All language subtitles for When.Missing.Turns.to.Murder.S01E01.1080p.WEB-DL.DDP5.1.H.264-squalor

Joka 90. sekunti
joku ilmoitetaan kadonneeksi.

Moni palaa omaistensa luokse,
mutta toisten kohdalla -

jokin on pahasti pielessä.

Nuori nainen
on kadonnut töistä palatessaan.

Aloimme soitella -

sairaaloihin, ystäville.

Ajattelin, että jotain on sattunut.

Aloin panikoida.

Tämä ei ole tavanomainen
katoamistapauksen tutkinta.

Se oli hyvin erikoinen tapaus.

Miten poliisitutkinta etenee?

Johtoon oli takertunut ihmisen hiuksia -

ja siinä oli myös hampaanjälkiä.

Mitä omaisille tapahtuu…

Olen mieluummin murhatun lapsen -

kuin kauhean murhaajan äiti.

Katoamistapauksesta murhajutuksi.

Helen oli hartaasti toivottu vauva.

Odotin naimisiin mentyäni
kovasti äidiksi pääsyä,

ja kun hän syntyi, hän oli aivan ihana.

Hän oli ilkikurinen.

Hän kujeili kaikkien kustannuksella.

Hän rakasti perhettään.

Kun hänen veljensä Michael syntyi,

ei hän minun poikani ollut, vaan hänen,

ja hänellä oli aina vahva hoivavietti.

Tapasin Marien, ja meille -

alkoi kehittyä vakava suhde.

Hänellä oli kaksi lasta.
Hän oli eronnut, samoin minä.

Sanoin aina, että lapset
olivat Marielle etusijalla.

Helen oli siinä suhteen alkuvaiheessa -

hiukan hankala, mutta kun häneen tutustui,

hän oli hieno tyttö, täynnä elämää.
Hän pyöräili ystäviensä kanssa.

Hän ei ollut koskaan nenäkäs.

Hän oli aina iloinen.
-Niin oli.

Jos hän näki toisella nätin vaatteen,

hän lainasi sitä.
-Niin.

Kävimme joskus ulkona yhdessä, hän
ja hänen poikaystävänsä, Marie ja minä.

Meillä oli hyvät välit.

Hän sanoi aina odottavansa, että pääsisi -

häihimme morsiusneidoksi.

Ikävä kyllä niin ei käynyt.

9. HELMIKUUTA 1988 KLO 11.10

22-vuotias vakuutusvirkailija
Helen McCourt -

odottaa iltaa ulkona
uuden poikaystävänsä Frankin kanssa.

Helen ja minä
olimme työkavereita Royal Insurancessa,

ja hän soitti
minulle monta kertaa pitkin päivää,

koska oli menossa ulos
poikaystävänsä kanssa.

Hän oli hurjan innoissaan
ja soitti minulle sanoen:

"Puenko päälle tämän?"
Soitti taas kohta uudestaan:

"Muutin mieltäni.
Mitä tuumit, panenko sittenkin tämän?"

Hän oli vain
niin innoissaan illan treffeistä.

Hän oli oma normaali itsensä.

Hän meni töihin bussilla ja junalla.

Soitti minulle töistä kolme kertaa.

Hänen piti käydä äitinsä kanssa
keskustassa lounaalla,

mutta sää oli niin surkea,
että he peruivat sen.

Lopputyöpäivä sujui suunnitellusti,

ja hänen oli tarkoitus
tulla kotiin ruoka-aikaan,

normiaikaan,
koska hänellä oli kahdeksalta -

treffit uuden poikaystävän kanssa.

Sää oli aiva kammottava
ja tuuli hirveästi.

Jos ei ollut pakko mennä ulos,

sinä iltana olisi pysynyt sisällä,
mutta hän halusi tietysti tavata pojan -

ja aikoi lähteä säästä huolimatta.

9. HELMIKUUTA 1988 KLO 17.40

Kello oli noin 17.40,
eikä häntä vieläkään näkynyt,

kun kuulin uutisista, että junat -

Lime Streetiltä Wiganiin olivat myöhässä,
koska puu oli kaatunut sähkölinjalle.

Rauhoituin, koska ajattelin,
että siksi hän vain on vähän myöhässä.

Kun tulin tänne, Marie sanoi,
ettei Helen ole vieläkään tullut,

mutta sään takia
ajattelin heti, että joukkoliikenteessä -

täytyy olla jokin häiriö,
ja hän on siellä jumissa.

Mutta kun aikaa kului,
eikä Heleniä kuulunut,

Marie alkoi huolestua yhä enemmän.

Me odotimme ja odotimme.

Kun Michael tuli töistä,

kysyin, tuliko Helen hänen kanssaan.

Hän sanoi, ettei ollut kuullut Helenistä.

Silloin menin paniikkiin.

Jos hän myöhästyi junasta
Lime Streetin asemalla Liverpoolissa,

hän meni puhelinkoppiin ja soitti:

"Äiti, myöhästyin junasta,
tulen vartin myöhässä."

Helen piti Marien aina ajan tasalla siitä,
missä milloinkin oli -

ja milloin tulisi kotiin.

Hän olisi soittanut äidilleen.

Marie pelkäsi, että Helenille
oli sattunut jotain siinä myrskyssä,

joka moukaroi Luoteis-Englantia.

Hän pelkäsi yhä enemmän,

että oli sattunut jotain vakavaa.

Aloimme soitella
sairaaloihin ja ystäville.

Ajattelin, että jotain on sattunut,
että hän on joutunut onnettomuuteen,

kun sää oli niin huono.

Emme ymmärtäneet, miksei hän soittanut,

koska hän halusi
niin kovasti päästä kotiin.

Vesiperän vedettyään
he päättivät lopulta -

kulkea Helenin reitin
nähdäkseen, oliko matkalla -

kohti Liverpoolia sattunut jotain,
mikä selittäisi hänen katoamisensa.

Frank, Marie ja minä nousimme autoon -

ja ajoimme Royal Insuranceen,
sieltä kuljimme hänen reittiään -

metroasemalle,
mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään.

Jututimme Lime Streetin
aseman henkilökuntaa,

ja junat kulkivat yhä normaalisti.

Silloin alkoi huolestuttaa,

ja päätimme mennä heti -

Copperas Hillin poliisiasemalle
ilmoittamaan hänet kadonneeksi.

9. HELMIKUUTA 1988 KLO 21.30

Joskus ihminen ilmoitetaan kadonneeksi
sellaisessa tilanteessa,

että hän on lähtenyt illaksi pubiin -

kavereiden kanssa,
mutta ei palannut kotiin.

Vanhemmat saattavat tehdä ilmoituksen,

mutta henkilö ei tullut esimerkiksi siksi,

että hän on tavannut jonkun
ja mennyt tämän luokse.

Tällöin useimmiten sanotaan,

että odotellaan 24 tuntia,
josko henkilö palaisi.

Jos ei palaa,
niin katoamisolosuhteista riippuen -

on perusteltua epäillä henkilön kadonneen.

Tiesimme, että hän oli lähtenyt kotiin,
koska hän oli lähdössä ulos,

mutta hän ei ollutkaan tullut,
eli tilanne oli hyvin epätavallinen.

Odotimme uutisia,
että hänet on löydetty loukkaantuneena.

Silloin ei ollut tietenkään kännyköitä,
eli viestit kulkivat vähän hitaammin.

Oletimme, että hänet löydettäisiin
jostain sairaalasta, ja asia selviäisi.

Poliisi toimi hienosti
ja reagoi hyvin nopeasti,

vaikka kyseessä oli aikuinen,
ja hän oli vasta kadonnut.

9. HELMIKUUTA KLO 21.59

Siinä vaiheessa olin
jo todella hermostunut,

koska kello läheni jo kymmentä illalla,

enkä tiennyt, missä hän oli,

ja olin aina tiennyt, missä hän on.

Marie tiesi aina hänen aikataulunsa,

eli kun hän ei ollut tullut,
tiesimme, että jotain oli vialla.

Helen on ollut kateissa neljä tuntia.

Elättelin yhä toivoa,
että hän olisi loukkaantunut.

Poliisi, jonka kanssa Marie puhui
Liverpoolin poliisiasemalla,

oli hyvin avulias ja empaattinen -

ja sanoi, että Marie voisi soittaa
hänelle tunnin välein -

ja kysyä, miten etsintä edistyy.

Marie soitti tasatunnein,

kunnes neljältä
kaksi poliisia tuli ovelle.

22-vuotias Helen McCourt -

on kadonnut matkalla töistä kotiin.

Olin sumussa, ja päässäni pyöri vain:
"Missä Helen on?"

10. HELMIKUUTA 1988 KLO 4.00

Istuin tuolissa kasvot ikkunaan päin,

sälekaihtimet hiukan raollaan.

Näin auton ajavan pihalle, ja ajattelin:

"Ai, hänet on löydetty, nyt hän tuli."

Juoksin ovelle,
ja kaksi poliisia astui sisään.

Kysyin: "Missä Helen on?"

He sanoivat tulleensa vain
esittämään kysymyksiä.

He tulivat peremmälle,

ja mietin,
että ottavatpa he tämän vakavasti.

Hänelle on täytynyt sattua jotain.

Siitä alkoi paikallinen tutkinta,

ja viisi tuntia myöhemmin
poliiseja oli joka puolella.

10. HELMIKUUTA 1988 KLO 9.30

Saimme tietää vasta seuraavana aamuna.

Michael soitti ja sanoi,
että Helen on kadonnut.

Se ei sillä hetkellä vain uppoa tajuntaan.

Totta puhuen minä kirosin häntä,

ja sanoin: "Hyvänen aika, Helen,

soita nyt ihmeessä,
anna kuulua, missä olet."

Mutta sisimmässäni tiesin, ettei hän
tekisi mitään kertomatta Marielle,

koska hän ja Marie
olivat aina hyvin läheisiä.

Helenin katoaminen
on hänelle niin epätyypillistä,

että poliisi julkaisee heti vetoomuksen.

Uutinen kerrottiin
kymmeneltä keskiviikkoaamuna.

Se kerrottiin radiossa.

Ja tietysti…

Kun se kerrottiin,
niin asiasta puhuttiin myös tv:ssä.

Kerrottiin vain, että tyttö on kadonnut.

Faktat olivat hyvin kummallisia.

Hän oli soittanut äidilleen ja sanonut
tulevansa kotiin ja lähtevänsä ulos.

Hän oli sen ikäisenä jo fiksu
ja tiesi, mitä teki.

Oli outoa, että hän katosi -

lyhyellä matkalla
pysäkin ja kodin välillä.

Kun sen näkee uutisissa,
silloin tulee mieleen,

että tämä on oikeasti totta.

Sillä hetkellä ajattelin,

että poliisi todellakin
toimii nyt nopeasti.

Medialta piilossa -

poliisitutkinta on hyvässä vauhdissa.

Tiedän, että tällaisissa tapauksissa -

poliisi aloittaa tutkinnan lähipiiristä
ja etenee siitä ulospäin.

Mukana on myös suurrikosyksikkö.

Kun epäiltyjä ei muualla ole,
kysymme ilmoituksen tekijältä,

vanhemmilta, veljiltä,
siskoilta, sukulaisilta -

viimeistä havaintoa kadonneesta.

Minua tietysti kuulusteltiin,
samoin Frankia. Kysyttiin liikkeistäni.

Tiedän, että poliisi kävi työpaikallani,

jututti ihmisiä,
joiden kanssa tein sinä iltana töitä,

koska olin ollut ylitöissä.

Se oli hämmentävää.

Onneksi olin käynyt
ex-vaimoni ja poikieni luona,

eli he tiesivät,
mihin aikaan olin ollut siellä -

mihin aikaan olin lähtenyt,
kauanko matkoihin meni,

eli kaikki oli tiedossa.

Perhe oli suunniltaan.
He eivät tienneet, missä Helen on.

Hänet olisi löydettävä pian.

Kun poliisi oli selvittänyt,
että Helen oli todellakin -

kulkenut julkisilla pysäkilleen asti,
se alkoi tutkia -

sitä hyvin lyhyttä kävelymatkaa,
jonka hänen oli täytynyt kulkea -

Rainford Roadin bussipysäkiltä
kotiinsa Standish Avenuelle.

Sen käveli huonossakin säässä
vain viidessä minuutissa.

Poliisi selvittää
Helenin viimeiset liikkeet.

Hänet oli ilmeisesti nähty
lähellä pysäkkiään Billingessä.

Tiesimme, että tilanne oli vakava,
kun huomasimme,

miten ripeästi poliisi toimi.

Heitä näkyi kylällä,
he pysäyttelivät autojakin.

Kysyivät, onko väki nähnyt
kuvan tyttöä, ja niin edelleen.

Kun Billinge heräsi keskiviikkoaamuna,

poliisioperaatio alkoi olla
täydessä vauhdissa.

Kaupungin keskustassa oli 120 poliisia.

Komentokeskus perustettiin
vanhalle koululle.

Carr Millin padolle
lähetettiin sukeltajia,

ja osa poliiseista kulki talosta taloon.

Poliisi oli päättänyt tutkia -

jokaisen talon ja rakennuksen.

Yksi ensimmäisistä, missä he kävivät,

oli pubi nimeltä
George and Dragon Main Streetillä,

missä he kohtasivat miehen
nimeltä Ian Simms.

Omistaja Ian Simms
oli ostanut pubin vuotta aiemmin.

Mies ei ollut meille tuttu.

Olimme käyneet pubissa
kolme tai neljä kertaa,

eli emme tienneet,
millainen ihminen hän oli -

tai mitään muuta.

Pubissa kävi paljon nuoria,

joiden kanssa mies usein flirttaili.

Helen ei lähtenyt sellaiseen mukaan.

Hän piti tätä
vähän höpsönä vanhana setänä.

Mies alkoi tarjota Helenille drinkkejä,

mistä kerroin poliisille.

He pitivät miehen kiinnostusta häneen
hiukan epäterveenä.

Perhettä jututettuamme
suuntasimme George and Dragoniin,

missä näimme omistajan ja päällikön.

Esitimme heille kysymyksiä.
Tutkinnanjohtaja Davis oli paikalla.

Häntä ei tyydyttänyt se,
miten Simms reagoi kysymyksiin.

Tiesikö hän, missä Helen oli?
Milloin näki tämän viimeksi?

Tiesikö hän, missä Helen oli?
Hän tietysti sanoi,

ettei ole nähnyt Heleniä.
Ei tiedä, missä tämä on.

Hän oli kertonut olevansa naimisissa,
mutta hänellä oli tyttöystävä.

Hän oli vähän outo.
Hän oli silminnähden hermostunut.

Hän liikehti hermostuneesti.

Hänen aataminomenansa hyppi ylös alas.

Hän oli hyvin hermostunut.

Davis epäili häntä
ja käski meidän viedä hänet -

asemalle tarkempaan kuulusteluun.

Aloimme epäillä, että hän oli
sekaantunut Helenin katoamiseen.

Lausunnot otetaan
Ian Simmsiltä, hänen tyttöystävältään -

ja pubin päälliköltä.

Kun lausuntoja alettiin käydä läpi,

pubin omistajan lausunto -

poikkesi selvästi
baarimikon ja tyttöystävän kertomuksista.

Heidän muistikuvansa tiistai-illasta -

olivat hyvin samanlaiset,

ja Simmsin aivan erilainen.

Kaksi päivää ennen katoamistaan -

Helen oli ollut George and Dragonissa.

Se oli sellainen pubikatu,
jotka olivat tuolloin yleisiä.

Ne houkuttelivat paljon nuoria.

Se oli sen alueen ykköspaikka.

Siellä oli hyviä juhlia,
teemailtoja, diskoja.

Jos oli jokin erityinen tapahtuma,
Helen otti kameran mukaan.

Hän napsi kaikista kuvia.

Olin nähnyt Ian Simmsin pubissa.

Helen ei ollut järin ihastunut häneen.
Ei pitänyt hänen käytöksestään.

Vaikka oli naimisissa,
hänellä oli nuori rakastaja.

Pubissa oli sunnuntaina
ollut jonkinlainen kahakka.

Siellä oli näytetty valokuvia,
joista joku oli hermostunut.

Joku tyttö oli hermostunut kuvista,

joita Helenillä oli
tämän ex-poikaystävästä.

Siitä oli kai seurannut
naistenvessassa jonkinlainen kahakka.

Ja sen seurauksena
he saivat pubiin porttikiellon.

Helen kertoi siitä, ja järkytyin,

koska hän ei koskaan joutunut tappeluihin
tai mihinkään vastaavaan.

Sellainen ei ollut
lainkaan Helenin tapaista.

Helenin katoamisesta on kulunut 48 tuntia.

Poliisi epäilee yhä enemmän Ian Simmsiä.

Kyseessä ei ollut
tavallinen katoamistapaus.

Tämä tapaus oli vakava,

koska epäilimme,
että oli tapahtunut jotain ikävää.

Niinpä yritimme saada
miehestä nopeasti tietoja irti.

Eräs mies kertoi poliisille myöhemmin,

että niihin aikoihin,
kun Helen jäi bussista pois,

oli kuulunut kimeä-ääninen kirkaisu -

ilmeisesti George and Dragon -pubin
takaoven suunnasta.

Nyt oli ilmiselvää,

että hänestä oli tulossa epäilty
ja että kuulustelisimme häntä uudestaan.

Sanoimme hänelle,
että tyttöystävä oli kertonut -

hänen liikkeistään ihan muuta.

Lopulta hän myönsi valehdelleensa.

Sillä välin poliisi keskittyi pubiin,
aloittaen omistajan autosta.

Silloin tehtiin ensimmäinen iso läpimurto,

kun miehen Volkswagen Passatista
löydettiin verijälkiä -

sekä opaali- ja safiirikorvakoru.

Kun häneltä kysyttiin verestä,

Simms sanoi ensin,

että sen täytyy olla peräisin hänen
tassunsa loukanneesta koirasta.

Mutta vuonna 1988
tiede oli jo sen verran kehittynyt,

että se selvisi pian valheeksi.

Meille tuli
kaksi siviilipukuista poliisia,

jotka näyttivät pientä muovista putkea,

joihin rikostutkijat laittavat näytteitä.

Siinä oli korvakoru, ja he kysyivät,

näyttikö se tutulta.

Katsoin sitä ja sanoin, että se on
täysin samanlainen kuin Helenillä.

Marie kysyi heiltä,
milloin he uskovat löytävänsä Helenin.

He vastasivat, etteivät ehkä koskaan.

Tiesimme, että pahin on tapahtunut.

Simmsiä alettiin epäillä nyt toden teolla,

ja hänet pidätettiin murhasta.

Oli järkytys tajuta,
ettei Heleniä pidetty enää kadonneena,

vaan että käynnissä oli murhatutkimus.

Merseysiden poliisi reagoi nopeasti -

22-vuotiaan Helen McCourtin katoamiseen.

Vaikka ruumista ei löytynyt,
oli löytynyt selviä todisteita,

jotka antoivat syyn pidättää Ian Simms -

murhasta epäiltynä.

Marielle ja muille omaisille
täytyi olla musertavaa -

kuulla poliisilta, että katoamista
pidettiinkin nyt murhatapauksena.

Kun poliisi tuli kertomaan asiasta,

se oli tavallaan helpotus.

Halusin vain Helenin takaisin,
elävänä tai kuolleena.

Halusin lapseni takaisin.

Helenin perheen täytyi olla tolaltaan,

kun eivät voineet ymmärtää,
miksi mies halusi tappaa Helenin.

Ei sellaista voi uskoa.

Kestää hyvin kauan, ennen kuin
tilanteen todellisuus iskee tajuntaan.

Kun joku kuolee auton alle,
siitä on kauheaa kertoa perheelle,

saati sitten tämä,
että Helen on kenties murhattu.

Poliisi voi pidättää Simmsin
vain epäiltynä murhasta.

Nyt heidän on kerättävä
pitävät todisteet häntä vastaan.

Pidätimme hänet epäiltynä.

Vaikeinta on yrittää todistaa se,

kerätä todisteet syytteen pohjaksi.

Rikostutkinta alkoi keskittyä
Simmsin asuntoon -

George and Dragonin yläkerrassa.

Pian löydettiinkin lisää verijälkiä.

Yhdessä asunnosta löytyneessä
veritahrassa oli sormenjälki,

joka tunnistettiin pian Simmsin jäljeksi.

Helenin takista otetut kuidut -

sopivat yhteen pubin matosta
löytyneiden kuitujen kanssa.

Rikostutkija Eric Mooren mukaan
todisteet viittasivat siihen,

että Helen oli raahattu
väkivalloin maton poikki.

Korvakorun lukko löytyi,
samoin hänen takkinsa kuituja.

Kaikki alkoi loksahtaa paikoilleen.

Media oli uutisoinut
Helenin katoamisesta ahkerasti,

sekä paikallisesti
että valtakunnallisesti.

Operaation jatkuessa Billingessä -

24 kilometrin päässä Hollins Greenissä -

joku mies oli koiraa kävelyttäessään
nähnyt verisen pyyhkeen.

Hiukan kauempaa
hän löysi toisen pyyhkeen -

ja lähes kokonaisen miesten vaatekerran,
myös alushousut.

Osa löydetyistä vaatteista -

mainosti yhtä olutmerkkiä,

jota myytiin tuolloin
George and Dragonissa.

Poliisit ottivat Simmsiltä
rannekorun ja kaksi sormusta,

joista löytyi mutaa,

joka oli sitä samaa
kuin Hollins Greenissä -

ja löydetyissä vaatteissa.

30 kilometrin päässä -

nuori poika huomaa jotain outoa
Irwell-joen rannalla.

Jokitörmään oli paiskattu laukkuja.

Sinne oli heitetty käsilaukku,
joka oli auennut,

ja puun oksasta roikkui farkkutakki.

Poika katsoi laukun sisään
ja vei sen isälleen.

Isä näki heti -

henkilöllisyystodistuksen,
jossa luki Helen McCourt,

ja sanoi: "Se kadonnut tyttö."

Simmsillä oli pubissa iso koira,
muistaakseni rottweiler,

jota hän piti kytkettynä sähköjohdolla.

Kun Irlamista löytyi Helenin vaatteita,
sieltä löytyi myös sähköjohtoa.

Johtoon oli juuttunut ihmisen hiuksia,

ja siinä oli myös hampaanjälkiä,

jotka kävivät yksiin
Simmsin koiran hampaiden kanssa.

Menin parini Jim Stephensin kanssa -

käymään Helenin perheen luona.

Siihen aikaan se oli outoa,
että halusimme pyytää -

DNA-näytteitä,

hiuksia, verta, mitä tahansa,
missä olisi Helenin DNA:ta.

DNA-testit tekivät juuri tuloaan.

Helenin isä Billy,
veli Michael ja äiti Marie -

olivat jo antaneet näytteet.

Pyytäisimme Helenin hiusharjaa, tyynyä -

ja muuta, mistä saisimme hänen hiuksiaan -

DNA-profiilin tekemistä varten.

Oli löydetty hänen vaatteitaan
ja sähköjohtoa,

johon oli takertunut hiuksia.

Kun ne tutkittiin, DNA-testi paljasti,
että hiukset olivat Helenin,

ja että sähköjohto
oli samanlaista kuin se,

jolla koiraa pidettiin pubissa kytkettynä.

Helen oli todistettavasti ollut pubissa,

koska hänen takistaan
löytyi maton kuituja.

Se yhdisti Helenin pubiin,
Simmsiin, Simmsin vaatteisiin -

ja Simmsin Helenin vaatteisiin.

Pitävät rikostekniset todisteet.

Tämä oli tärkeä tapaus,
jossa DNA:lla oli -

ratkaiseva rooli murhaajan
yhdistämisessä paikkaan ja uhriin.

Sähköjohdosta irrotetut hiukset -

viittasivat siihen,
että Helen kuristettiin -

huomattavaa voimaa käyttäen.

Osa hiuksista oli katkennut,
osa repeytynyt juurineen.

Kun todisteita alkoi kertyä,
poliisin täytyi tajuta,

että heidän käsissään oli vakava tapaus.

Marielle se oli varmasti tuskaa,

ja hän tunsi silloin olonsa voimattomaksi.

Halusin vain, että hänet löydetään,
elävänä tai kuolleena.

Todisteet ovat murskaavia,

ja poliisin paineet löytää
Helen McCourt kasvavat.

Poliisi vetosi yleisön apuun
Helenin löytämiseksi.

Kyseessä oli nyt murhatutkinta,

eli ihmisille kerrottiin,
että etsinnässä on ruumis.

Luulimme, että vain
sukulaiset auttaisivat,

mutta ihmisiä tuli kaikkialta.

Avuksi tuli satoja ihmisiä,

mikä oli kerrassaan fantastista.

13. HELMIKUUTA 1989

Hieman yli vuosi
Helen McCourtin katoamisen jälkeen -

Ian Simms oli
Liverpoolin kruununoikeudessa,

ja koko kolmen viikon oikeudenkäynnin ajan
hän yhä tyynesti kielsi -

olevansa vastuussa murhasta.

Hän ei näyttänyt katuvan yhtään.

Hän oli täysin ilmeetön,

esitti viatonta ja vain istui siellä -

kenestäkään muusta välittämättä.

Sellainen asenne hänellä oli.

Hän oli hyvin kylmä.
Hän oli selvästi tehnyt murhan.

Hän ei myöntänyt sitä,

vaikka todisteet yhdistivät hänet
kiistatta Helenin murhaan.

Hän vain jatkoi valehtelua
väittäen, ettei hän sitä tehnyt,

perheestä välittämättä.

Siinä oli tunteet pinnassa,

ja niin pienessä oikeussalissa -

istuimme hyvin lähellä
myös sen miehen perhettä.

Ajattelin miehen perhettä,
vaimoa ja äitiä -

ja kahta pientä lasta, ja mietin,

että olen mieluummin murhatun lapsen -

kuin kauhean murhaajan äiti.

Simms ei suostunut
koko oikeudenkäynnin aikana kertomaan,

mitä oli Helenin ruumiille tehnyt.

Se on erittäin epätodellinen tilanne.

Tunteet myllertävät.

Siinä on todella herkillä -

ja toivoin vain koko ajan,
että saisimme Helenin takaisin.

Miksei mies kerro, mitä hänelle teki?

14. MAALISKUUTA 1989

Valamiehistö antoi tuomionsa
vain viiden ja puolen tunnin -

mietinnän jälkeen,
kolmen viikon käsittelyn päätteeksi.

Se totesi miehen ehdottoman syylliseksi.

Ian Simms tuomitaan elinkautiseen -

16 vuoden vähimmäistuomiolla.

Kun hänet tuomittiin syylliseksi…

Kun hänet todettiin syylliseksi
ja kun olin kuullut todisteet,

ajattelin, että kyllä hän nyt tunnustaa.

Todisteet olivat täysin murskaavat.

Sekä aihetodisteet että DNA-todisteet.

Helpotuksen tunnetta ei tullut.

Oli hyvä tietää,
että hänet oli tuomittu syylliseksi.

Mutta emme saaneet haudata Heleniä.
Se oli rankinta.

Sitä yritti vuosikausia ymmärtää,
saada jotain käsitystä siitä, miksi,

mikä sai hänet tekemään sen.

Mutta eihän sitä voi koskaan ymmärtää.

Hänen täytyy olla psykopaattinen,

eikä hänen teoissaan
ole järkeä eikä logiikkaa.

Oikeussalissa hurrattiin,

mutta se oli vain osittainen voitto,

koska Helenin
ruumista ei ollut vieläkään löydetty,

mikä teki tapauksesta
hyvin erikoisen Britannian historiassa.

Se oli hyvin epätavallinen murhatutkimus.

Se oli ensimmäinen langettava tuomio,

joka perustui suurelta osin DNA:han
ilman ruumista.

Se murhatapaus
oli DNA-testauksen läpimurto.

Se oli 1980-luvulla vasta lapsenkengissä.

Mutta se oli todistettu
tiettyyn pisteeseen asti luotettavaksi,

ja sen avulla epäillyt
pystyttiin rajaamaan tehokkaasti.

Mutta ensi kertaa
tuomio perustui pääasiassa siihen.

Myös muita aihetodisteita oli runsaasti,

mutta veri, hiukset ja muut jäljet -

olivat tärkeässä roolissa
Simmsin syylliseksi toteamisessa.

Silloin sitä miettii…

"Sinut todettiin syylliseksi,
mikset nyt kerro?"

Ian Simms ei vieläkään
kerro perheelle, missä Helenin ruumis on.

Se tuntui järjettömältä,
koska se olisi lyhentänyt tuomiota.

En sitten tiedä,
halusiko hän salailla jotain muuta,

mutta en käsitä,
miksi hän on istunut 31 vuotta -

tavallaan turhaan.

Todisteiden valossa en epäröi yhtään -

kutsua häntä murhaajaksi,
ja kuten tuomari sanoi:

"Tekosi vie sinut pahimpaan kastiin -

kylmäveristen murhaajien joukossa."

Ian Simms on tuomittu
22-vuotiaan Helen McCourtin murhasta.

Siitä huolimatta
avoimia kysymyksiä riittää.

Motiivia voimme vain arvailla.

Jotkut sanovat, että se oli vain riita,
joka riistäytyi käsistä,

kun Helen meni pubiin
sovittelemaan kahakkaa,

joka oli käyty pari päivää aiemmin.

On myös arveltu, että Helen
uhkasi paljastaa miehen salasuhteen,

mutta mikään
ei voisi oikeuttaa miehen tekoa.

Olen sittemmin
tutkinut monta murhatapausta,

mutta vastaan ei ole tullut
mitään lähimaillekaan vastaavaa.

Asian kesken jääminen
on perheelle tuskallista.

Mariesta tuntuu, että häneltä loppuu aika.

Tästä eivät kärsi vain vanhemmat.

Tämän tuntee nahoissaan koko suku.

Se esti meidän lapsiamme
elämästä normaalia elämää.

He olivat siinä iässä,
että kävivät paljon ulkona.

Helenin suku etsii hänen jäänteitään yhä.

Sukulaiset yrittävät yhä säännöllisesti
selvittää, mitä Helenille tapahtui.

Ei voi mennä kävelylle,
ei voi ulkoiluttaa koiria -

tähyilemättä pelloille ja ajattelematta,

että hän voi olla tuolla.

Hän voi olla missä vain.
Tuon puun alla tai aidan vieressä.

Se tulee mieleen aina ensimmäisenä.

Se on todella pelottavaa.

Silloinkin, kun poliisi vielä etsi,

kävimme kysymässä, voimmeko auttaa.

Eivät he meitä mukaansa ottaneet,

mutta sanoivat,
että tutkikaa te tuo pelto.

Tai katsokaa tuolta pientareelta,

haravoikaa tuo kanava tai puro,
tai vastaavaa.

Ja kun he lopulta lopettivat,
me jatkoimme,

käytännössä joka sunnuntai,
emmekä vain oikeudenkäyntiin asti,

vaan kolme, neljä vuotta.

Sunnuntai oli Marien päivä.

Koko suku ja ystävät tulivat koolle.
Marie määräsi, mistä milloinkin etsittiin.

Hän valitsi paikan,
missä arveli, että Helen voisi olla,

ja me haimme välineet ja aloimme etsiä.

Meitä oli sunnuntaisin
30-40 henkeä, kun isolla sakilla -

kaivoimme ojia, kanavia
ja vanhoja kaivoksia,

tyhjensimme kokonaisia kaivoskuiluja.

Teimme hyvin järjestelmällisiä etsintöjä.

Jos kuulemme poliisin
löytäneen jonkun ruumiin,

soitamme heti Marialle ja kerromme,

että sieltä ja sieltä on löydetty ruumis.

Pitää selvittää, onko se meidän Helen.

Siinä automaattisesti toivo herää.

Ja sitten lähtee ilmat pihalle,

kun tietää, että se onkin joku muu.

Kunnes sitä muistaa,

että jonkun toisen ihmisen perhe
kärsii myös.

Sitä tietää, miltä heistä tuntuu.

Marie ei lepää,
ennen kuin Helen on löydetty.

En pääse koskaan siitä yli,

etten voi saattaa Heleniä haudan lepoon.

Mariella on kirkkomaalla muistopenkki.

Se marmoripenkki on Helenin muistoksi.

Tappaja voi estää minua
saattamasta häntä hautaan,

mutta hän ei voi estää minua
saamasta sinne Helenin nimeä,

ja se on siellä niin kauan,
kuin kirkko ja hautuumaakin.

Monen näkee kävelevän ohi,

kumartuvan ja painavan lentosuukon
häne kuvansa päälle.

Jumalan siunausta Helenille.
Hän on siis aina ihmisten mielissä.

Säälin Marieta,
koska hän ei voi mennä Helenin haudalle.

Hänellä on kyllä kirkkomaalla penkki.

Hän voi istua siinä kuin
Helen olisi siellä, mutta siinä kaikki.

Mutta hän ei voi mennä haudalle,
lapsensa ruumiin äärelle.

Se vain jatkuu ja jatkuu
ja vaikuttaa jokaiseen,

jokaisen meidän elämään niin,
ettei sellaista toivoisi kellekään.

Luottamus ihmisiin on mennyttä.

Marie, hänen perheensä ja ystävänsä -

ajavat lakimuutosta,
jota kutsuvat Helenin laiksi.

Helenin laki estäisi tappajia
piilottamasta uhriensa ruumiita -

ja tekemästä uhrien perheiden
elämästä painajaista.

He tuhoavat heidän elämänsä.

Ei ruumista, ei ehdonalaista.

Vaadimme sellaista lakimuutosta,

että ellei tappaja auta viranomaisia -

ja kerro, missä ruumis on,
eikä ruumista löydetä,

heillä ei ole
mahdollisuutta ehdonalaiseen.

Koska ilman ruumista -

perheen trauma on kuin avonainen haava.

Läheisen murha on
jo itsessään tarpeeksi kamalaa.

Jos ei ole ruumista,

jos tekijä pimittää sen tiedon,

omaisten suru on sietämätön.

En käsitä,
miten jonkun voidaan katsoa katuvan,

jos hän pimittää sen tiedon.

Silloin ei ole
myötätuntoa omaisia kohtaan.

Tekijä käyttää vain valtaansa.

Olemme ripustaneet
Helenin lain merkiksi ruusukkeita,

ja monet ihmiset kyselevät,

ovatko ne Helenin muistoksi.
Vastaan, että kun laki saadaan,

muut voivat välttyä meidän kohtaloltamme.

Uskon, että kun
Helenin laki tulee voimaan,

saan jonkinlaisen mielenrauhan,

koska hänen kuolemansa
sai aikaan paremman lain,

joka takaa,
ettei omaisten tarvitse kärsiä -

ja miettiä,
missä läheisen jäännökset ovat.

Hän olisi takuulla nyt äiti,
ehkä jopa isoäiti.

Hän jätti ammottavan aukon.
Yläkerrassa on yhä Helenin huone.

Hän on aina täällä läsnä.

Hän on luonamme loppuelämämme.

Tässä tapauksessa on useita uhreja.

Kuten murhatapauksissa tietysti aina on.

Ei vain se vääryydellä surmattu uhri.

Erityisesti tässä säälittää Marie
ja Helenin veli Michael,

jotka eivät ole saaneet
asialle päätepistettä.

vaan haava on jäänyt auki.

Häntä rakastivat kaikki.

Toivon ja rukoilen Jumalaa,
että hänet vielä löydetään,

ja että hänet saadaan haudan lepoon
tälle hautuumaalle.

Ei kukaan koskaan lastaan halua menettää.

Hän ansaitsee rauhallisen levon.

Ian Simms istuu yhä vankilassa.

Helen McCourtin omaiset eivät
edelleenkään tiedä, missä ruumis on.

Vetoomus Helenin lain puolesta
on kerännyt 469 000 nimeä.

Tekstitys: Päivi Vuoriaro