.

Tänään julkaistujen tilastojen mukaan -

taisteluissa on kuollut taas 308 amerikkalaista lisää,

lähes kaksin verroin viime viikkoon nähden.

HUHTIKUU 1969 KAATUNEITA AMERIKKALAISIA 40 941

Koska Nixon oli luvannut lopettaa sodan,

kentällä moni sotilas alkoi pohtia, mitä järkeä oli enää taistella.

Emme tee mitään.

Odotellaan vain. Emme ikinä ammu. Ei ole mieltä tappaa rauhan puolesta.

Meillä oli ennakkoajatus sodasta,

että siitä tulisi hauskaa. Tai ainakin sota oli kunniallinen asia.

Mutta kun saavuin Vietnamiin,

armeija oli hajoamassa.

Sotaa vastustettiin armeijan riveissä.

En vieläkään tiedä, miksi olen täällä.

Kolme kuukautta, enkä tiedä, miksi ammun näitä ihmisiä.

Emme tienneet, miksi taistelimme.

Vietkong tunsi maaston.

Heillä oli syynsä.

Me emme tienneet, mitä siellä teimme.

Kun ei ollut selvää tavoitetta, kuri alkoi rakoilla.

Antakaa valaistusta.

Sillä lailla.

Ansaitset tuon.

Tuoksu on varsin voimakas.

Niin on. Täältä saa hyvää kamaa.

Käyttekö täällä usein?

Ehkä kaksi kertaa päivässä.

Joskus tulen aamulla, toisinaan taas iltapäivällä.

Ja illalla sitten kunnolla.

Kaverini Sam.

Vedin kaikenlaista. Poltin ruohoa, käytin huumeita.

Vedin LSD:tä säännöllisesti.

Sotilaat ja pienet yksiköt -

ovat ajoittain kyvyttömiä toimimaan ja taistelemaan.

Se oli kaaosta.

Tein, mitä ikinä tahdoin,

ennen kuin minut mahdollisesti uhrattaisiin.

Jeff Hiers, koulupudokas New Jerseystä,

oli jalkamies toisessa joukkueessa.

Yksikköni oli kuin Kärpästen herra.

USA:N MERIJALKAVÄKI

Olimme 18–19-vuotiaita.

Emme saaneet uutta joukkueenjohtajaa -

kotiin lähteneen tilalle.

Meillä ei ollut johtajaa.

Se oli meistä taivaallista.

Näitkö? Noin vain!

Jonkin ajan kuluttua saatiin uusi luutnantti.

Olin täyttänyt 25.

USA:N MERIJALKAVÄKI

Takanani oli noin kahdeksan kuukautta upseerikoulutusta.

Kävin läpi joukkueeni miesten kansioita.

Yhdessä toisensa jälkeen luki "työtön",

"koulupudokas".

Ihan kuin olisi selannut kuvastoa yhteiskunnan syrjäytyneistä.

Sain helikopterikyydin yksikkööni.

Yksikkö oli jollain kukkulalla.

Siellä paloi nuotioita.

Paikka näytti kodittomien leiriltä.

Olin uusi kaveri uudessa, puhtaassa univormussa.

Kiväärini ja kaikki muu kiiltelivät puhtauttaan.

Ja he olivat rääsyissä.

Muistan elävästi, kuinka näin silmäkulmastani -

vastaleivotun luutnantin.

Emme muutenkaan kunnioittaneet upseereja tippaakaan.

En suostunut tekemään hänelle kunniaa.

Viesti oli: "Et kuulu tänne.

Emme tarvitse sinua."

Sanoin: "Hiers, kuule.

Sinun pitää tervehtiä.

Ellet tervehdi, joudut täyttämään hiekkasäkkejä -

täältä Detroitiin asti."

Halusimme varmistaa, ettei hän ala johtaa.

Hän ei tiennyt Vietnamista tarpeeksi johtaakseen mitään.

Broylesin tehtävä -

oli johtaa miehiä viidakkopartioihin -

Yhdysvaltojen tukikohdan ympäristössä.

Yhtenä päivänä olimme partioimassa, ja minulle tuli jännä tunne.

Sitä on vaikea kuvailla. Ihan kuin siellä olisi ollut joku.

Yhtäkkiä helvetti pääsi irti.

Maahan!

Maahan!

Pelkäsin niin paljon,

että suuni kuivui enkä pystynyt puhumaan.

Yritin jakaa käskyjä, mutta…

Broyles jäätyi.

"Mitä teemme? Mitä nyt?"

Ajattelin: "Voi luoja.

Broylesilla ei ole likimainkaan niin paljon kokemusta kuin meillä."

Niinpä Hiers, 19-vuotias radiomieheni, otti ohjat käsiinsä.

Hän järjesti vetäytymisen.

Ja minä… olin kauhuissani.

Olin liian peloissani -

puhuakseni.

Emme antaisi hänen johtaa meitä vaaraan.

Jännitteiden kasvaessa joukoissa -

syntyi uusi huolestuttava ilmiö.

Miehet alkoivat kääntyä upseereitaan vastaan.

Yksi upseeri on kuollut, toinen haavoittunut.

Tapauksia on ollut kymmeniä ympäri Etelä-Vietnamin tukikohtia.

Päällystöä on vahingoitettu käsikranaateilla.

Olen nähnyt useammin kuin kerran, kun porukka kokoontuu -

keskustelemaan "sikojen" räjäyttämisestä kappaleiksi.

Aika monia on räjäytetty ja ammuttu rynnäkkökiväärillä.

Vääpeli A-joukkueesta menetti molemmat jalat räjähdyksessä.

Vahingossako?

Ei. Tarkoituksella, koska hän piti kovaa kuria.

Pelkäsin.

Ei ollut tavatonta,

että taitamatonta tai yli-innokasta upseeria vahingoitettiin -

tai että hänen poteroonsa heitettiin kranaatti.

Bill oli heikoilla jäillä.

Jos hän noudattaisi sääntöjämme, ei olisi hätää.

Mutta jos hän alkaisi pomottaa,

hänen henkensä olisi vaarassa.

Minun piti viedä hänet syrjään ja sanoa:

"Jos jatkat näin, kimppuusi käydään.

Saat kranun poteroosi."

KESÄ

Kesään 1969 mennessä -

Vietnamin sodasta oli muodostunut jakavin poliittinen teema miesmuistiin.

Yhä useampi amerikkalainen nuori on kääntymässä -

aikuisten yhteiskunnan perusinstituutioita vastaan.

Hienoa nähdä teidät kaikki täällä. Meillä on valta päättää tämä sota.

Ulkopoliittisen linjan vastustus levisi ympäri Amerikkaa.

Nixon valtuutti joukot hyökkäämään syvälle vuoriston tukikohtiin.

Operaation nimi oli "Apache Snow".

Iskuista verisin ja pahamaineisin -

tultaisiin tuntemaan Hamburger Hillin taisteluna.

Kolmetuhatta amerikkalaissotilasta,

jotka taistelivat kukkulasta lähes viikon,

tuntevat sen nimellä Hamburger Hill.

Kaatuneita ja haavoittuneita virtasi pelottavia määriä.

Operaatiota on kritisoitu,

sillä kukkula hylättiin pian taistelujen jälkeen.

Kukkula on tietojen mukaan taas tukevasti pohjoisvietnamilaisten käsissä.

Turhuuden tunne oli levinnyt eturintamalta kenttäsairaaloihin.

Jonkin ajan kuluttua aloin tajuta, että jokin oli pielessä.

Monet taistelut menivät niin, että vallattiin kukkuloita.

Haavoittuneita tuotiin helikoptereilla.

Miehet paikattiin -

ja lähetettiin takaisin kentälle.

- Mikä joukko? - Mitä?

- Mikä yksikkö? - 1-11.

Pari viikkoa myöhemmin -

tuotiin haavoittuneita tasan tarkkaan samasta yksiköstä samalta kukkulalta.

Tällä kerralla vammat olivat vain paljon vakavammat.

Kysyin kerran sotilaalta:

"Tehän valtasitte kukkulan jo?"

Hän sanoi: "Niin, ja sitten lähdettiin pois."

Siinä ei ollut mitään mieltä.

Meille oli toki selvää, että työmme oli tärkeää -

ja hyvää. Pelastimme ihmishenkiä ja hoidimme ihmisiä.

Ei hoidettu vain amerikkalaisia -

vaan myös vietnamilaisia ja monia lapsia.

Varsinainen työ oli merkityksellistä.

Aloimme kuitenkin kyseenalaistaa sodan perustaa.

USA:N ILMAVOIMAT

Pettyneenä haavoittuneiden virtaan -

Joan kollegoineen päätti taivuttaa sääntöjä -

saadakseen sotilaat turvaan.

Jos sotilas oli haavoittunut vakavasti,

hänet evakuoitiin saman tien.

Evakuointipyynnöt teimme me.

Halusimme saada kaikki pois maasta, jos vain mahdollista.

Päätimme, että sotilas lähtee, vaikka vamma ei varmaan täyttänyt ehtoja.

Halusimme vain saada heidät pois maasta.

Siirtokuntoiset lennätetään kotimaahan saamaan hoitoa.

Pohdin: "Joudunkohan tästä pulaan?

Joudun varmaan sotaoikeuteen, ja minut erotetaan."

Meidän oli vain pakko pysäyttää tarpeeton, hyödytön kuoleminen.

Silloin ensi kertaa minusta alkoi tuntua siltä,

ettemme ehkä kuuluneetkaan sinne.

Onko meillä lupa lähteä?

MX 4-0, 627, lähtölupa annettu.

Kuitti, 627.

MARRASKUU 1969 ĐÀ NẴNGIN LENTOTUKIKOHDAN LÄHISTÖ

Sodassa sitä haluaa viimeiseen asti välttää yksin jäämistä.

Minä olin yksin. Olin ainoa upseeri.

Luutnantti Bill Broyles joukkueineen -

lähetettiin tiheään viidakkoon Vietnamin rannikolla.

Bill ei kuitenkaan pelännyt Vietkongia vaan omia miehiään.

Olin 25-vuotias. He olivat 18–19-vuotiaita.

Ja he vihasivat minua.

Pelkäsin.

Pohdin: "Saanko tänä yönä kranaatin poterooni?"

Makasin poterossani valveilla ja kuuntelin miehiä.

Valloissa kävimme pitseriassa.

Paikka oli erikoistunut pitsoihin.

- Tilasimme pitsat. - Sepä hyvä.

Niin, mutta kuvitelkaapa valtava 120-senttinen pitsa. Ei 60-senttistä.

Entä naiset?

Miehet odottivat kotiutusta.

Takaisin asiaan, ämmä!

Minä vain makasin siellä.

Yhtäkkiä läheiseen tukikohtaan tehtiin ohjusisku.

Pomppasin ylös ja kompuroin sinne tänne.

Sanoin Hiersille: "Äkkiä miehet kokoon!

Hyökätään rinnettä ylös.

Nitistetään ne."

Meistä ajatus oli naurettava.

Joukkue sanoi: "Emme lähde.

Se on liian vaarallista. On yö. Emme pärjää pimeällä.

Vietkong osaa yötaistelun."

Yritin antaa käskyjä.

Jeff sanoi: "Me emme lähde. Se olisi itsemurha."

Kysyin: "Mitä minä sitten teen?"

Hiers sanoi: "Höpistään radiopuhelimeen.

Se menee täydestä."

Ehdotin luutnantille,

että puhutaan radiopuhelimeen -

ja ollaan yrittävinämme hyökkäyksen pysäyttämistä.

Ajattelin: "Olen luutnantti.

Voin joutua tästä sotaoikeuteen."

Miehet olivat valmiit kuolemaan toistensa puolesta -

mutta eivät sodan takia, joka ei ollut uhrauksen arvoinen.

Taistelu vapauden, taistelu demokratian puolesta, kaikki se oli haihtunut.

Se oli minulle hetki,

jolloin tajusin, miksi olin siellä.

Olin siellä katsomassa poikien perään.

Sanoin: "Hyvä on. Tehdään sitten niin."

Sininen linja ylitetty.

Alpha Oscar, tässä Alpha November. Kuuntelen.

Pohjoispuolella…

Puhelimme radiopuhelimeen:

"Bravo 1, missä olette? Ylitämme sinistä linjaa."

Kakkonen tässä. Olemme täällä signaali…

Emme hyökänneet. Heittelimme puhelinta jätkältä toiselle.

Siitä päivästä lähtien olin yksi joukkueesta.

Broyles näytti, mikä hän oli miehiään.

Hän voitti meidän kaikkien kunnioituksen.

Sain miesten täyden tuen.

He tajusivat: "Tämä kaveri tietää, mikä on tarkoituksemme täällä:

pysyä hengissä."

Täytin tehtäväni. Pidin heidät hengissä.

Minä pidin.

Hallintayrityksemme eivät toimi. Tilanne uhkaa räjähtää.

Kentällä pattitilanne vain jatkui,

joten Nixon turvautui ilmavoimaan.

Syksyyn 1969 mennessä USA oli pudottanut Vietnamiin enemmän pommeja -

kuin koko toisen maailmansodan aikana.

Vihollisen tukikohtiin ja huoltoyhteyksiin tehtiin päivittäin 700 lentotehtävää.

Kentällä amerikkalaisia odotti -

määrätietoisten vastarintataistelijoiden armeija.

USA pommitti meitä alati.

Tehtäväni oli kantaa panoksia…

VIETKONG-SOTILAS

…ja suojata konekiväärejä.

Muistan kerran,

kun konekiväärimiehemme sai osuman.

Sen enempää ajattelematta tartuin konekivääriin.

Puristin liipaisinta kaikin voimin molemmilla käsillä.

Osuin koneeseen, ja kone syttyi palamaan.

Toverini huusivat:

"Luoja, hän pudotti koneen!"

Olin ensimmäinen nainen, joka ampui alas viholliskoneen.

Taistelulennot Pohjois-Vietnamiin -

olivat koko sodan vaarallisimpia tehtäviä.

Konfliktin aikana ammuttiin alas yli 2 500 amerikkalaiskonetta.

MERIVOIMIEN LENTÄJÄ

Takaraivossani oli aina ajatus,

että Porterille voi käydä hullusti.

Mutta hän koki velvollisuudekseen lähteä.

PORTERIN VAIMO

Silti ajattelin, että kyllä tästä selvitään.

Kävin Queens Collegea Pohjois-Carolinan Charlottessa.

Olin veljeskunnan juhlissa. Siellä näin Porterin ensimmäistä kertaa.

Porter oli hyvin komea.

Hän pyysi minua tanssimaan.

VASTAVIHITYT

Rakastuin Porteriin.

Collegesta valmistuttuaan hän liittyi merivoimiin ja meni lentokouluun.

Hän sai komennuksen Etelä-Kiinan merelle.

Porterin lähdön hetkellä olin raskaana kahdeksannen kuun puolivälissä.

Synnytys käynnistyi.

Dabney syntyi varhain aamulla.

Porter pystyi jäämään vielä viideksi päiväksi.

Olisin kovasti halunnut, että hän olisi voinut jäädä luoksemme.

Mutta sitten laiva lähti Vietnamiin.

Kunpa olisin voinut estää häntä lähtemästä.

Mutta velvollisuus kutsui.

Uskoin vuorenvarmasti, että hän palaa kotiin jouluksi.

CBS Newsin kirjeenvaihtaja Bill Stout, ole hyvä.

Yhdysvallat on kertonut menettäneensä pohjoisessa 472 konetta.

Ilmavoimien mukaan 26 miestä on jäänyt vangiksi ja 131 on kateissa.

Yhtenä aamuna istuin olohuoneessa.

Yhtäkkiä pihaan ajoi merivoimien auto.

Tiesin, että luvassa olisi huonoja uutisia.

Kerrottiin, että Porterin kone oli ammuttu alas.

Hän oli pudonnut syvälle Pohjois-Vietnamiin.

Koneen oli nähty syöksyvän maahan ja leimahtavan.

Ja Porter,

häntä oltiin merkitsemässä taistelussa kaatuneeksi.

Elämä, jota olin suunnitellut, kääntyi päälaelleen.

Olin täysin murtunut.

Kaunis tyttövauvani -

ei tulisi koskaan tuntemaan isäänsä.

Ihmiset sanoivat:

"Olet vielä nuori. Pääset kyllä yli."

En halunnut päästä yli.

Minun piti kuitenkin olla vahva Dabneyn takia.

Olin hänelle ainoa maailmassa.

Ainoa perhe.

MARRASKUU 1969 KAATUNEITA AMERIKKALAISIA 47 265

Hyvät naiset ja herrat,

tervetuloa kiitospäivän juhlaan!

Tänä päivänä on tapana ajatella asioita, joista ollaan kiitollisia.

Yritämme hetkeksi laittaa syrjään sellaiset asiat,

jotka kenties painavat mieltämme.

Toivotan kaikille hyvää kiitospäivän illallista!

Meille te olette osa perhettä.

Amerikkalaista perhettä.

Kiitospäivän 1969 tienoilla -

kaikki alkoivat olla jo tosi pettyneitä.

He halusivat vain kotiin yhtenä kappaleena.

Joan Furey oli pelastanut henkiä -

armeijan sairaalassa nyt kymmenen kuukautta.

Turhautuminen sotaan oli kasvanut väen keskuudessa,

ja puhuttiin jo kapinasta.

Sairaalassa kuiskailtiin,

että kenties voitaisiin järjestää mielenilmaus.

Osa ryhtyisi nälkälakkoon.

Boikotoitaisiin ruokasalia eikä syötäisi mitään.

Pian juttu kääntyi niin, että paikalle tulisi mediakin.

Etsittiin henkilöitä, jotka puhuisivat medialle. En suostunut.

Sitten sairaalaan tuotiin nuori poika.

Hänen vammansa oli erittäin vakava.

Hän oli 18-vuotias.

Hänellä oli rinnassaan itse aiheutettu ampumahaava.

Hän oli yrittänyt tappaa itsensä.

Kaikki olivat kiintyneet häneen kovin.

Oli selvää, ettei hän selviäisi.

Se oli viimeinen pisara.

Olin vain kamalan vihainen siitä,

että taas tuli yksi turha kuolema lisää.

Ryntäsin ulos salista -

ja ajattelin, että nyt sanon sanottavani.

Olen nälkälakossa, koska vastustan kaikkea sotaa ja vihamielisyyttä,

joka tuottaa turhia vammoja viattomille -

kaikkialla, ei vain Vietnamissa.

Kaikkialla, myös Yhdysvalloissa.

Olin raivoissani.

Olin alkanut vastustaa sotaa enemmän ja enemmän.

En tuolloin tajunnut,

että purkaukseni päätyisi kansallisille tv-kanaville -

ympäri Yhdysvaltoja.

Koko naapurustoni näki sen.

Vanhempani näkivät sen.

He olivat hämillään ja järkyttyneitä, eivätkä he oikein ymmärtäneet asiaa.

Kirjoitin heille lopulta kirjeen, jossa selitin,

miksi toimin niin.

"Rakas äiti ja isä,

vuosi sitten lähdin vapaaehtoisena Vietnamiin,

koska uskoin vahvasti, että se oli velvollisuuteni maatani kohtaan.

Vietnam on kuitenkin avannut silmäni sodan tuholle.

Näemme päivä toisensa jälkeen, kuinka maamme nuorukaisia -

tuodaan sairaalan ovista, ja heistä monet eivät koskaan pääse kotiin.

Monet, jotka pääsevät, eivät enää palaa ennalleen.

Aina kun ovi avautuu ja uusia potilaita kärrätään sisään,

pohdin, loppuuko tämä koskaan.

Olin nälkälakossa sodan loppumisen puolesta.

Kaiken sodan.

Rakkaudella Joan."

Kun äiti luki kirjeen, hän liikuttui kovasti.

Isä oli vaitonainen.

Isä kuitenkin sanoi olevansa minusta hyvin ylpeä.

Kun minulta kysytään Vietnamista,

vastaan, että kokemus muutti elämäni -

ja kokemus oli osaltaan tekemässä minusta sekä vahvemman ihmisen -

että, mikä kenties tärkeämpää, paremman ihmisen.

Näin minä uskon.

Rauha!

Vuosi 1969 oli lopuillaan,

eikä Nixon ollut onnistunut kukistamaan vihollista.

Maan historian suurimmalle rauhanmarssille osallistui miljoonia ihmisiä.

Nixon teki tärkeän päätöksen -

ja vähensi joukkojen määrää kentällä.

Näin lähellä tappion myöntämistä USA ei ollut vielä käynytkään.

Kun lähdin Vietnamista, olin todella onnellinen.

Näin luutnantin viimeisen kerran,

kun käännyin ja katsoin häneen -

ja tein hänelle kunniaa niin terävästi kuin vain osasin.

Ensimmäistä kertaa.

Hiers veti käden lippaan.

Kurkkuuni nousi pala. Odotin.

Hän katsoi minuun. Sitten minä…

Sen parempaa loppua komennukselleni ei olisi voinut toivoakaan.

Seuraavana päivänä olin poissa.

Silloin näin hänet viimeisen kerran.

Ei jessus.

Voi luoja. Mitä silmäni näkevätkään!

- Näytät yhä samalta. - Jessus!

Onpa hienoa nähdä sinut.

Samat sanat.

Olemme yhä täällä!

Voitko uskoa?

- Otetaanko kaljat? - Otetaan.

Oletko kasvanut pituutta?

En. Komistunut vain.

Olit nuorena meistä se komeampi.

- Mutta katsopa minua nyt. - Joo.

Vavisuttaa ytimiä myöten.

Sama täällä.

- Teimmekö todella sen? Olimmeko siellä? - Tapahtuiko se todella?

- Selvisimme. - Niin selvisimme.

Täällä sitä ollaan rakkaidemme ympäröimänä.

Tuntuu hautajaisten vastakohdalta.

Tiedätkö, kun menee hautajaisiin ja tunteet tulevat aaltoina?

Tämä on hautajaisten vastakohta.

- On mahtavaa nähdä sinut. - Niin sinutkin.

Muistan, kun juoksit rohkeasti. Muistatko sen laulun?

- Saleista Montezuman - Montezuman

Tripolin rannoille

Näin me käymme

Maamme koitoksiin

Jos joku merijalkaväestä kuulee…

Jos sen kuulee, täytyy tulla…

Oli alkamassa uusi vuosikymmen.

Presidentti Nixon tekisi kiistanalaisen päätöksen -

mattopommittaa Pohjois-Vietnamia.

Pohjois-Vietnam kaksinkertaisti sotaponnistuksensa.

Se sai kommunistiliittolaisiltaan lisää tykkejä.

Oli alkamassa sodan ratkaisevin vaihe.

Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt lopettaa sota heti virkaan astuttuani.

Olisin laiminlyönyt velvollisuuteni -

Yhdysvaltojen presidenttinä, jos olisin tehnyt niin.

On tunnustettava, ettei Vietnamiin saada rauhaa yhdessä yössä.

Samaan aikaan diplomaatit kävivät rauhantunnusteluja,

jotta sadat vangeiksi jääneet lentomiehistöjen jäsenet vapautettaisiin.

Dabney ja minä asuimme Georgian Atlantassa.

En vieläkään voinut kunnolla uskoa, että Porter oli kuollut.

Porterille oli pidetty muistotilaisuus.

Kun aikaa kului ja Dabney varttui,

aloin vähitellen jo jatkaa normaalia elämää.

Naimisissa olevat pariskunnat, joiden kanssa vietin aikaa,

esittelivät minut sinkkuystävälleen, Rogerille.

Roger oli hyvin huomaavainen.

Hän totta kai rakasti Dabneyta.

Suhteemme oli mutkaton.

Ajattelin: "Näin kai elämäni tulee sitten menemään."

Ja sitten eräänä päivänä ovikello soi.

Ovella seisoi kuusi miestä.

He näyttivät virkamerkkinsä ja kertoivat, keitä he ovat.

Ja heistä eräs, herra Miller,

ojensi kätensä ja…

sanoi: "Porter on elossa."

KERTOJA ETHAN HAWKE

Kaikki sarjassa käytetty arkistomateriaali on aitoa,

ja se on kuvattu Vietnamin sodan aikana.

Jos tapahtumasta ei ollut saatavilla kuvamateriaalia,

käytimme materiaalia, joka kuvaa vastaavia hetkiä sodassa.

Suomennos: Marianne Tenetz