Original subtitles

Joka 90. sekunti joku ilmoitetaan kadonneeksi.

Moni palaa omaistensa luo,

mutta toisten kohdalla jokin on pahasti pielessä.

22-vuotias nainen on kadonnut pikkujoulujen jälkeen.

Sen painajaisen kanssa on elettävä.

Soitto saapui yön tunteina.

Lorraine Bensonin perhe sai puhelun, ettei hän ollut saapunut.

Miten poliisitutkinta etenee…

Poliisien vaisto sanoi, että jokin oli pielessä.

Muidenkin naisten kimppuun oli vastikään hyökätty.

Mitä omaisille tapahtuu…

Sitä ahdistuksen määrää ei voi kukaan uskoa.

Se ei voinut olla totta.

Katoamistapauksesta murhajutuksi.

Eikö olekin isä komea heppu?

Ei kyllä yhtä hyvännäköinen kuin äiti.

Hymyile minulle, äiti.

Ei, vaan minulle. -Sinulleko?

Minähän katson sinua. -Katso linssiin.

Sillä lailla! -Ahaa!

Terve vaan. -Pääsin filmille.

Teitä kuvataan.

Punainen valoko palaa?

Kyllä. -Se kuuluu -

koko videon ajan, kun kaikki hokevat, palaako valo.

Jestas. -Palaako valo?

Ja… poikki.

Säädytöntä.

Vieläkö kuvaat?

Kyllä vain. -Niinkö?

John, kiitos, kun tulit 21-vuotisjuhliini.

Totta kai, Lorraine.

Hän oli meidän kolmas, nuorimmainen.

Lorraine oli hyvin itsenäinen.

Hän oli tyttäremme, piste.

Hän rakasti ystäviään. Tykkäsi käydä ulkona.

Juhlimassa.

Hän rakasti lapsia.

Eläimiä. Kilpikonnaansa eritoten.

Hänellä oli aikaa kaikille.

Hän rakasti siskojaan.

Hän rakasti kaikkia.

Koulua käydessään -

hän ei vielä tiennyt, miksi halusi isona.

Mutta sen tiesi, että kyllä hän vielä oman tiensä löytää.

Ja niin löysikin.

Hän keksikin valokuvauksen.

Ja hankki itselleen hyvän kameran.

Hän otti paljon kuvia ja sai töitä.

Hän oli elementissään, kuvasi kaiket päivät.

Hän eli elämää, kaikki oli kohdillaan.

Se on klisee, mutta hän rakasti hauskanpitoa.

19. JOULUKUUTA 1988 KLO 7.15

Hän huikkasi aamulla, että lähtisi töihin.

Illalla oli pikkujoulut.

Hän rakasti joulua.

Viisi päivää ennen perheen joulunviettoa -

Lorraine Benson lähti firman pikkujouluihin.

Pidä hauskaa.

Hän soitti aina ulkona ollessaan ja ilmoitti…

missä hän oli.

Kello oli puoli yhdeksän illalla, ja istuimme olohuoneessa,

kun puhelin soi.

Vastasin, ja siellä oli Lorraine.

Hän sanoi: "Hei, isä.

En tule yöksi kotiin. Menen Lotan luo."

Lotta oli hänen ystävänsä Peterin äiti.

"Peter lähtee välivuodeksi Australiaan.

Menen saattamaan häntä.

Älkää minusta huoliko. Menen aamulla töihin."

Pusut vielä puhelimeen heitettiin, ei muuta.

Menimme nukkumaan, ja 20 yli yksi puhelin soi.

20. JOULUKUUTA 1988 KLO 1.20

Kuten kuka tahansa vanhempi sanoisi,

se painajainen on kulkenut mukana.

Se yöllinen puhelu.

Lotta soitti.

Hän kysyi, että onko Lorraine kotona.

Sanoin: "Höpsö, hänhän tuli teille."

"Ei hän täällä ole", Lotta vastasi.

Hän kertoi, että Lorrainen oli määrä soittaa Raynes Parkista.

Peterin piti tavata hänet Raynes Parkissa,

mutta hän törmäsikin pariin kaveriin,

ja he menivät lasilliselle, koska hän oli lähdössä pois.

Kun Peter ei ollutkaan siellä, Lotta lupasi hakea Lorrainen.

Mutta Lorraine sanoi, että hän voisi sen reilun kilometrin kävellä.

Coombe Road on iltamyöhälläkin valaistu ja avara.

Hän lähti kävelemään Coombea pitkin kohti Holland Avenueta.

Ehkä reilun kilometrin matka.

Lorraine Bensonin perheelle soitettiin -

Lorrainen ystävän luota, missä hänen piti olla,

mutta mihin hän ei tullut. He soittivat huolissaan poliisille.

Joulukuussa tulee 30 vuotta, kun olin täällä viimeksi.

Seutu on muuttunut hurjasti.

Tulee paljon muistoja mieleen.

Lorraine katosi juuri ennen joulua.

Hän oli sinä iltana ollut pikkujouluissa.

20. JOULUKUUTA 1988 KLO 2.40

Joulukuussa 1988 -

olin ainoa naispoliisi -

Wimbledonin poliisilaitoksella Etelä-Lontoossa.

Minut nimitettiin omaisten yhteyshenkilöksi,

kun tuli ilmoitus kadonneesta nuoresta naisesta.

Ensireaktioni oli: "Miksi?

Miksi tätä hoitaa rikospoliisi?" Se oli hyvin epätavallista.

Kun aikuinen ilmoitetaan kadonneeksi, odotetaan yleensä 24 tuntia -

ennen tutkinnan käynnistämistä.

Yleensä niissä tilanteissa henkilöstä on viimeksi kuultu,

kun hän on lähtenyt juhliin tai vastaaviin.

Useimmiten, varsinkin siihen aikaan vuodesta,

henkilö on mennyt ystävän luokse ja kärsii krapulasta.

Juttua ei vuorokauteen käsiteltäisi vakavana tapauksena,

ellei ole saatu jotain poikkeavaa tietoa.

Poliisit vaistosivat, että jokin oli vialla.

Hän oli soittanut kertoakseen,

että on juna-asemalla, eikä ystävä tullut vastaan,

ja että hän aikoi kävellä.

Tarvitsi kävellä vain yhtä pitkää päätietä.

Hyväkuntoisella menisi kymmenen minuuttia kävellä se matka tämän ystävän luokse.

Siinä oli monta seikkaa. Puhelu juuri ennen,

jossa hän sanoi, että tulisi pian, mutta ei tullut.

Se, ettei ystävä tullutkaan hakemaan,

vaikka näin oli sovittu.

Että hän käveli yksin myöhään illalla. Se taisi olla aamuyötä.

Rikoskomisario vaistosi jotain,

ja kehotti minua käymään perheen luona -

ja selvittämään kaikki mahdollinen,

jotta voisin arvioida,

vaatisiko tapaus lisätutkintaa vai ei.

Wimbledonin poliisiaseman väellä -

oli syytä olla huolissaan Lorrainen katoamisesta.

Muidenkin naisten kimppuun oli käyty -

ihan samoilla seuduilla.

Sitä hän varmasti ajatteli.

Kingstonissa poliisi oli aloittanut laajan tutkinnan,

jossa selvitettiin raiskausten sarjaa.

Se on tässä aivan kulman takana.

Minulle painotettiin, että tämä ei ollut läpihuutojuttu,

että tutkinta pitäisi aloittaa nopeasti.

Komisario Wayne Henry päivysti sinä yönä,

ja hän lähetti tiiminsä haravoimaan aluetta -

Lorrainen löytämiseksi.

He tutkisivat sen, mitä pimeässä pystyy selvittääkseen,

mitä Lorrainelle tapahtui tai löytääkseen hänet.

Poliisin ainoa tietolähde -

ovat Mick ja Lyn Benson sekä Peterin äiti, Lotta.

Vanhempien ja sen Lorrainen ystävän äidin käytös -

viittasivat jo varhain siihen, että tapaus oli epätavallinen.

Kun Lotta kertoi, mitä oli tekeillä, lähdin sinne.

Ihmettelin, kun siellä oli jo saapuessani kaksi poliisia.

Oli minun tehtäväni yhteyshenkilönä -

jututtaa heitä ja kerätä paperille todisteita siitä,

mikä oli tuolloin vasta vainu.

Yrittää saada heistä kaikki tieto -

ja panna se paperille, jotta päälliköt vakuuttuvat siitä,

että tämä todellakin oli vakava tapaus.

Sanoin poliisille, että olen aina kannattanut poliisia,

mutta tässä ei ole nähty vielä rikosta, ja te jo tutkitte.

Hän sanoi, että viime kuukausina -

on ollut niin paljon seksirikoksia,

että lähdemme liikkeelle heti, kun vähänkään näyttää siltä.

Johtolankoja on vähän,

ja poliisi pitää kaikkea mahdollisena.

Aina kun nuori tyttö katoaa,

isää kuulustellaan varsin tarkkaan.

Poliisi sanoi, että lähdetään etsimään häntä.

Menimme autoon ja palasimme Raynes Parkiin.

Kävi ilmi, että isää pidetään yleensä pääepäiltynä.

Jälkikäteen ajateltuna pitää vain pysytellä taka-alalla.

Olen ollut mukana kuulustelemassa -

läheisiä sellaisissa tilanteissa, joissa tulee mieleen,

että he voivat olla syyllisiä.

Kun aloimme etsiä häntä,

huomasin olevani etunenässä.

He eivät johdatelleet mutta odottivat,

että menen jonnekin, mistä löydän jotain.

On joulukuun 20. päivän aamuyö vuonna 1988.

Poliisi etsii Lorraine Bensonia,

joka ei saapunut ystävänsä luokse työpaikan pikkujouluista.

Tätä pidetään korkean riskin katoamistapauksena -

alueella tapahtuneiden aiempien päällekarkauksien takia.

Kaikki Lorrainen läheiset tutkitaan tarkasti.

Aina, kun nuori tyttö katoaa,

isää kuulustellaan varsin tarkasti.

Siinä tulee mieleen, että hän voi olla syyllinen.

Mutta hänet suljettiin jo varhain pois laskuista,

koska hän oli Lorrainen kadotessa eri osassa Lontoota.

Poliisin huomio kääntyy mieheen,

joka Lorrainen oli määrä tavata.

Lorrainen ystävä Peter, jonka piti tavata hänet asemalla, pidätettiin myös.

Peteriä jututtaneet kollegani -

kertoivat hänen reaktioistaan sen, että hän oli ensin järkyttynyt,

sitten hämmentynyt pidätyksestään,

kunnes tajusi, miksi oli epäiltyjen listalla.

Sitten tuli viha. Miksi häntä epäiltiin? Miksei oikeaa epäiltyä löydetty?

Poliisi keskittyikin etsinnöissä hänen kotiinsa.

Tiedettiin, että Lorraine oli jossain lähellä.

Silti johtolankoja etsittiin hänen kodistaan,

naapureiden seuratessa.

Pian Peter suljettiin pois epäiltyjen joukosta.

Hänen onnekseen hänet vapautettiin epäilyistä jo varhain.

Hän osoittautui hienoksi ihmiseksi,

joka tuki perhettä koko ajan.

Tärkeintä oli löytää Lorraine.

Epäiltiinpä siinä vaiheessa -

Mickiä tai muuta perheenjäsentä -

tai jotakuta muuta,

tärkeintä oli koko ajan keskittyä löytämään Lorraine.

20. JOULUKUUTA 1988 KLO 3.05

Istuin Mickin kanssa Wimbledonin kartan ääressä,

ja kävimme läpi Lorrainen reitin.

Vein kartan rikoskomisario Benhamille -

ja selitin, että tästä etsintä pitäisi mielestäni aloittaa,

ja hän oli samaa mieltä.

Benham briiffasi tiimin,

joka oli erikoistunut etsintään,

ja he tutkivat ensin hitaasti päätien varren -

alusta loppuun, suorinta tietä,

ja sitten sivuteitä pitkin.

Illan etsinnöissä löytyi eräs paikka.

Poliisit kävivät taskulampuin läpi reittiä,

jota tiesivät Lorrainen kävelleen.

Silloin he löysivät hänen omaisuuttaan.

Ensimmäisessä etsinnässä pitkin Coombe Lanen päätietä -

löytyi koru.

Poliisi kysyi, oliko hänellä korvarengas.

Nahkainen korvarengas.

Näytin sen Mickille ja kysyin, tunnistiko hän sen. Ensin ei tunnistanut.

Hän soitti kotiin vaimolleen Lynille.

Kysyin Lyniltä, onko Lorrainella nahkainen korvarengas.

Ei kuulemma ollut.

Ensin helpotus, se ei ole hänen.

Näin helpotuksen Mickin kasvoilla. "Ei se ei hänen."

Hänestä melkein näki, miten hän vakuutteli itselleen:

"Kaikki hyvin, unohdetaan se.

Eteenpäin."

Sitten puhelin soi.

"Mick, hän taisi lainata ne minulta."

"Lainasin hänelle omat korvakoruni."

Äiti tajusi, että hän oli itse lainannut ne Lorrainelle.

Silloin kaiken valtasi epätoivo ja sen päälle huoli -

ja totaalinen avuttomuus.

20. JOULUKUUTA 1988 KLO 3.45

Poliisi sanoi, että nyt on parasta tulla.

Meidät vietiin suoraan johonkin autokatokseen.

Hän näytti taskulampulla alas.

En nähnyt mitään tuttua.

Sitten hän siirsi valokeilaa, joka osui korvakoruun.

Lyn sanoi, että tuo taitaa olla hänen.

Poliisi kehotti siirtymään kauemmas,

ettemme talloisi todistusaineistoa.

Se hetki oli Mickille ja Lynille hyvin vaikea.

Anna hänen löytyä elossa ja kunnossa.

En voinut uskoa sitä todeksi.

Se oli ensimmäinen vihje, että olimme Lorrainen jäljillä.

Seuraavaksi löytyi laukku, jossa oli vaatekerta.

Se rohkaisi menemään takaisin,

kannustamaan etsintäpartiota, että lähellä ollaan.

Kun Lorrainen tavaroita oli löydetty,

paikka oli pidettävä puhtaana.

Paikalle määrätty konstaapeli vahti, ettei kukaan pääse -

sotkemaan sitä.

Päällikkö oli pyytänyt paikalle Scotland Yardin rikostekniset tutkijat,

ja päiväsaikaan paikalliset rikospaikkatutkijat,

joita tuolloin kutsuttiin nimellä SOCO.

He avustivat rikospaikan tutkinnassa.

Seuraavalla kerralla tutkittiin vielä tarkemmin.

Rikospaikkatutkijat saapuivat.

Takanani olevalle kujalle pysäköidyssä autossa -

oli peukaloinnin jälkiä.

Auto oli ollut siellä pidempään.

Oveen oli kertynyt pölyä, jossa näkyi jälkiä.

Mutta mikä merkittävämpää, auton läheltä -

löydettiin pois heitetty nenäliina.

Nenäliinassa oli verta.

Siinä oli myös sylkeä ja limaa.

Löydetyt esineet pannaan pusseihin, jotka sinetöidään -

ristikontaminaation estämiseksi.

Rikospaikkatutkijan on oltava aina avoimin mielin,

varsinkin tapauksen tutkintavaiheessa.

Onko esineessä tai todisteissa jotain muuta,

mitä tulisi tutkia tarkemmin?

Se annettiin minulle tehtäväksi,

koska tutkin jo Kingstonin alueella -

tapahtunutta raiskausten sarjaa.

Tapausten uskottiin liittyvän toisiinsa.

Todistepusseja oli valtava määrä.

Siinä vaiheessa emme tienneet,

mistä löydöstä olisi vielä hyötyä.

Rikostekniikka kävi todisteita läpi,

kun heidän tutkijakollegansa hakivat lisää johtolankoja ja todistajia.

Tutkintaa jatkettiin kulkemalla talosta taloon.

selvittäen, mitä ihmiset olivat nähneet.

Takanani olevalla Coombe Lanella todistajat kertoivat kuulleensa -

huutoja, joita luulivat humalaisten riitelyksi.

Hän oli ostanut juuri uuden valkoisen sadetakin.

Kun he selvittivät asiaa,

löytyi bussinkuljettaja, joka muisti Lorrainen.

Hän kertoi nähneensä ajaessaan nuoren naisen -

valkoisessa takissa kävelemässä hyvin määrätietoisesti.

Toinen todistaja oli nähnyt hänet jonkun miehen käsipuolessa -

kauempana, kiertoliittymän lähellä.

Yksi henkilö oli tullut ulos kuultuaan ulkoa riitelyä.

Riita oli ollut pojan ja tytön välillä.

Hän arveli heitä pariskunnaksi.

Nainen saattoi hyvinkin olla Lorraine.

Sitä näköhavaintoa nyt tutkittiin.

Näytti siltä, että Lorraine ehti noin 35 metrin päähän -

Lotan ulko-ovesta, kun hänen kimppuunsa hyökättiin.

Lorrainehan ei saapunut koskaan perille,

ja tutkijat löysivät matkalta merkkejä kamppailusta.

Mies oli ilmeisesti lähtenyt Lorrainen edeltä,

jatkanut samaan suuntaan kuin hän -

ja hyökännyt päälle kujalta tai autokatoksesta.

Hän tainnutti Lorrainen iskemällä päähän.

Sitten hän puoliksi raahasi ja puoliksi kantoi tätä.

Moni näki sen mutta näin joulun aikaan arveli,

että pariskunnan nainen oli vain juonut liikaa.

Mies näytti auttavan häntä.

Ehkä hän vastusteli, mutta sitä ei mainittu.

Sitä ei pidetty eriskummallisena.

Oli joulukuun 19:s. Pidettiin hauskaa,

eikä kukaan ottanut näkemäänsä niin vakavasti.

Tarkemmassa etsinnässä löytyi ratkaisevia todisteita,

kuten se korvakoru.

Se vahvisti hänen kävelleen takaisin päin.

Siinä lähistölle heitetyssä nenäliinassa oli todisteita.

Teorian mukaan nenäliina kuului tekijälle.

Oliko siinä tahroja, jotka yhdistivät sen Lorraine Bensoniin?

Urani alkuaikoina -

tahroja pystyttiin tutkimaan vain veriryhmätestin avulla.

Sillä ei paljon selville saatu,

ja näytteen piti olla suuri, jotta sai tuloksen.

Veriryhmä on aina osattu selvittää,

mutta DNA oli ollut tutkintamenetelmänä vasta hetken aikaa.

DNA-testeistä tuli rikostutkinnoissa rutiinia -

vuonna 1988, jolloin sitä käytettiin vakavimmissa tapauksissa.

Murhissa, seksuaalirikoksissa veren,

siemennesteen ja joskus syljen analysoinnissa.

Sitten löydettiin se auto,

mikä vahvisti, että oli kamppailtu.

Todisteiden mukaan kadonnut oli nuori nainen,

jonka profiili vastasi muita -

alueella raiskattuja naisia, ja tilanteessa oli kamppailtu.

Ei yhteys varma ollut,

mutta oli perusteltua käydä uudelleen läpi -

Kingstonin poliisin todisteet niistä raiskauksista -

sekä rikosteknisen laboratorion ottamat näytteet,

joita oli kerätty muista Kingstonin tapauksista.

Katsoa, löytyykö yhteys kuiduista, syljestä, DNA:sta, verestä,

Kingstonin tapausten -

ja Lorrainen tapauksessa kerättyjen välillä.

Tämä mahdollinen yhteys paikalliseen seksirikolliseen -

on poliisin paras tutkintalinja.

Se auttoi profiloimaan etsimäämme henkilöä.

Kuvaus oli ollut hyvin epämääräinen -

taloissa kierrellessämme.

Ei juuri kättä pidempää, pelkkä varjo miehestä.

20. JOULUKUUTA 1988 KLO 7.30

Päivä valkenee,

ja yhteyshenkilö Jennyllä on Mickille ja Lynille arkaluontoisia kysymyksiä.

Oli kysyttävä Lorrainen yksityiselämästä.

Harrastiko hän irtosuhteita?

Hyvin vaikea kysymys niin raskaana aikana.

Miten hän normaalisti käyttäytyi?

Kävi ilmi, että hän teki kaiken oikein.

Hän lähti juhlista kahden muun tytön kanssa.

He menivät yhdessä junalla Raynes Parkiin.

Hän teki kaiken kuten pitikin.

Hänellä oli seuraa,

hän kulki kävellessä liikennettä vastaan.

Muistan, miten hoin itselleni:

"Toivottavasti hän on kunnossa.

Anna hänen olla kunnossa."

En tajunnut, miten rankkaa henkisesti olisi -

olla niin lähellä vanhempien hätää.

Ei sitä ahdistuksen määrää voi edes uskoa,

kun ei ehkä näe häntä enää koskaan.

Jokin oli pahasti pielessä,

ja vaikka toivoin, että löydämme hänet elossa,

päästään pyörällä jostain,

mielen sopukoissa tiesin, kuten myös Mick,

että hän saattoi kohdata sen pahimman mahdollisen,

ja yritin olla näyttämättä sitä pelkoa.

20. JOULUKUUTA 1988 KLO 11.50

Tämä polku ei ole kaikkien tiedossa,

ja vain joku tienoon hyvin tunteva -

tietäisi tästä paikasta.

Tätä tuskin sattumalta löytäisi.

Siellä on sellainen pelikentille vievä kuja.

Kentät taitavat olla koulun vieressä.

Tiheää aluskasvillisuutta ja piikkipensaita.

Siinä vaiheessa oli otettu käyttöön myös poliisikoirat.

Ne ovat upeita otuksia.

Kun ne haistavat vaatetta, ne lähtevät ja löytävät sen, mitä pitääkin.

Juuri tätä kujaa haravoidessamme -

Lorrainen ruumis löytyi tästä vasemmalta, koulun vierestä.

Etsintäryhmä päätyi lopulta paikkaan, mistä Lorrainen ruumis löytyi,

pusikon keskeltä.

Hänet oli peitelty lehvillä.

Aina kun etsitään kadonnutta,

joka löytyykin kuolleena,

ja tapauksesta tulee murhatutkinta,

kaikki muuttuu hiukan totisemmaksi.

Lorraine Bensonin katoamisesta on noin 12 tuntia,

kun poliisi löytää ruumiin.

Siitä on nyt kerrottava vanhemmille.

Minulle sanottiin, että on löytynyt ruumis.

Ruumista kuvailtiin nuoreksi tytöksi,

mikä vastasi Lorrainen kuvausta.

Samoin ruumiin yllä olevat vaatteet, joita ei ollut paljon.

20. JOULUKUUTA 1988 KLO 14.20

Tarjouduin kertomaan omaisille,

että Lorrainen ruumis on todennäköisesti löytynyt.

Ovelle tulivat komisario Benham ja Jenny Wood.

En tiennyt, mitä sanoa.

He tiesivät jo.

Avasin oven, ja minun tarvitsi vain vilkaista häntä.

"Löysitte hänet, eikö niin?"

"Kyllä." Pyysin heitä peremmälle. Sanoin Lynille: "Hänet on löydetty."

"Luojan kiitos", Lyn sanoi.

Sanoin, että ei se hyvä uutinen ole.

Yksi urani kauheimmista päivistä.

Minut on monta kertaa pyydetty omaisten koteihin -

kertomaan, että läheinen on kuollut.

Tiesin paljon intiimejä asioita tytöstä ja perheestä,

ja tuntui pahalta kertoa heille, että löysimme ruumiin.

Se oli heille kauheaa.

Mitä siinä voi tehdä? En edes sanonut mitään.

He vain kerran vilkaisivat minua, ja halasin Lyniä.

Niin.

Se ei voinut olla totta.

En saattanut uskoa sitä.

Ei Lorraine.

Muistan, miten Lyn jähmettyi paikoilleen.

Kyyneleet virtasivat hänen poskillaan,

ja hän tärisi.

Mick alkoi itkeä.

"Ei, ei Lyn."

Hän oli täysin lohduton. Hänen pikkutyttönsä.

Ja Lyn seisoi niille sijoille lamaantuneena ja avuttomana.

Tunsin tunkeilevani.

Halusin jättää heidät omaan rauhaan.

Yritin siinä tehdä lähtöä ja sanoin,

että tarvitsette nyt omaa rauhaa.

He sanoivat: "Ei, olet osa tätä.

Älä jätä meitä nyt, tarvitsemme sinua."

Se merkitsi minulle paljon, henkilökohtaisesti ja ammatillisesti.

Huomasin, että he tarvitsivat aikalisän,

ja tein kuten kuka tahansa kunnon poliisi ja keitin teetä.

Se oli kenties elämäni surkeinta teetä.

Kysyivät, olenko valmis tunnistamaan hänet.

En halunnut Lynin näkevän sitä, joten sanoin, että menen yksin.

Mick Bensonin olisi mentävä ruumishuoneelle -

tunnistamaan tyttärensä.

Jos ei ole tilanteeseen joutunut, voi vain kuvitella.

Hitunen toivoa oli vielä.

"Ehkä ruumis ei ole Lorraine."

Siellä oli ikkuna, 45 senttiä kertaa 45 senttiä.

"Kun olet valmis, koputa tähän,

ja toisella puolella oleva mies avaa verhot."

Mies avasi verhot, ja siellä Lorraine oli.

Olen sanonut monta kertaa,

että katsoin sitä, mutta ei se ollut tyttäreni.

Olkoon miten imelää tahansa,

mutta se oli pelkkä kuori. Sielu oli poissa.

Siinä mielessä tunsin helpotusta,

mutta ei tuska mihinkään hävinnyt.

En voinut suukottaa hyvästiksi.

DNA:n takia en voinut koskea häneen.

Näki, että hän oli tapellut.

Hän oli pieni mutta pippurinen pakkaus.

Jos ei ole itse kokenut sellaista,

voi vain kuvitella, mitä se on omaisille.

Olen nähnyt miten vaikeaa Bensoneilla on sen jälkeen ollut.

Miten he selvisivät siitä päivästä?

Miten he selviävät joka viikosta?

Miten he selviävät elämästä?

Tietäen, mitä Lorrainelle tapahtui.

Vaikea tietää, miltä heistä tuntui.

Näin vain, millaisia he olivat.

Ja halusin ottaa osan siitä tuskasta.

Ainoa, mitä saatoin tehdä, ja ehkä se paransi omaa oloani,

oli sanoa heille, ettemme luovuta, että löydämme sen paskiaisen.

Kun Lorraine löytyi,

tärkeintä oli löytöpaikan suojeleminen.

Tämä koko kuja suljettiin molemmista päistä.

Kukaan ei päässyt tänne.

Kun poliisi löytää ruumiin, se ei koske siihen.

Paikalle saapuvat rikospaikkatutkijat,

ja he tekevät kaiken tarpeellisen -

suojellakseen rikosteknisiä todisteita.

Sitten ruumis viedään pussissa ruumishuoneelle jatkotutkimuksiin.

Katoamisolosuhteet ja ruumiin löytymisolosuhteet huomioiden -

ruumiinavauksessa voitiin todistaa,

että Lorraine oli todellakin murhattu.

Lorrainen ruumiinvammat -

paljastavat, että hän puolustautui ja säästyi raiskaukselta,

ennen kuin hänet kuristettiin köydellä.

Lorraine Bensonin ruumiin löytöpaikalta -

löytyi myös köydenpätkä.

Tutkimme sentyyppistä köyttä.

Lorrainen vasemmassa kyynärvarressa oli puremajälkiä.

Patologi on se, joka löytää puremista aiheutuneet mustelmat.

Lorraine Bensonin vasemmasta käsivarresta ja kädestä -

löytyi hampaanjälkiä.

Jo ennestään kuumeinen tutkinta muuttui entistä tiiviimmäksi.

Ryhdyimme toden teolla etsimään sen kaiken tekijää.

Murhaaja oli jossain vapaana,

ja pahimmassa tapauksessa hän tappaisi taas.

Teimme siis kaikkemme, jotta löytäisimme hänet -

ja saisimme hänet napattua.

Tutkinnan alkuvaiheessa pari poliisia oli saanut tehtäväkseen -

käydä läpi koko alueen aiemmat pidätykset.

Kaikki raiskaajat,

jotka oli tuomittu,

kaikki tirkistelijät, murtovarkaat.

Tutkia heidän profiilinsa ja katsoa sopiiko joku tähän.

Kuten voitte kuvitella, järjestelmä löysi satoja nimiä.

Ei ollut tietokoneita, oli Rolodex-muistio.

2. HELMIKUUTA 1989

Poliisin on käytävä rikollisten nimet yksitellen läpi.

Se on työlästä ja järjestelmällistä.

Mutta sitten tapahtuu jotain, mikä muuttaa tutkinnan suuntaa.

Paikkakunnalla tapahtuu raiskaus tai raiskausyritys.

Epäilty oli pidätetty vain parin kadun päässä -

Lorrainen ruumiin löytöpaikasta,

parin kadun päässä hänen viimeisestä määränpäästään.

Epäilty on 19-vuotias paikallinen mies,

John Dunne.

Wimbledonin aseman päällikkö päätteli, että tapausten välillä on yhteys.

Kuin valo olisi syttynyt.

Yhteneväisyyksiä löytyi sen verran, että häntä pidettiin ykkösepäiltynä,

ei vain yhtenä sadoista ihmisistä, jotka saattoivat sopia profiiliin.

Helmikuun 2. päivänä vuonna 1989 -

John Dunne pidätetään epäiltynä Lorraine Bensonin murhasta.

On pitkä matka siihen, että häntä voidaan syyttää murhasta.

Hän oli pidätettäessä epäilty,

mutta todisteet murhasta eivät olleet kummoiset.

Sen verran oli, että häntä voitiin jututtaa.

Emme ensin tienneet, hän oli vain yksi henkilö,

joka oli pidätetty murhasta ja toisestakin rikoksesta.

Samalla alueella, Raynes Parkissa, oli ollut toinenkin raiskausyritys.

Kävi ilmi, että mies murtautui naisen kotiin,

rikkoi lasitetut ovet sisään päästäkseen.

Ja hänellä oli köysi.

Koska hän sopi profiiliin, hänet voitiin tuoda kuulusteluun -

ja pidättääkin DNA-näytteen saamiseksi.

Häneltä otettiin verinäyte,

joka lähetettiin DNA-profilointiin.

John Dunne on jo pidätettynä muista rikoksista,

ja häntä kuulustellaan lisää.

John Dunne ei ensin myöntänyt mitään yhteyttä Lorraineen.

Sormenjälkiä, vaatteita ja DNA:ta -

verrataan aiempien tapausten todisteisiin.

John Dunnen verinäyte -

ei täsmännyt Kingstonin alueen raiskaustapausten kanssa,

joita myös tuolloin tutkittiin.

Tekninen tutkinta keskittyy muihin todisteisiin.

Auto toimitettiin laboratorioon.

Auton pinnan pölyssä oli jälkiä.

Etsin siitä ensin jotain, mikä vastaisi Lorrainen takin kangasta,

mutta pölyssä oli siksak-viivoja,

jotka olivat ensin mysteeri.

Lopulta tajusin, että ne saattoivat olla peräisin -

Lorrainen takin vetoketjusta.

Tein kokeita, ja ne vahvistivat epäilyni.

He tunnistivat Lorrainen yllä olleen takin -

sekä takin, joka oli peräisin John Dunnen kotoa.

Niitä vetoketjuja oli tietysti tehty paljon,

mutta se vahvisti, että auton luona oli kamppailtu.

Todistuskappaleista vastaava oli jo ehdottanut,

että mieheltä tulisi ottaa hammasjäljennös,

se, missä hampaat purraan kiinni sellaiseen vahaan.

Samoin kuin hammaslääkärissä, kun tehdään hammasraudat.

Muotti toimitettiin labraan.

Lorraine Bensonin vasemmasta kädestä löytyi puremajälkiä.

Ne tutki oikeushammaslääkäri,

joka vahvisti, että ne vastasivat John Dunnen hampaanjälkiä.

3. HELMIKUUTA

Teknisessä tutkinnassa oli saatu hyödyllisiä tuloksia,

ja seuraavat tapahtumat olivat poliisin toiveiden täyttymys.

DNA-testaus oli tuolloin alkutekijöissään.

Nenäliinassa olleelle räälle tehtiin DNA-testi.

Se oli jännittävä tulos,

koska olimme ensi kertaa tehneet DNA-testin -

nenästä saadusta räästä.

Lorraine Bensonin profiili saatiin viimein valmiiksi -

3. päivänä helmikuuta,

ja sen mukaan veri oli hänen mutta räkä ei.

Tehtiin lisää DNA-testejä,

jotka vahvistivat, että Dunne vastasi rään DNA:ta,

ja todennäköisyys oli yhden suhde puoleentoista miljoonaan -

valkoisen väestön keskuudessa.

Nenäliinan DNA vahvistui miehen DNA:ksi.

Siinä oli myös Lorrainen verta.

Rikostekninen yksikkö toimitti meille loistotodisteet.

Ensi kertaa joku tunnistettiin nenäliinasta otetun rään perusteella.

Sitä ei ollut ennen tehty missään.

Nykyään sitä voidaan pitää rutiinina,

mutta se oli ensi kerta, kun erikoisesta näytteestä saatiin DNA-tulos,

joka auttoi murhan ratkaisemisessa,

ja ensi kertaa Lontoon poliisin laboratorio -

käytti murhan ratkaisussa DNA:ta.

Se oli siis poikkeuksellista.

Ja se osoitti, miten omistautunut koko tiimi oli,

eli niin tekniikkaryhmä kuin poliisikin.

Näin jälkeenpäin se koko tutkinta -

oli uskomaton yhteisponnistus kaikilta siihen osallistuneilta eri tahoilta.

Tiedustelutiimistä, jossa itse olin, ja rikostekniikasta,

ihan ensimmäisiin rikospaikkatoimiin,

jotka käynnisti komisario Henry tiimeineen.

Ilman heidän panostaan emme olisi saaneet niitä todisteita.

Kutsumme niitä rikospaikan ensiaskeleiksi,

ja kunnolla tehtynä ne auttoivat tämänkin jutun ratkaisussa.

Vakuuttavien todisteiden ansiosta -

poliisi saattoi painostaa Dunnea tunnustamaan.

Hän kielsi yhä kaiken.

Poliisilla oli todisteet, mutta mies kiisti kaiken.

Hänet tuotiin asemalle useaan otteeseen -

lisäkuulusteluihin, kuulemaan lisäsyytöksiä -

ja lisäkysymyksiä ristiriitaisuuksista.

Heidän jutellessaan hän oli yhtäkkiä sanonut,

että ehkä hän sittenkin muistaa vaalean tytön.

Konstaapeli Gary Shorricks pareineen -

on saanut Dunnen luottamuksen, mikä kantaa hedelmää.

Eräässä kuulustelussa -

hän ojensi poliisille kirjallisen tunnustuksen,

jonka oli ennalta laatinut,

ja myönsi, että nenäliina oli hänen,

ja että siinä oli Lorrainen verta.

Poliisi haluaa pian kertoa tästä Mickille ja Lynille -

ja soittaa heille heti.

Bernie Davis soitti.

Hän sanoi: "Taisimme napata hänet, Mick."

Sanoin: "Mitä?" Hän: "Satavarmasti satimessa on."

Sanoin, että se riittää minulle.

En koskaan epäillyt, etteivätkö he saisi häntä.

Hän siis myönsi olleensa tekemisissä Lorrainen kanssa.

Myöhemmässä vaiheessa hän myönsi kaiken,

tunnusti syyllisyytensä murhaan.

20. LOKAKUUTA 1989

Bensonit pidettiin joka hetki ajan tasalla,

ja veimme omaiset oikeustalolle seuraamaan oikeudenkäyntiä.

Pidin Mick Bensonia silmällä, kun hän istui ylälehterillä.

John Dunnen nähdessään -

hän teki kuten kuka tahansa isä olisi tehnyt.

Hän nousi seisomaan käsi nyrkissä.

Jos hän olisi saanut miehen käsiinsä, hän olisi mieluusti tehnyt tästä selvää.

Syyttäjä kertoi John Dunnen oikeudenkäynnissä,

että tyttö oli surmattu kuristamalla. Siinä oli käytetty köyttä.

Ruumiin läheltä löytyi köydenpätkä,

joka täsmäsi Lorrainesta löytyneisiin jälkiin,

mutta sitä ei pystytty todistamaan juuri siksi köydeksi.

John Dunne oli kiistänyt osallisuutensa Lorrainen murhaan,

mutta DNA:n murskaava todistusvoima mielestäni vaikutti siihen,

että hän myönsi viimein syyllisyytensä.

Toivottavasti Bensonin perhe tunsi, että oli tehty jotain -

heidän tyttärensä muiston kunniaksi.

Että se hänet surmannut mies oli siinä heidän edessään -

ja myönsi tekonsa oikeudelle.

Tuomari langetti hänelle elinkautisen tuomion.

Uskon, että John Dunne tunnusti murskaavan todistusaineiston vuoksi.

Ilman tunnustustakin -

oli kaikki se rikostekninen aineisto sekä todistajien lausunnot,

jotka kokosi upea joukko konstaapeleja,

rikostutkijoita ja teknisiä tutkijoita. Yhteistyössä.

Hän ei olisi telkien takana, ellei sitä työtä olisi tehty.

Mick ja Lyn Bensonille juttu ei päättynyt siihen.

Heidän on elettävä loppuelämänsä -

tietäen, että se ihminen surmasi heidän tyttärensä -

vain siitä syystä, että sai siitä jotain tyydytystä.

Kunpa Lorraine olisi ollut laiska ja jäänyt odottelemaan autoa.

Kunpa Peter olisi mennyt sinne.

Ja mikä tärkeintä, kunpa se saasta ei olisi ollut siellä.

Kun niitä juttuja lukee lehdestä,

sitä ajattelee, että ei meille voisi noin käydä.

Mutta niin vain kävi.

John Dunne on edelleen vankilassa.

Hänellä on ollut mahdollisuus päästä ehdonalaiseen vuodesta 2006.

Mick, Lyn ja muu perhe ovat jaksaneet 31 joulua ilman Lorrainea.

Tekstitys: Päivi Vuoriaro