Original subtitles

Amerikan sodasta Vietnamissa on kulunut 50 vuotta.

Sota muutti ainiaaksi maailman -

ja tuossa sodassa taistelleet.

Enemmän kuin sodissa aiemmin -

TV-kuvausryhmien annettiin seurata amerikkalaisia taisteluihin -

ja taltioida tapahtumat kameralle.

Sotilaspoliisit menivät lähetystöön. He yrittävät saada tarkka-ampujat pois.

Tällainen dokumentointi jäisi sotahistoriassa ainutkertaiseksi.

Tuossa minä olen.

Tallenteiden avulla pystytään kertomaan sodasta, niin kuin se tapahtui,

etsimään henkilöt -

ja saattamaan heidät yhteen puoli vuosisataa myöhemmin.

Onpa hienoa nähdä sinut.

Olet voinut nähdä elokuvia Vietnamista, mutta tämä on tositarina.

Kertojat olivat kaikki mukana tapahtumissa.

POIKANI KUOLI VIETNAMISSA. MIKSI, AMERIKKA?

1965 AMERIKAN YHDYSVALLAT

Hyvää huomenta jälleen, naiset ja herrat.

On tiistai 9. maaliskuuta 1965.

Maaliskuu on sujunut toistaiseksi erinomaisen hyvin.

SAN FRANCISCO MÄKIAUTOKISA

Olin 18-vuotias.

Tulin töistä kotiin.

Äiti istui terassilla ja itki.

USA:N MAAVOIMAT

Isä piteli ruskeaa kirjekuorta. Hän nauroi ja veti kättä lippaan.

Avasin kuoren. Kirjeessä luki:

"Tervehdys! Ystävät ja naapurit ovat valinneet teidät -

palvelukseen Yhdysvaltojen asevoimiin.

Te lähdette Vietnamiin."

En edes tiennyt, missä Vietnam on.

HALUAN SINUT YHDYSVALTAIN ARMEIJAAN

Kutsu käy tavallisille amerikkalaispojille.

Tämä on maan suurin kutsuntatoimisto.

Olin 17-vuotias.

Tavattiin sanoa, että armeija tekee pojasta miehen.

Halusin aina sankariksi.

Miksipä ei?

Katseltiin John Waynea. Meillä oli vain elokuvat.

MERIJALKAVÄKI

Siinä tietomme sodasta.

Heinäkuu 1965.

Amerikka oli lähettänyt 75 000 sotilasta -

taisteluun kommunistista Pohjois-Vietnamia vastaan.

Monet pojat tulivat suoraan lukiosta.

Olin poika Texasin Garlandista.

Halusin olla kuin isäni ja palvella maatani.

MAAVOIMAT

Olin vielä ujo poikanen.

Kävin ekoilla treffeilläkin vasta 17-vuotiaana.

Istuin armeijan isossa lentokoneessa -

parinsadan miehen kanssa.

Silloin tapasin Bowmanin.

Istuimme vieretysten.

Bowman oli katujen kasvatti. Hän ei kavahtanut tappeluita.

Osittain siksi hakeuduinkin hänen seuraansa.

Hän suojelisi minua.

Yksikössäni oli Gary-niminen poika.

Hän sanoi: "Kapteeni, haluaisin samaan porukkaan Bowmanin kanssa."

Mietin: "Kuka ihme tuo on?

En tunne häntä. Miksi hän haluaa kanssani samaan porukkaan?"

Gary oli nuori ja vielä vähän lapsekas.

Opetimme hänet tupakoimaan ja juomaan kaljaa.

Siitä päivästä lähtien hän oli minulle vähän kuin pikkuveli.

Kone laskeutui. Ruuman luukku avattiin.

Ihan kuin olisi avannut 260-asteisen uunin luukun.

Kuumuus tulvahti koneeseen ja löi vasten kasvoja.

Kuumuuden jälkeen sotilaat saivat vastaansa kuvausryhmät.

Heitä kuvattaisiin enemmän kuin missään sodassa aiemmin.

Miltä tuntuu olla Vietnamissa?

On kiva olla täällä.

- Oliko kiva päästä laivasta? - Oli.

Miltä tuntuu olla täällä Vietnamissa?

- Tosi kuumalta. - Niinkö?

Niin.

- Kiitos ja onnea! - Kiitos.

Huomenta!

Huomenta!

Ensinnäkin tervetuloa A-komppaniaan.

Olemme ikionnellisia teistä.

A-komppania on pataljoonan paras ja pataljoonamme divisioonan paras.

Kirjoittakaapa nyt joka iikka äidille tai vaimolle,

että pääsitte perille turvallisesti, että olette hyvässä yksikössä -

ja että teistä pidetään hyvää huolta. Niin teistä pidetään.

Vanhempi vertaisjohtaja sanoi: "Pari hyvää neuvoa.

Älkää suututtako ketään.

Täällä kaikilla on aseet.

Ja jossain vaiheessa vuotta te sekoatte.

Ehkä useammankin kerran. Mutta sekoatte vuoden aikana."

Nauraa tyrskähtelimme sille,

mutta hän oli täysin oikeassa.

Yhdysvaltain asevoimat lähti keskelle sisällissotaa -

kommunistisen Pohjois-Vietnamin ja USA-liittolaisen Etelä-Vietnamin välillä.

Vihollinen on kaikkialla. Vihollista kutsutaan Vietkongiksi.

Lyhennettä VC kuulee koko ajan.

Jo ennen poliitikkoja ja Amerikan kansaa -

kentällä olevat sotilaat tajusivat ensimmäisinä,

että tämä sota tulisi olemaan erilainen kuin ajateltiin.

Liikettä merkistä!

Selvä.

Mennään!

Tänne näin!

Haluan kaikki…

Vietnamin sodan ensimmäinen taistelu -

käytiin 14. marraskuuta 1965.

MARRASKUU 1965 IA ĐRĂNGIN TAISTELU

Tony Nadal johti päällikkönä miehiä taisteluun.

RATSUVÄEN HELIKOPTERIOSASTO

- Kiitos. - Ole hyvä.

Olin toiminut komppanian päällikkönä noin kuukauden.

Ajattelin, että minun oli aika ansaita palkkani.

Olin käynyt Ranger-kurssin ja ollut erikoisjoukoissa.

Tämä oli näiden sotilaiden ensimmäinen taistelu.

He seuraisivat minua,

jos he luottaisivat minuun ja osaamiseeni.

Lähdetään!

Vihollinen valvoo jokea mäeltä.

Yksi ensimmäisistä viholliskontakteista tallentui kameralle,

kun viidakosta ilmestyi yhtäkkiä nuori vietnamilaissotilas.

Hän oli erillään yksiköstään ja kauhuissaan.

Napattiin muutama vanki.

Mukanamme oli tulkki.

Tulkki kysyi: "Mitä teette täällä?"

Vanki sanoi: "Tapamme amerikkalaisia."

"Niinkö? Missä joukkonne ovat?"

Vanki näytti harjulle ja sanoi: "Tuolla on rykmentti,

tuolla puolirykmentti.

Ja idässä on lisää."

Meillä oli luultavasti 15-kertainen alivoima.

HELIKOPTERIOSASTO

Pelkäsin kuollakseni.

Otin kaksi radistiani,

ja lähdimme etenemään.

Turvaan selustan. Mene!

Tulta!

Tulta!

Tarkkaile sivustaa.

Maahan!

Pysykää matalana!

Vihollistuli pakotti meidät maahan.

Maahan!

Ajattelin: "Olen ollut päällikkönä 30 päivää,

ja pataljoonan selviytyminen -

riippuu tämän laskeutumispaikan puolustamisesta viholliselta."

Päästäkseen pois elossa -

joukkojen oli pidettävä kopterikenttä hallussaan.

He pitivät asemansa kuuden tunnin ajan.

Sitten asiat mutkistuivat.

Tuli tieto, että lähellä yksi joukkue oli jäänyt mottiin.

Kokosin miehiä ympärilleni ja pidin hengennostatuspuheen.

"He ovat ystäviänne, ja me haemme heidät turvaan.

Seuratkaa minua. Johdan joukkoa.

Kiinnittäkää pistimet, niin lähdetään."

Yhtäkkiä meitä alettiin tulittaa konekiväärillä.

Puhuin nuorelle miehelle vieressäni.

Hänen rintansa räjähti auki.

Hän kaatui,

ja kersanttini Jack Gale, hyvä ystäväni,

hyvä sotilas,

kaatui maahan myös.

Kun polvistuin hänen viereensä,

hän sanoi: "Kerro vaimolleni, että rakastan häntä." Ja sitten -

hän kuoli.

Otin häneltä radiopuhelimen ja annoin sen jollekin toiselle.

Siitä on vaikea puhua.

Puhuin hänen vaimonsa kanssa eilen.

Ensimmäisessä kahakassa Tony Nadalilta kuoli 17 miestä.

Mottiin jäänyt joukkue pelastettiin.

Huomio.

Tulta!

Amerikkalaiset toivat lopulta tykistön.

Tulta!

Amerikka otti Ia Đrăngin taistelussa voiton,

ensimmäisen Vietnamin sodassa.

USA kasvatti joukkojaan seuraavina kuukausina neljännesmiljoonaan.

TOUKOKUU 1966 USA:N SOTILAITA VIETNAMISSA: 260 000

Monet odottivat innokkaasti tulikastettaan.

Hei! Hymyä, äiti!

Suojelemme kotimaatamme.

Se on työmme. Suojelemme kotiväkeä,

ettei tilanne leviä sinne.

Tähän meidät on koulutettu, ja me voitamme.

Kesällä 1966 USA:n joukot taistelivat -

Vietkong-sissejä vastaan kaikkialla Etelä-Vietnamissa -

Pohjois-Vietnamin rajalta -

pääkaupunki Saigonia ympäröivälle maaseudulle.

Metsässä!

Whitty, metsään! Tuonne noin!

Bowman ja Gary olivat niihin aikoihin partioimassa.

He huomasivat jotain merkillistä.

Kun he valtasivat Vietkongin alueita, vihollista ei näkynyt missään.

Kun saavuimme, oli tulitaisteluja,

mutta sitten ne lakkasivat.

Tutkimme alueen mutta emme löytäneet mitään.

Ei löydetty ruumiita tai mitään.

Ehkä verivanoja ja sellaista.

Oli kuin kaikki olisi kadonnut.

Kerran tutkittiin yksi kylä.

Joukkueen varajohtaja sanoi:

"Bowman, laskeudupa tuohon bunkkeriin.

Katso, onko siellä ketään."

Sanoin: "Hyvä on sitten."

Tule esiin, viidakkosotilas!

Laskeuduin useita askelmia.

Alhaalla oli bunkkerin oviaukko. Katsoin eteenpäin.

Edempänä oli toinen lattialuukku.

Pudottauduin luukusta.

Sytytin taskulampun.

Olin tunnelissa.

Sitä tuntee jokaisen yksittäisen iholla vierivän hikipisarankin.

Tunnelissa oli patruunalaatikoita -

ja asiakirjalaatikoita.

Päätunnelista erkautui pakotunneli.

Ryömin tunnelin päähän.

Se johti huoneeseen, joka oli yhtä suuri kuin tämä huone.

Siellä oli huoneita, joissa voitiin tehdä leikkauksia, ja makuusaleja joukoille.

Rakenteita oli kolmessa tai neljässä kerroksessa.

Se oli uskomaton.

Sanoin: "Jukoliste."

Jos tällaisia tunneleita olisi ympäri Vietnamia, olisimme pulassa.

Edessä olevan tehtävän laajuus alkoi vähitellen valjeta.

Yhdysvaltain asevoimat oli silti luottavainen.

Se ei ollut ikinä hävinnyt sotaa, eikä se aikonut hävitä tätäkään.

Tulivoimasta ei ollut pulaa.

Ongelmana oli tietää, minne tulen suuntaa.

Kun tuli tietoon, että Vietkong-pesäkkeestä ammutaan,

avuksi lähetettiin merijalkaväkeä.

Yksi lähetetyistä oli Malik Edwards.

MERIJALKAVÄKI

Muistan…

USA:N MERIJALKAVÄKI

…että mitä olikaan meneillään, kaikki riippui meistä.

Suuntanamme oli yksi kylä.

Jännitteet olivat korkealla.

Meille sanottiin:

"Jos kylästä lentää yksikin luoti, tuhotkaa kylä." Sellainen oli ohje.

Se oli ensimmäinen kerta, kun käsky oli sellainen.

Meitä kohti ammuttiin saman tien.

Adrenaliinit olivat koholla.

Olimme valmiit tekemään tuhoa.

Liikettä!

Menin yhden majan luo.

Valmistauduin ampumaan.

Ennen kuin ehdin tehdä mitään,

siihen tuli vietnamilainen mies huutaen: "Älkää ampuko!"

Mies meni majalle -

ja avasi seinän.

Näin siellä naisia ja lapsia.

He kyyhöttivät majassa itkien hädissään.

Tässä on kylän naisia ja lapsia kuvattuina samana päivänä.

En ampunut heitä,

mutta säikähdin perusteellisesti.

Säikähdin.

Valahdin polvilleni ja ajattelin: "Luoja."

Muistan sen elävästi vielä tänäkin päivänä.

Ne lapset.

Sitä mietti: "Mitä me oikein teemme täällä?"

Bowmanista ja Garysta oli nopeasti tulossa tunnelimiehiä.

Aina kun löytyi tunneli,

"Bowman, Heeter, tänne!

Tutkikaa tuo tunneli!"

Toimimme yhdessä.

Menimme, kun muut eivät halunneet.

Siellä voi olla jättihämähäkkejä. Ne olivat nyrkinkokoisia.

Piti varoa räjähdeansoja.

Siellä oli ansalankoja.

Ei tiennyt, milloin joku ilmestyi jostain ja yritti ampua.

Olihan se vähän sekopäistä.

Jonkin ajan kuluttua siihen jäi melkein koukkuun.

Sitä odotti adrenaliiniryöppyä.

Menimme yhteen tunneliin, jossa piti ryömiä.

Tunneli suureni, ja kompuroin eteenpäin -

hällä väliä -asenteella.

Tulin huoneeseen.

Katsahdin oikealle. Siellä oli bambupunkkia.

Niillä makasi miehiä.

Sanoin: "Jukoliste."

Ei siinä ehdi ajatella.

Sitä vain toimii.

Aloin ampua 0.45-kaliiperisellani.

Osuin muistaakseni ensimmäiseen. Toiset säntäilivät ympäriinsä.

Jotkut yrittivät toiseen tunneliin.

Kun luisti jäi taka-asentoon,

tiesin, ettei patruunoita enää ollut, ja piti häipyä.

Menin takaisin tunnelia pitkin ja ulos luukusta.

Olin tosi peloissani.

Haalin 5–7 kiloa C-4-räjähdettä.

Avasin luukun, vedin sytyttimestä,

pudotin räjähteen alas ja suljin luukun.

Sitten kapusin ylös ja seisoin maan pinnalla.

Samassa maan alta kuului räjähdys.

Joten…

Bowman oli nyt nähnyt enemmän tunneleita kuin kenties kukaan muu.

Hänkään ei silti ymmärtänyt täysin, mikä oli tunnelien tarkoitus -

tai miten tunneleissa piileskelevät ajattelivat.

Amerikkalaiset tulivat Vietnamiin ja alkoivat sotia.

He eivät ymmärtäneet vietnamilaisia.

VIETKONG-SOTILAS

Olin mukana kaivamassa tunneleita.

Kansanarmeija oli hyvin köyhä.

Aseita ei ollut riittävästi.

Mutta meillä oli palava halu taistella.

VIETKONG-SOTILAS

Mistä löysitte nämä tallenteet?

Kaivoimme tunneleita niin,

että ne yhdistivät kyliä. Pystyttiin taistelemaan tehokkaasti.

Välillämme oli todellinen side.

Söimme ja nukuimme yhdessä.

Pysyttelimme lämpiminä yhdessä kuten perhe.

Tunnelit olivat elinehtomme.

Tunnelien päätarkoitus oli kuitenkin -

toimia lähtöpaikkana -

hyökkäykselle Saigoniin.

Tähän asti taistelut oli käyty viidakoissa -

kaukana USA:n komentokeskuksesta.

Asia muuttuisi pian.

Vietkong oli laajentanut tunneliverkostoaan Saigoniin,

Etelä-Vietnamin pääkaupunkiin.

Yhdysvalloilla on nyt noin 267 000 sotilasta Vietnamissa.

On hieman hätkähdyttävää muistaa, että vuoden 1965 alussa heitä oli 23 000.

Vihollisen hallussa on yhä samansuuruinen alue kuin alussa.

USA:N MAAVOIMAT

Helmikuussa 1967 USA aloitti sodan toistaiseksi suurimman operaation,

operaatio Junction Cityn.

Yli 30 000 miestä lähetettiin Saigonin pohjoispuoliseen viidakkoon -

ottamaan kiinni vihollistaistelijoita ja etsimään Vietkongin operaatiokeskus.

Etsintä- ja tuhoamispartioiden kärjessä kulkivat erikoisyksiköt,

tunnelirotat.

Sisään vain pistoolin kanssa.

Jonkin ajan kuluttua Garysta ja minusta tuli läheisiä.

Ole varovainen.

Edellämme kulki maine. "He ovat tunnelirottia.

He ovat vähän kahjoja."

Saimme toisistamme turvaa.

Menimme tunneleihin yksi kerrallaan.

Ellei minua alkaisi näkyä, hän lähtisi etsimään.

Sitä ei moni tekisi.

Nukuttiin samassa poterossa. Lämmitettiin toisiamme kehollamme.

Kehittyi keskinäinen rakkaus.

Se oli enemmän kuin veljesrakkautta.

Molemmat tiesivät, että kumpikin oli valmis kuolemaan toisen puolesta.

Syyskuu 1967.

Bowmanin komppania oli partioinut viidakossa kolme viikkoa,

kun se törmäsi ongelmiin.

Yhtenä päivänä olimme alueella, jolla oli paljon tunneleita.

Tarkka-ampuja kiusasi meitä koko ajan.

Kapteeni halusi, että tarkka-ampuja hoidellaan.

Minulla oli huono tunne koko jutusta.

Mene!

Vetäkää miehet takaisin.

Kapteeni sanoi: "Skeeter, häivytään. Meikäläisiä tapetaan."

Sanoin: "Mennään."

Pomppasin ylös ja huusin: "Pysähtykää!"

Silloin näin Garyn etenemässä.

Gary lensi ilman halki.

Astuin miinaan. Kuului napsahdus.

Kun kuuluu napsahdus ja miina nousee ylös, silloin tietää, että se on menoa.

Mutta minä…

En löytänyt jalkaani. Kysyin: "Missä jalkani on?"

Kapteeni osoitti korvani juureen. Jalkani oli pääni vieressä.

Ja…

Sitä haluaisi auttaa, mutta ei pysty tekemään mitään. Ei niin mitään.

Hän oli mieheni ja kaverini. Hän oli…

mieheni.

Niin.

Viimein Gary saatiin sieltä kopteriin.

Istuin vallille ja itkin silmät päästäni.

Itkin kuin lapsi.

Kun Gary lähti, tuntui pohjattoman yksinäiseltä.

Millään ei ollut enää väliä.

Ei millään.

Minulla ei ollut hajuakaan, missä Yhdysvallat sijaitsee -

tai miksi amerikkalaiset tulivat tappamaan kansaamme.

Meillä oli kaikenlaisia aseita, teräviä metallikeihäitä.

Pystytimme keihäitä monttuihin, jotta he kuolisivat.

Amerikkalaiset olivat kookkaita kuin vesipuhvelit.

Se teki heistä helpompia kohteita.

Pohjoisvietnamilaisten koulutus ja taistelutahto olivat odotettua paremmat.

Tiesimme, että vastus oli kova.

Luulin Vietkongin vain luovuttavan -

HELIKOPTERIOSASTO

ja juoksevan karkuun, kun heilutamme tähtilippua.

Niin ei käynyt.

Siitä ei tulisi helppoa.

Sota ei ollut tavanomaista.

Ei ollut rintamalinjoja.

MERIJALKAVÄKI

Vihollinen ei rynnäköinyt.

Ja me kävelimme -

ansaan lähes aina. Nielimme syötin.

Sitä alkaa toimia eläimellisten vaistojen varassa.

Laittaa tunteensa syrjään.

Sulkee mielestään kaiken muun paitsi taistelun.

Aloin tehdä kaikkea hullua.

USA:N MAAVOIMAT

Komennukseni loppupuolella tuli tilanne, jossa meitä ammuttiin konekiväärillä.

Maahan!

En enää vain välittänyt.

Sanoin: "Hoitelen hänet sivustasta."

Sain näköyhteyden ja aioin ampua.

Nostin kiväärin ja painoin liipaisinta, mutta mitään ei tapahtunut.

Joten…

En tiedä, pitäisikö kertoa.

Joka tapauksessa minä vain sekosin.

Minulla oli vanha ranskalainen viidakkoveitsi.

Se oli katkennut kärjestä.

Se näytti melkein lihakirveeltä.

Lähestyin miestä takaapäin.

Minä vain huusin.

Mies nosti päätään.

Ja siinä se. Minä…

Näen sen kuin hidastettuna.

Tiedättehän… Minä…

Löin mieheltä korvan irti.

Sitten upotin viidakkoveitsen hänen kaulaansa, ja se siitä.

Ja…

Mutta sitten -

lävitseni vyöryivät voima -

ja viha.

Kiukku Jumalaa ja kaikkia kohtaan, koska minut oli pantu siihen tilanteeseen,

ja vielä nautin siitä.

Ja…

Toiset tajusivat minun seonneen.

Taisin minä itsekin tajuta, että olin seonnut.

"Te sekoatte. Luultavasti useammankin kerran."

Hän oli oikeassa. Hän oli.

Joten…

Minulta kysytään, mikä oli pahinta Vietnamissa.

Vastaan, että kotiinpaluu.

Ei ole ikinä tuntunut niin yksinäiseltä.

Työskentelin puhelinyhtiössä.

Gary oli kertonut asuvansa Texasin Planossa.

Eräs hyvä ystäväni työskenteli siellä operaattorien kanssa.

Panin hänet etsintähommiin.

TARTUTAAN RISTIIN

Annoin hänelle Garyn nimen.

Ystävä soitti Garylle, Gary minulle. Me tapasimme.

Se kantoi minua.

Kukapa olisi uskonut, että täällä sitä kalastellaan 50 vuotta myöhemmin?

- Niin. - Luulin, että me molemmat kuolemme.

Hän on paras mies, jonka tiedän.

Olemme yhä parhaat kaverukset.

Toivon, että niin on aina.

JOULUKUU 1967

Vuoden 1967 lopussa -

amerikkalaiset näyttivät saaneen jonkinlaisen hallinnan.

Tilanne oli kuitenkin käymässä hurjemmaksi.

Vietnamissa on nähty tänään rajuja käänteitä.

Pohjoisvietnamilaiset aikoivat käynnistää yllätyshyökkäyksen…

Tulta!

…yli sataan kylään ja kaupunkiin Etelä-Vietnamissa.

Miten tällainen on mahdollista?

KERTOJA ETHAN HAWKE

Kaikki sarjassa käytetty arkistomateriaali on aitoa,

ja se on kuvattu Vietnamin sodan aikana.

Jos tapahtumasta ei ollut saatavilla kuvamateriaalia,

käytimme materiaalia, joka kuvaa vastaavia hetkiä sodassa.

Suomennos: Marianne Tenetz