Original subtitles

Maaliskuussa 1945

liittoutuneiden joukot olivat Reinin vasemmalla rannalla.

Ne valmistautuivat antamaan kuoliniskun Natsi-Saksalle.

Ilmakuljetuksia, joenylityksiä, pioneerit rakensivat siltoja.

Se oli melkein kuin toinen amfibinen hyökkäys.

Mutta yllättäen suuren kenraalin sijasta...

Kuten Caesarin tai George Pattonin.

...Reinin ylitti ensimmäisenä tavallinen rivisotilas.

6. kesäkuuta 1944

liittoutuneet nousivat vihdoin maihin Normandiassa

ja avasivat länsirintaman.

Mutta fanaattiset natsit taistelivat viimeiseen asti.

D-Day oli taistelu.

Liittoutuneiden piti vielä voittaa sota.

HITLERIN VIIMEINEN TAISTELU

REIN-JOEN PUOLUSTUS

6. maaliskuuta 1945.

Flerzheim, Saksa.

Amerikkalaisten joukkojen kapteeni Frederick Kriner

johti 27. panssaroidun jalkaväki- pataljoonan A-komppanian

siivousoperaatiota.

Hän määräsi sotilaansa etsimään natsien puolustukset -

ja turvamaan kaupungin äkkiä ennen siirtymistä eteenpäin.

Mutta kun he olivat poistumassa,

Kriner sai osuman.

Tässä vaiheessa oli vaikea tietää, kuka vihollisen puolella oli.

Vuonna 1945 Saksan joukot olivat monenkirjavat.

Tavallisia yksiköitä, SS-yksiköitä ja Hitler-Jugendia.

Mukana oli myös Volksstrum eli kodinturvajoukkoja.

Emme tiedä, mistä Krineriä haavoittanut luoti tuli.

Sekava tilanne ei helpottanut liittoutuneiden tilannetta.

Kaatumisprosentti Yhdysvaltain armeijassa keväällä 1945

oli melkein yhtä korkea kuin Normandian taistelussa.

Sotilas saattoi kuolla tai haavoittua -

tai joutua vangiksi vielä tässäkin vaiheessa sotaa.

Piti vain taistella ja toivoa näkevänsä seuraavan viikon.

Se ei ollut muuttunut.

Kun Kriner oli haavoittunut ja evakuoitu,

joukkueen johtaja vänrikki Karl Timmermann tarttui ohjiin.

Komentaja oli vaihtunut 4. kerran 6 päivän sisällä.

Hänellä oli nyt vastuu.

Lukuisten ihmisten henki oli hänen käsissään.

Komentaja muodosti kerroksen -

sotilaan ja vastuun välille.

Kun hänet oli viety pois, tilanne oli vakava.

Timmermann oli yllättävä valinta johtajaksi.

Vaikka hän palveli Yhdysvaltain armeijassa, hän osasi saksaa.

Timmerman oli syntynyt Frankfurtissa.

Timmermannin isä palveli Yhdysvaltain miehitysjoukoissa -

1. maailmansodan jälkeen, mutta karkasi saksalaisen naisen vuoksi.

Myöhemmin perhe muutti takaisin Yhdysvaltoihin.

Karlin ja hänen veljiensä piti puhdistaa perheen nimi -

isänsä aiheuttamasta häpeästä.

Nyt Timmermann oli taas Saksassa.

Hän osallistui liittoutuneiden hyökkäykseen kohti itää.

Etenemistä hidastivat joet,

joita virtasi ristiin rastiin läntisessä Euroopassa.

He olivat edenneet Saksan alueella -

ja alkaneet murtaa Siegfried-linjaa,

joka oli puolustuslinja Saksan länsiosassa.

Heidän edessään oli nyt Rein-joki.

Rein oli tähän asti suurin joki.

1 230 kilometrin pituinen Rein virtasi Alpeilta Pohjanmerelle.

Se oli suojannut Saksan alueita kautta aikain lännessä.

Se oli viimeinen luonnoneste ennen Saksan sydänmaita.

Ken hallitsee Reiniä, hallitsee myös Saksaa.

Liittoutuneiden piti keksiä keino siirtää 80 divisioonaa

eli noin neljä miljoonaa sotilasta joen yli.

Se oli yhtä suuri haaste kuin D-Day.

Operaatiota vaikeutti se -

että kun liittoutuneet kiirehtivät kohti 31:tä siltaa,

jotka ylittivät Reinin, ne romahtivat jokeen.

Perääntyvät saksalaisjoukot olivat tuhonneet ne viivytystaktiikkana.

Liittoutuneet kuljettivat paikalle veneitä ja siltamateriaalia -

päästäkseen yli.

Mutta Timmermannin 9. panssaridivisioonan tavoitteena -

oli vain katkaista natsien pakotie valtaamalla Reinin länsiranta.

9. panssaridivisioonan tehtävänä ei ollut ylittää Rein -

ja se aiheutti hieman ärtymystä.

He olivat ensimmäisinä paikalla ja olisivat halunneet ylittää sen.

Aamulla Karl Timmermann kertoi joukkueenjohtajille -

päivän tehtävästä komentavana upseerina.

Erityisryhmä lähetettiin valtaamaan Remagenin kaupunki

Rein-joen länsirannalla.

Reitti oli noin 15 kilometriä pitkä.

Se kulki pienten kylien kautta.

Heidän piti välttää yhteenottoja -

ja edetä noin 15 kilometrin tuntivauhdilla.

Timmermann osoitti joen ylittävää rautatiesiltaa.

Se oli Remagenin itäpuolella.

He olettivat, että silta oli tuhottu.

Keskipäivällä A-komppania saapui näköetäisyydelle Remagenista.

Tiedustelukone oli tarkistanut alueen aikaisemmin päivällä.

Amerikkalaisilla oli käytössään Piper Cubs- ja Stinson-koneita.

Pilotit raportoivat:

"Täällä on vielä ehjä silta."

Mutta myös huhut lensivät ja tilanne eli koko ajan.

Timmerman ja joukkueenjohtajat eivät tienneet, mitä odottaa.

Kun A-komppania kiikaroi kaupunkia -

he yllättyivät: natsit eivät olleet tuhonneet siltaa.

Se oli yhä paikalla.

Liittoutuneet voivat ylittää joen ehjää siltaa pitkin.

Remagen ei ollut ollut tärkeä etappi etenemissuunnitelmassa.

Liittoutuneet olivat suunnitelleet lentokuljetuksia, joenylityksiä -

ja pioneerien rakentamia siltoja.

Ei ollut uskottu, että saksalaiset olisivat sallineet tämän.

Ludendorffin sillan korkeus oli yli 300 metriä.

Kaksi junaa mahtui ylittämään sen rinnakkain.

Päädyissä oli neljä kivitornia.

Ja itäpuolen kukkulaan oli kaivettu syvä tunneli.

Silta oli rakennettu 1. maailmansodan aikana -

sotilaiden ja tarvikkeiden kuljettamiseksi länsirintamalle.

Nyt sillasta oli tullut lyödyn armeijan pakotie.

Saksalaiset sotilaat pakenivat sen yli liittoutuneiden joukkoja.

Timmermannin miesten piti hillitä intoaan.

He näkivät saksalaisia pakenemassa Ludendorffin sillan yli -

ja he olisivat varmaankin halunneet ampua -

nämä helpot kohteet.

He pidättäytyivät ampumasta -

koska eivät halunneet paljastaa asemiaan.

Ehjä silta oli ratkaiseva käänne.

Ylempi komento sai sanan ehjästä sillasta

ja he käskivät erityisryhmän valtaamaan sen.

"Pitäkää kiirettä."

"Natsit voivat räjäyttää sen, mutta meillä voi käydä onni."

Mutta silta oli yhä saksalaisten hallussa -

ja he voivat tuhota sen minä hetkenä hyvänsä.

Tehtävää johti kapteeni Will Bratge.

Hän oli tyypillinen saksalaisupseeri.

Hän yleni upseeriksi 1940. Hän taisteli Ranskassa 1940.

Ja sitten hän taisteli Venäjällä.

Kapteeni Karl Friesenhahn

komensi pioneeripataljoonaa, joka räjäytti siltoja.

Karl Friesenhahn oli vanhempi 1. maailmansodan veteraani

ja natsipuolueen jäsen vuodesta 1933.

Hänet kutsuttiin rintamalle 2. maailmansodassa -

kouluttajaksi ja reserviin.

Joitakin kuukausi aiemmin hänet oli komennettu Remageniin.

Hän tavallaan piti siltaa silmällä.

Saksalaiskapteenit tiesivät, että amerikkalaiset lähestyivät,

ja Friesenhahn valmisteli sillan tuhoamista.

Kun sotilaat tarkistivat valmistelut -

saksalaismajuri Hans Scheller saapui paikalle

ja ilmoitti ottavansa sillalla olevat joukot komentoonsa.

Niiden päivien kaaosta kuvasi hyvin se -

että Ludendorffin sillan komentaja

vaihtui kolmasti vuorokauden sisällä.

Kapteenit kehottivat Schelleriä aloittamaan sillan tuhoamisen.

Scheller kysyi kapteeneilta joukkojen vahvuudesta.

Kapteeni Bratge kertoi, että pataljoona oli vajaa.

36 sotilasta oli haavoittunut.

Lisäksi mukana oli Hitler-Jugendin ja Volkssturmin joukkoja.

Friesenhahnin komennossa oli noin 100 panssaripioneeria.

Bratge kysyi Schelleriltä pyytämistään vahvistuksista,

mutta niitä ei ollut. Saksalaisia tarvittiin muualla.

Taistelujen painopiste oli pohjoisempana.

Se oli Kölnin ja Bonnin lähistöllä. Remagen oli sivunäyttämö.

Majuri epäröi.

Schellerin omat joukot perääntyivät hätäisesti.

He eivät halunneet joutua liittoutuneiden käsiin

Reinin vasemmalla rannalla.

Scheller komensi pioneerit viimeistelemään räjähdyspanokset

mutta lykkäämään vielä räjäytystä.

Samaan aikaan sotilaat kuulivat liittoutuneiden ammuskelua.

Amerikkalaiset olivat saapuneet.

7. maaliskuuta 1945. Saksan länsiosa.

Yhdysvaltain 27. panssaroitu jalkaväkipataljoona

oli saanut käskyn vallata Remagen Reinin länsirannalla.

Mutta kun vänrikki Karl Timmerman joukkoineen saapui paikalle

he olivat yllättyneitä nähdessään, että silta oli ehjä.

He olettivat, että sillat oli tuhottu

koska suurin osa silloista oli romahtanut.

Saksalaiset kiirehtivät valmisteluja sillalla.

Mutta majuri Hans Scheller epäröi yhä.

Siltoja räjäytettiin paniikissa. Niin tapahtui jo syksyllä 1944.

Kun Mulheimin silta oli räjäytetty vahingossa,

Hitler oli määrännyt tiukat säännöt.

Tavallinen sotilas ei saanut räjäyttää siltaa.

Käskyn piti tulla ylhäältä.

Jos Scheller räjäyttäisi sillan liian aikaisin,

tuhansia saksalaissotilaita jäisi

loukkuun Reinin länsirannalle.

Kaikki oli kiinni siitä, että Scheller valitsi oikean hetken.

Kun räjäytyksen valmistelu jatkui,

vänrikki Karl Timmermann johti sotilaansa Remageniin.

Tie-este oli poistettu, ja ikkunoissa oli valkeita lakanoita

antautumisen merkkinä. Kaupunki vaikutti hylätyltä.

Vastustelun puuttuminen sai sotilaat pelkäämään ansaa.

He eivät tienneet, millainen vastaanotto olisi.

Joskus kyläläiset olivat valmiita antautumaan.

Mutta joskus sinnikkäät natsit olivat järjestäneet väijytyksiä,

joten hiljaisuuteen ei voinut luottaa.

He näkivät kyltin, joka varoitti asukkaita miinoista.

Saksalaiset pystyttivät kaikkialle Achtung Minen -kylttejä.

Niillä varoitettiin miinoista.

Liittoutuneet eivät voineet tietää, oliko oikeasti kyseessä miinakenttä.

Heidän oli pakko pysähtyä etsimään miinoja.

Se vei aikaa ja hidasti etenemistä.

Amerikkalaispioneerit tarkistivat kulkureittiä.

Saksalaispioneerit valmistelivat sillan räjäytystä.

Friesenhahn tarkisti, että lataus toimisi oikein.

Silta oli valmis räjäytettäväksi.

Friesenhahn pyysi majuri Schelleriä määräämään räjäytyksen,

mutta koska saksalaiset vetäytyivät yhä, Scheller kieltäytyi.

Friesenhahn siirtyi muutaman sotilaan kanssa sillan länsipäähän.

He havaitsivat amerikkalaisten lähestyvän panssarivaunulla.

Se oli M26 Pershing -panssarivaunu, jossa oli 90 millimetrin tykki.

Siinä oli leveä maakosketus ja matala profiili.

Nämä järkäleet olivat uusia taistelukentällä.

Ne olivat osa panssaroitua taisteluyksikköä.

27. panssaroitu jalkaväkipataljoona oli vain yksi osa

9:ttä panssaridivisioonaa.

Siihen kuului panssarivaunuja, panssaroitu jalkaväki,

liikkuva tykistö ja panssaripioneereja.

Se oli liikkuva hyökkäysjoukko.

Nopeus oli tärkein ominaisuus.

Tässä vaiheessa sotaa oli ihanteellista

yhdistää tuli- ja taisteluvoima

sekä nopea liikkuvuus

niin kauan kuin polttoainetta riitti.

Vaunun ympärillä oli sotilaita

ja amerikkalaiset aloittivat ryntäyksen.

Friesenhahn kuuli vaunun moottorin ja huusi: "Feuer!"

Tulta!

Ennen kuin amerikkalaiset pääsivät luiskalle

räjähdys tärisytti maata heidän jalkojensa alla

ja kivimurskaa lensi ilmaan.

Kun pöly ja savu hälvenivät,

liuskalla oli 10 metrin kraatteri.

Sillalle ei päässyt enää ajoneuvoilla länsipuolelta.

Friesenhahn liittyi vetäytyviin saksalaisjoukkoihin,

jotka juoksivat sillan poikki itärannalle.

Mutta hänen juostessaan

kranaatti räjähti lähellä ja löi hänet tajuttomaksi.

Vain Friesenhahnilla oli avain, jolla räjähteet voi laukaista.

Ja hän makasi tajuttomana sillalla.

7. maaliskuuta 1945.

Vänrikki Karl Timmermann vei amerikkalaisten erikoisryhmän -

Rein-joen rannalle,

jossa Ludendorffin silta oli yhä pystyssä.

Ryhmän tehtävänä oli vallata ja turvata Remagenin kaupunki.

Mutta nyt heillä oli mahdollisuus vallata Reinin ylittävä silta.

Se löisi tikarin Saksan sydämeen.

Mutta kun he lähtivät sillalle,

edessä oli valtava räjähdys.

Kaikkien Reinin siltojen länsipäässä oli räjähdepanoksia.

Hätätilanteessa ne laukaistaisiin ensin,

jolloin kraatteri estäisi vihollisen panssarivaunujen etenemisen.

Saksalaiset tiesivät, että amerikkalaiset olivat lähellä.

Mutta Timmermann ei tiedä, että saksalaisupseeri -

jolla oli räjähteiden laukaisuavain,

makasi tajuttomana sillalla.

Kun ryhmä kokoontui räjähdyksen jälkeen,

heidän piti käydä läpi tiedustelutiedot ja muut tiedot,

joita heille välitettiin.

Kun 9. panssaridivisioonan erikoisryhmä pääsi kaupunkiin,

he ottivat kiinni sekalaisen joukon saksalaissotilaita

Volkstrumin miliisejä ja paikallista väkeä.

Sitten huhut alkoivat levitä.

"Silta räjäytetään kello 16.00."

"Tai se räjäytetään heti kun amerikkalaiset ovat siellä."

Riskeistä huolimatta Timmermannin piti vallata silta.

Huhuja kiersi, mutta useimmat amerikkalaissotilaat ajattelivat,

että saksalaiset räjäyttäisivät sillan viime hetkellä.

Mutta jos saksalaiset odottaisivat kello neljään,

A-komppanialla olisi 45 minuuttia aikaa.

Amerikkalaiset jalkaväkisotilaat kiersivät kraatterin

ja lähestyivät taas sillanpäätä.

Kun amerikkalaiset olivat sillalla,

itärannalla olevat saksalaiset tulittivat

siltaa ja yrittivät estää amerikkalaisia etenemästä.

Amerikkalaiset suojautuivat kraatteriin ja tulittivat takaisin.

He saivat tukea panssarivaunun tykeistä.

Se ei päässyt kraatterin ohi, mutta se voi antaa tulitukea.

Timmermann eteni sillalla viittoen muita seuraamaan perässä.

Mutta sotilaat epäröivät.

Remagenin sillan itäpuolella oli korkea kukkula ja tunneli.

Joten amerikkalaissotilaat epäilivät,

että saksalaiset väijyivät asemissa.

He ajattelivat, että päästyään sillalle

heitä kohtaisi kova tulitus tunnelista ja kukkulalta.

Ja saksalaisten tulitus itäpuolen torneista

piti Timmermannin joukon paikoillaan.

Amerikkalaiset murjoivat tornia tykeillä.

Saksalaiset konekiväärit vaikenivat hetkeksi

ja Timmermann hyödynsi tilanteen.

Hän katsoi kelloa. Jos aikataulu piti, heillä oli 10 minuuttia aikaa.

Myös amerikkalaispioneereille oli määrätty tehtävä.

Heidän piti edetä sillalle ja purkaa panokset.

He tiesivät, miltä panokset yleensä näyttivät,

joten he yrittivät poistaa räjähteet

ja katkaista kaapelit,

jotka yhdistivät räjähteet tunnelissa olevaan räjäyttimeen.

Amerikkalaiset käyttivät valkoisia fosforikranaatteja

savuverhona edetessään.

Suojatulen turvin

Timmermann komensi joukkonsa sillalle.

Kun uhka on tavallista suurempi,

sotilaita pitää johtaa edestä.

Hän ei komentanut sotilaita sillalle vaan käski heitä seuramaan perässä.

Saksalaiskapteeni Karl Friesenhahn palasi vihdoin tajuihinsa

ja hoippui itäpuolelle.

Major Schellerille annettiin käsky räjäyttää silta.

Friesenhahn käänsi avainta laukaistakseen räjähteet.

Mutta räjähdystä ei kuulunut.

Hän yritti uudelleen turhaan.

Piiri oli katkaistu.

Friesenhahn oli tarkistanut, että kaikki oli kunnossa

sillan räjäytystä varten. Mutta mitään ei tapahtunut.

Se oli varmasti shokki.

Hän ja muut upseerit joutuivat paniikkiin.

Saksalaisilla oli vain yksi vaihtoehto:

sillalla oli hätäräjäytyspanos 80 metrin päässä.

Mutta se piti laukaista käsin.

Friesenhahn kysyi, oliko kukaan aliupseereista vapaaehtoinen.

Tietenkään kukaan ei aluksi

halunnut ryhtyä tehtävään,

koska se oli erittäin vaarallinen.

Lopulta nuori sotilas nimeltä Anton Faust ilmoittautui.

Friesenhahn antoi ohjeet,

ja Faust ryntäsi sillalle kovan tulituksen keskelle.

Lähes samaan aikaan

vänrikki Karl Timmermann antoi etenemiskäskyn

johtaakseen sotilaat sillalle.

Joka puolella oli kova meteli. Silta oli savun peitossa.

Ja jossain sen keskellä Faust yritti räjäyttää sillan.

Sekunnit kuluivat hitaasti.

Friesehahn ei voinut odottaa.

Hän lähti tunnelista katsomaan Faustia.

Friesenhahn ei nähnyt häntä.

Sitten hän ilmestyi savun keskeltä

ja sanoi, että tehtävä oli suoritettu.

Kun amerikkalaiset lähestyivät, panokset räjähtivät pilarien alla.

Metelin vihloessa korvia miehet yrittivät suojautua.

7. maaliskuuta 1945. Saksan länsiosa.

27. panssaroidun jalkaväki- pataljoonan vänrikki Timmermann

hyökkäsi Ludendorffin sillalle.

Tämä yllättävä saalis voi avata tien Saksan sydänalueille.

Mutta amerikkalaisten hidastamiseksi

saksalaiskapteeni Friesenhahn turvautui hätämenettelyyn

sillan räjäyttämistä varten.

Kun räjähdyksen häly vaimeni,

sotilaat ajattelivat, että silta romahtaisi pian.

Koko silta vapisi.

Kun itärannalla olevat saksalaiset näkivät räjähdyksen

tai kuulivat sen, he olivat riemuissaan.

He ajattelivat ehtineensä ajoissa.

Mutta ihmeellistä kyllä amerikkalaiset olivat hengissä.

He eivät tienneet, mitä oli tapahtunut.

Oliko osa sillasta pudonnut jokeen?

Heidän puoliskonsa oli yhä ylhäällä.

He eivät nähneet mitään savulta ja pölyltä.

Sitten savu hälveni.

He tajusivat, että silta oli yhä pystyssä.

Silta oli vahingoittunut, mutta pystyssä.

Mitä heidän piti tehdä nyt? Poistua sillalta ripeästi.

Myös saksalaiset odottivat savun hälvenemistä.

Hetken päästä he huomasivat, että silta oli yhä pystyssä.

Saksalaisten yritys oli epäonnistunut.

Timmermann näki, että monet olivat lamaantuneet pelosta.

Hän kehotti heitä etenemään.

Tärkeintä oli päästä pois sillalta,

koska saksalaiset saattoivat räjäyttää lisää panoksia.

Näin sotilaiden oma etu oli yhtenevä

sen kanssa, mitä komentaja halusi.

Samaan aikaan luutnantti Hugh Mott 9. panssaripioneeripataljoonasta

vei pioneeriryhmän purkamaan räjähteitä,

jotka oli kiinnitetty siltaan.

Kukaan ei tiennyt, kuka tai mikä voisi räjäyttää ne.

Silta oli yhä pystyssä, joten he uskoivat, että panoksia olisi lisää.

Pioneereilla oli lähes mahdoton tehtävä

eristää panokset, jotka oli tarkoitettu sillan räjäyttämiseen.

Yksi pioneereista yritti leikata paksun kaapelin poikki.

Mutta se oli suojattu kotelolla, eikä työkalu tepsinyt siihen.

Hän ampui kaapelia kiväärillä,

ja se katkesi kokonaan.

Samaan aikaan kersantti Joseph Delisio juoksi pioneerien ohi

tornien kantaan sillan toisessa päässä.

Vihollinen tulitti kahdesta isosta kivitornista

sillan itäpäästä.

Torneissa oli saksalaisia konekivääriryhmiä.

Tykit olivat murjoneet torneja, mutta ne piti vallata ja turvata.

Delisio tunkeutui sisään.

Hän kuuli konekiväärin jylisevän yläpuolellaan.

Mutta hänen kiivetessään ylös tulitus loppui.

Delisio saattoi joutua ansaan.

Silti hän avasi oven epäröimättä

ja löysi ryhmän saksalaisia jumittuneen kiväärin ympäriltä.

Delisio ampui varoituslaukauksen, ja saksalaiset antautuivat.

Sitten hän heitti konekiväärin ulos ikkunasta.

Sillalla olevat amerikkalaiset näkivät sen.

Toisen joukkueen sotilaat turvasivat toisen tornin.

Kun konekiväärituli oli heikentynyt,

Timmermann kehotti sotilaita etenemään kohti itärantaa.

Kersantti Alex Drabik johti hyökkäystä.

Drabik oli teurastajan poika.

Sotilaat saivat suojatulta takaa ja ryntäsivät eteenpäin.

Ylittäisivätkö he ensimmäisinä Rein-joen?

7. maaliskuuta 1945.

27. panssaroidun jalkaväki- pataljoonan sotilaat

syöksyivät Ludendorffin sillan yli

saksalaisten konekiväärien ja tykistön kovassa tulessa.

He yrittivät vallata Reinin.

Ryhmänjohtaja Alex Drabik

johti hyökkäystä toiselle puolelle.

Drabik uskoi, että jos he pysyisivät liikkeessä

he välttäisivät saksalaisten luodit.

Hämmästyttävää kyllä, he onnistuivat.

Reinin ylittäminen tuo mieleen suuret valloittajat

kuten Caesarin tai George Pattonin.

Sen sijaan kyseessä oli anonyymi amerikkalaissotilas

jota kukaan ei olisi kuvitellut tähän tilanteeseen.

Mutta hän oli ensimmäinen, joka ylitti Reinin.

Drabikin ryhmä pääsi vahingoittumattomana yli.

Muutaman sekunnin päästä vänrikki Timmermann liittyi heihin.

Hän ylitti Reinin ensimmäisenä liittoutuneiden upseerina.

Mutta euforia väistyi, kun tilanne kirkastui heille.

Heillä oli vain yksi vajaa jalkaväkikomppania

Rein-joen itäpuolella.

He tarvitsivat paljon lisäjoukkoja.

He eivät tienneet, mikä saksalaisten vahvuus oli.

Oli onni, että saksalaisten rivit olivat vielä enemmän sekaisin.

Timmermannin sotilaat levittäytyivät vallatakseen kukkulan.

Majuri Hans Scheller katsoi, kun silta joutuu vihollisen käsiin.

Hän aikoi pyytää vahvistuksia vastahyökkäystä varten.

Mutta radiot eivät toimineet, ja puhelinyhteydet olivat katki.

Epätoivoisena hän käski viemään sanan polkupyörällä.

Myös amerikkalaiset tiesivät, että vahvistuksia tarvittiin

sillanpään pitämiseen.

Kun amerikkalaiset olivat vallanneet sillan,

ja sitä alettiin ylittää, kyse oli kilpajuoksusta.

Heidän täytyi saada sotilaat yli ja pitää silta.

Illalla Remageniin johtava tie oli täynnä

liittoutuneiden panssarivaunuja ja kuljetusajoneuvoja.

Panssarivaunut olivat tärkeitä puolustukselle.

Saksalaiset tulisivat vastustamaan rajusti.

He voisivat tuhota sillan amerikkalaisten takana.

Vaikka silta ei ollut romahtanut, se oli pahoin vahingoittunut.

Kukaan ei tiennyt, kestäisikö se vaunujen painoa.

Pioneerit tarkistivat hellittämättä sen rakenteita

ja tekivät korjaustöitä.

Oli ilta ja aurinko alkoi laskea.

Sillan tarkistaminen oli vaikeaa.

Pioneereihin kohdistui jatkuvaa vihollistulta.

Mutta päättäväisinä ja tulituen turvin he korjasivat vaurioita,

joita oli tullut siltaan sekä länsipuolen kraatterin.

Keskiyöllä ajoneuvot saattoivat ylittää sillan.

Ensimmäinen panssarivaunu ajoi varovasti kannelle.

Yli 30 tonnia terästä ja mahdollinen kuollut paino.

Kun ensimmäinen vaunu lähti ylittämään siltaa,

jokaisella sotilaalla oli varmasti luukku auki.

Jos silta romahtaisi

vaunun painosta, sotilaat voisivat pelastautua.

Pioneerit olivat kiinnittäneet valkoisen nauhan ohjenuoraksi

ja eristäneet köysin vahingoittuneet osat.

Vihdoin vaunu ajoi tukevalle maalle itärannalla.

Liittoutuneiden panssarivaunu oli ylittänyt Reinin.

Panssarivaunut ovat hyvin painavia ajoneuvoja.

Joten tavallinen sotilas havaitsi,

että sillan rakenteet kestivät vahvistusjoukkojen siirrot.

Taistelutahto sai piristysruiskeen, mutta saksalaisten vastustus jatkui

ja yöstä tuli vaarallinen.

Heidän selkänsä takana oli Rein. Ei ollut pakopaikkaa.

Tilanne kävi hermoille. He pyrkivät pitämään asemat

ja voittamaan aikaa, jotta vahvistuksia saatiin lisää.

Saksalaispioneerit pyrkivät sinnikkäästi tuhoamaan sillan.

Juuri ennen sarastusta ryhmä kiersi liittoutuneiden tähystyksen.

Pimeän suojassa

saksalaiset pääsivät lähelle siltaa räjähteiden kanssa

ennen kuin heidät otettiin vangeiksi.

Amerikkalaiset olivat huojentuneita, kun yö jäi taakse.

Aurinko nousi, ja he olivat yhä rantatöyräillä.

Tilanne oli parempi.

Ja jos saksalaiset hyökkäisivät, he ainakin näkisivät sen.

Joukkoja ja varusteita siirrettiin sillan yli,

ja vastassa oli kyltti:

"Ylitä Rein kuivin jaloin 9. panssaridivisioonan ansiosta."

Mutta taistelu sillasta oli vasta alkanut.

Hitler raivostui kuultuaan, että yksi Reinin silloista

oli joutunut vihollisen käsiin, joten pelissä oli ylpeys.

Useiden päivien ajan armeija ampui sitä V2-ohjuksilla

ja raskaalla tykistöllä. Siitä tuli taistelun keskipiste.

Ammukset järisyttivät sillan ympäristöä parin minuutin välein,

ja monet pioneerit saivat osumia.

Taukoamaton tulitus teki ylityksistä

ja korjaustyöstä erittäin vaarallista.

Mutta illalla 8 000 amerikkalaisella oli 1,5 km:n syvyinen sillanpääasema

kolmen kilometrin matkalla Reinin itärannalla.

Amerikkalaiset eivät jättäneet mitään sattuman varaan.

Pioneerit rakensivat myös ponttonisiltoja,

jotta sillan yli saatiin lisää ylityspaikkoja.

Myös näitä siltoja tulitettiin.

Luftwaffe hyökkäsi lähes 400 kertaa siltoja vastaan.

Sitä vastassa oli vahvistunut amerikkalainen ilmatorjuntatykistö.

Remagenin silta oli yksi kovimmista taisteluista,

joihin ilmatorjuntapataljoonat osallistuivat 2. maailmansodassa.

Tiedettiin, että saksalaiset yrittivät tuhota sen

ja todennäköisesti ilmaiskulla.

Ilmatorjuntapatteristolla oli yksi tavoite.

Se ei ollut koneiden tuhoaminen

vaan se, etteivät saksalaiset osuneet kertaakaan siltaan.

Päättäväisyys palkittiin.

Viikossa liittoutuneet olivat vallanneet 23 kilometrin alueen

Reinin itärannalla.

Mutta 17. maaliskuuta

10 päivää sillan valtauksen jälkeen, tragedia kohtasi heitä.

Heikentyneet rakenteet antoivat yllättäen periksi.

17. maaliskuuta 1945. Remagen, Saksa.

Amerikkalaisjoukot olivat turvanneet Ludendorffin sillan

saksalaisten tuhoamisyrityksistä huolimatta.

Oli tärkeää, että silta pysyi pystyssä 10 päivää.

Amerikkalaiset saivat siirrettyä joukkoja ja varusteita sillan yli.

Lisäksi se antoi heille aikaa

rakentaa uusia siltoja.

Itärannan sillanpää suojasi liittoutuneita

heidän rakentaessaan taktisesti tärkeitä siltoja Reinin yli.

Sotilaita ja varusteita voitiin kuljettaa yli

silloinkin, kun Ludendorffin silta suljettiin korjaustöiden ajaksi.

Mutta yhtäkkiä

Ludendorffin silta romahti.

Silta oli kärsinyt niin pahoin

että se lopulta antoi periksi ja vajosi jokeen.

Pioneerit putosivat jäiseen veteen

ja moni jäi jumiin romahtavien rakenteiden alle.

Pelastajat syöksyivät jokeen

kiskoakseen toverinsa rannalle.

Kaikki eivät selvinneet.

Jopa 28 miestä kuoli ja yli 63 loukkaantui.

Se oli suuri uhri rauhan vuoksi.

Kahdesta pataljoonasta alkanut taistelu

laajeni pian neljän divisioonan operaatioksi.

Liittoutuneilla oli turvallinen tapa ylittää Rein.

Ensimmäisen kerran 150 vuoteen sitten Napoleonin aikojen

vieraan vallan armeija oli ylittänyt Reinin sodassa.

Nyt tie Berliiniin ja Ruhrin alueelle oli avoin.

Tuhannet ajoneuvot ylittivät Ludendorffin ja kelluvat sillat.

Maaliskuun puoliväliin mennessä liittoutuneet olivat valtateillä

ja lähestyivät eri puolilta Ruhrin teollisuusaluetta.

Hitler määräsi sillasta vastanneet miehet sotaoikeuteen.

Majuri Hans Scheller koki monien saksalaissotilaiden kohtalon

sodan viime kuukausina.

Hänet tuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa.

Hänet ammuttiin teloitusryhmän edessä.

Myös kapteeni Will Bratge tuomittiin kuolemaan.

Mutta onnekseen hän oli joutunut amerikkalaisten vangiksi.

Joten hän selvisi sodasta hengissä.

Sotaoikeus vapautti kapteeni Karl Friesenhahnin,

mutta tämä oli joutunut amerikkalaisten vangiksi.

Vänrikki Karl Timmermann, kersantti Alex Drabik,

kersantti Joseph Delisio, ja luutnantti Hugh Mott

saivat Distinguished Service Cross -ansiomitalin

teoistaan Ludendorffin sillalla.

Heidän urotekonsa nousi etusivun uutiseksi Yhdysvalloissa.

Moni amerikkalaissotilas unelmoi sodassa

saavansa nimensä lehteen ja kaikkien näkevän sen.

Tapaus sai paljon huomiota, ja se lisäsi toiveikkuutta

kotirintamalla siitä, että sota päättyisi pian.

Mutta vaikka liittoutuneet olivat jo ylittäneet Reinin,

natsien hirmuteot eivät olleet vielä paljastuneet.

Ja sota jatkui Euroopassa vielä melkein kaksi kuukautta.