Original subtitles

Tämä postikorttimaisemien Espanja.

Raunioiden ja romantiikan maa, joka sykähdyttää turisteja.

Kansakuntaa varjostaa kuitenkin haudattu historia -

konflikti joka repi rikki sekä oman sukuni että lukemattomia muita.

Sodasta kuvattu materiaali on nyt herätetty henkiin elävin värein.

Kolmen vuoden ajan vuodesta 1936 vuoteen 1939 -

miehiä, naisia ja lapsia lahdattiin raa'assa sisällissodassa.

Miten espanjalaiset saattoivat teurastaa toisiaan?

Espanja oli vuosia ollut jakautunut -

valtaeliittiin, maanomistajiin ja katolisiin piispoihin -

ja niiden vastapuolena kurjistuvaan ja radikalisoituvaan työväenluokkaan.

1900-luvun alussa Espanja oli Euroopan kehittymättömimpiä maita.

Useimmat työlliset olivat maatyöläisiä.

Työttömiä oli runsaasti -

ja tyypillisen työläisen elinolot säälittävän kehnot.

Teollisuus oli keskittynyt pohjoisen ja kaakon kaupunkeihin.

Väki pakkautui kaupunkeihin -

pettyneen liikaväestön etsiessä parempaa elämää.

Heidän kuninkaansa, Alfonso XIII -

eli kansastaan vieraantuneena ja näkymättömissä.

Hänen hallintoaan tukivat valtaeliitin kolme pilaria:

varakkaat maanomistajat, jotka estivät kaikki uudistukset -

katoliset piispat, jotka halusivat säilyttää ylhäisen asemansa -

vaikka vain 20 % väestöstä kävi jumalanpalveluksissa -

ja vanhoilliset upseerit -

jotka pitivät itseään järjestyksen ylläpitäjinä -

ja maailmanvallan suojelijoina.

Näitä tehtäviä sillä ei kuitenkaan enää ollut.

Useimmat siirtomaat oli menetetty, ja levottomuudet muhivat kotimaassa.

Ammattiliitot ja sosialistipuolueet vetivät riveihinsä uusia jäseniä -

kumouksellisen liikehdinnän levitessä Venäjältä.

Separatistit ja anarkistit julistivat radikaalia itsenäisyyttä:

ei Jumalaa, ei valtiota, ei herroja.

Uusi kriisi puhkesi vuoden 1921 heinäkuussa -

kun armeija kärsi nöyryyttävän tappion -

Espanjan viimeisessä siirtomaassa Marokossa.

Selvitys syytti tappiosta kuningasta ja kenraaleja.

Juuri ennen raportin julkistamista -

Katalonian kenraalikapteeni Miguel Primo de Rivera -

kaappasi vallan yhdistääkseen Espanjan kuninkaan vallan alle.

Säilyttääkseen asemansa kuninkaan ja kenraalien oli pakko tukea häntä.

Riveran diktatuurin aikana kunnia palautettiin Espanjan Marokossa.

Ranskalaisten avulla espanjalaiset murskasivat heimosoturit -

jotka olivat nöyryyttäneet heitä neljä vuotta aiemmin.

Toisin kuin kotimaan huonosti varustetut joukot -

Afrikan-joukot olivat Espanjan armeijan eliittiä.

Niitä komentaneet kenraalit Goded, Mola, Sanjurjo -

aloittivat myöhemmin kapinan, joka johti sisällissotaan.

Kulisseissa eräs eversti ylennettiin kenraaliksi vain 33-vuotiaana.

Hän oli Francisco Franco.

Kotimaassa Primo de Riveran pyrkimys yhdistää ja nykyaikaistaa Espanja -

jumiutui huonoon hallintoon ja tehottomuuteen.

Diktaattorin oli pakko erota -

yhtenäisen, intellektuellin vasemmisto-opposition nousun myötä.

Kuntavaalit järjestettiin huhtikuussa 1931.

Vasemmistolaiset tasavaltalaispuolueet -

voittivat useimmissa kaupungeissa.

Armeija pysytteli sivussa.

Sitä komentavat kenraalit olivat riitautuneet sekä keskenään -

että kuningas Alfonson kanssa.

Tasavaltalaisjohtajat määräsivät kuninkaan perheineen -

lähtemään Espanjasta samana iltapäivänä.

Kukaan ei vaivautunut estämään heitä.

Reformit eivät olleet tarpeeksi radikaaleja ja nopeita -

vallankumouksellisten vasemmistoryhmien mielestä.

Ne hyökkäsivät vanhan valtaeliitin perinteisiä symboleita vastaan.

Kartanoita ja kirkkoja ryöstettiin.

Jopa pappien ruumiita kaivettiin ylös.

Eräs työläinen tanssi nunnan ruumiin kanssa -

tarkoituksellisena pyhäinhäväistyksenä.

Hallitus kaatui ja pidettiin toiset vaalit -

mutta järjestystä ei saatu palautettua -

kapinoinnin ja tukahduttamisen kierteen jatkuessa.

Espanjan hallintokoneisto oli raunioina.

Uudet vaalit järjestettiin helmikuussa 1936.

Ne jäivät Espanjan viimeisiksi vapaiksi vaaleiksi 40 vuoteen.

Vasemmistoryhmät, kuten nouseva kommunistipuolue -

yhdistyivät niin sanotuksi kansanrintamaksi.

Oikeisto esitti itsensä -

uskonnon, perheen, järjestyksen ja hyvinvoinnin puolustajaksi.

Kansanrintama voitti niukalla, alle kahden prosentin marginaalilla.

Heti valtaan noustuaan uusi tasavaltalainen hallitus -

vapautti työläiset ja aktivistit, jotka oli tuomittu kapinoinnista.

Armahdus johti oikeiston vastareaktioon.

Poliittiset mafiatyyliset tapot saivat kadut lainehtimaan veressä.

Vuoden 1936 huhtikuusta saman vuoden heinäkuuhun -

melkein sata militanttia murhattiin kummaltakin puolelta.

Afrikan-armeijan kenraalit olivat juonineet vallankaappausta -

"pelastaakseen maan kommunismilta", kuten he itse sanoivat.

Franco ei vielä tuolloin ollut johtohahmo.

Emilio Mola, "El Director", oli salahankkeen pääarkkitehti.

Hallitus oli karkottanut hänet ja muut kapinakenraalit Madridista.

Näin toimiessaan tasavalta oli tahtomattaan -

antanut heille tilaisuuden valmistella kapinaansa salassa.

Vallankaappaus toteutettiin kahden näkyvän murhan jälkeen.

Vasemmistolaisen kansalaiskaartin upseerin José Castillon ampuivat -

äärioikeistolaisten falangistien asemiehet.

Kuningasmielinen oppositiojohtaja Calvo Sotelo murhattiin kostoksi.

Tasavaltalaisella hallituksella ei ollut roolia Sotelon murhassa -

mutta hänen surmansa sai opposition oikeistoryhmät liikkeelle.

Kapinakenraalit olivat valmiit kaappaukseen -

jota he kuvasivat "mahtavien voimien yhtäaikaiseksi kansannousuksi".

Se alkoi heinäkuun 17. päivän yönä vuonna 1936 -

Afrikan-joukkojen tukikohdasta -

espanjalais-marokkolaisesta Melillan siirtomaakaupungista.

Afrikan-armeijan häikäilemättömät palkkasoturit olivat valmiit lähtöön.

Harvat hallitukselle yhä uskolliset siirtomaaupseerit tapettiin.

Marokkolaiset heimosoturit oli saatu kapinallisten riveihin rahalla -

ja väittämällä, että tasavalta halusi hävittää islamin.

18. HEINÄKUUTA 1936

Kapinaa tukivat miljonääriliikemiehet.

He järjestivät salaa koneen Lontoosta Teneriffalle -

lennättääkseen Francisco Francon Marokkoon.

Sieltä hän komensi Afrikan-armeijaa vallankaappauksen kärkijoukkona.

Keskustaoikeistolainen hallitus jäi oikeistolaisen kapinan -

ja vastarintaan nousevien vasemmistotyöläisten väliin.

Pääministeri vähätteli uutisia kapinasta sanoen:

"Jos armeija kapinoi, minä otan nokoset."

Ammattiliittojen johtajat olivat hereillä, ja vaativat toimia.

Hallitus kuitenkin kieltäytyi aseistamasta työläisiä.

Hallitukselle lojaaleja työläisten joukkoja tunkeutui asevarikoille -

tai ne saivat aseita myötämielisiltä upseereilta, jotka näkivät vaaran.

Eräs eläköitynyt kapteeni selitti: "Olkoon vaikka rosvoja tai tappajia -

mutta siinä tilanteessa meidän oli aseistettava kansa."

Kapinan puhkeamisen jälkeisenä päivänä -

se sai lisää voimaa Espanjan puolella.

Andalusia oli strateginen ponnahduslauta Afrikan-armeijalle -

joka piti laivata Marokosta Espanjaan.

Sevillassa kapinalliskomentaja Gonzalo Queipo de Llano -

lupasi säästää antautuneet.

Poliisipäällikkö sai käskyn luovuttaa tiedot työläisjärjestöistä.

Sitten hänet ja monet muut ammuttiin.

Kaupunkien valtaamisen lisäksi -

Francolla oli suunnitelma laivaston saamiseksi komentoonsa.

Madridissa tasavaltalainen radisti kuitenkin kaappasi hänen käskynsä.

Kaikille laivaston viestimiehille lähetettiin varoitus:

"Tarkkailkaa upseereitanne, fasistijoukkoa."

Monella aluksella miehistö nujersi kapinallisupseerit -

ja pääosa laivastosta säilyi tasavaltalaisilla.

Kapinajohtajilla oli kuitenkin toinenkin keino -

laivata Afrikan-armeijansa Espanjaan.

Franco painosti liittolaisiaan Mussolinia ja Hitleriä -

antamaan lentokoneita joukkojen tuomiseksi Espanjan Marokosta.

Hitler lähettikin laivueittain kuljetuskoneita.

Ne eivät kuitenkaan jaksaneet kantaa panssarivaunuja ja tykistöä.

Gibraltarinsalmessa saksalaiset taistelulaivat -

varmistivat, että osa kapinallisten rahdista pääsi Espanjaan.

Sieltä käsin Franco saattoi käskeä Afrikan-armeijansa tuhoamaan -

tasavaltalaiset, työläiset, anarkistit ja ammattiliitot -

joita hän kutsui halveksuen "punaisiksi".

Vuoden 1936 heinäkuussa työläiset ja tasavaltalaisen hallituksen tukijat -

kamppailivat torjuakseen sotilasvallankaappauksen.

Kaappaus alkoi Marokosta.

Samaan aikaan kapinoita organisoitiin Espanjan suurissa kaupungeissa.

Pohjoisen kapinajohtaja kenraali Mola sai välittömästi Navarran haltuunsa.

Paikalliset äärikatoliset Requeté-joukot -

olivat löytäneet itselleen uuden tehtävän.

Kapinalliset etenivät länteen.

Goottisen katedraalin hallitsemasta Burgosista tuli heille päätukikohta.

Madridissa kapina oli vähemmän menestyksekäs.

Johtamisen epäselvyyksien takia -

kapinallisten joukot motitettiin omiin kasarmeihinsa.

Tasavallalle lojaalit aseistautuneet työläiset piirittivät heidät.

Barcelonan valtauksen piti olla helppoa -

arviolta 12 000 miehen vahvuiselle kapinallisten joukolle.

Mutta työläisten ryhmittymät olivat päättäneet pysäyttää sen.

Ne pystyttivät barrikadeja, jotka sulkivat tien keskustaan.

Kun Katalonian aluehallitus ei aseistanut niitä -

ne murtautuivat asevarikoille.

Satamassa olleet sota-alukset vallattiin ja niistä jaettiin aseita.

Barcelonan spontaani puolustus -

yllätti huonosti johdetut kapinalliset.

Monet heistä vaihtoivat puolta -

ja liittyivät työläisten ja anarkistien ryhmittymiin.

Käännekohta oli, kun työläiset saivat haltuunsa kapinallisten tykkejä.

Barcelonan kapinajohtaja, kenraali Goded, pakotettiin antautumaan.

Hänet siirrettiin vankilaivalle ja tuomittiin myöhemmin kuolemaan.

Hänen kuoltuaan kapinan ykkösjohtajan asemaan oli yksi ehdokas vähemmän.

Kenraali Godedin kapinalliset antautuivat 20. heinäkuuta 1936.

Työläiset olivat voittaneet fasistit. He hallitsivat omaa kaupunkiaan.

Kun Barcelona oli turvattu, työläisjoukot etenivät länteen -

pelastaakseen toverinsa kohti Aragoniaa eteneviltä kapinallisilta.

Ajoneuvoja muunnettiin omintakeisiksi panssarivaunuiksi -

mutta niihin pultattujen teräslevyjen paino oli usein moottorille liikaa.

Innostus oli valtava -

mutta taktinen osaaminen puuttui, kuten myös kartat maaseudusta.

Vallatulta kasarmilta oli anastettu 30 000 kivääriä.

Katalonialaisen anarkistijohtajan Buenaventura Durrutin taistelijat -

lukeutuivat kaikkein menestyksekkäimpiin.

Durruti vältti juuttumasta pikkukahakoihin maaseudulla -

ja keskittyi Zaragozan tapaisten tärkeiden kaupunkien valtaamiseen.

Mutta Navarran päättäväiset puolisotilaalliset Requeté-joukot -

odottivat hänen joukkojaan.

Työläisten asejoukoilla ei ollut huoltoa eikä varusteita.

Hallituksen kilpailevat ryhmät syyttivät niitä osaamattomuudesta.

Vaikka Durruti alkuun eteni -

taistelut Aragoniassa jämähtivät paikalleen.

Ilmavoimissa kapina ei ottanut tuulta siipiensä alle.

Useimmat yksiköt pysyivät uskollisina hallitukselle.

Ilmavoimat rakensi lentokentän 80 km:n päähän Zaragozasta -

tukeakseen sen takaisinvaltausta yrittäneitä taistelijoita.

Mutta verrattuna natsien ja italialaisten uusiin lentokoneisiin -

jotka tulivat kapinan tueksi -

tasavaltalaisten koneet vaikuttivat vanhanaikaisilta.

Madridissa alusta alkaen vaikeuksissa ollut kapinointi murskattiin -

kun kasarmiinsa ansaan jääneet salaliittolaiset lopulta lyötiin.

Sekava tilanne johti kuitenkin verilöylyyn.

Kun jotkin sotilaat olivat antautumassa -

heidän upseerinsa alkoivat ampua sotilaita tervehtinyttä väkijoukkoa.

Kun portit viimein avattiin, kosto oli julma ja verinen.

Montañan kasarmin 145 kapinaupseerista 98 tapettiin.

Madrid oli tukevasti tasavaltalaisten hallussa.

Samana päivänä kapinaa johtanut kenraali Sanjurjo kuoli -

kun hänen koneensa putosi ollessaan lähdössä Portugalista.

Eräs toinen lentäjä väitti Francon kannattajien sabotoineen konetta -

päästäkseen eroon kilpailijasta kapinan johtoasemaan.

Tosin vielä kapinan alkuvaiheessa -

sen johdossa olivat kenraalit Mola ja Miguel Cabanellas.

Vain harva piti Francoa -

vastaperustetun National Defence Councilin tulevana johtajana.

Madrid esti yhä kapinallisten etenemisen.

Kenraali Mola aloitti hyökkäyksen vallatakseen sen tasavaltalaisilta.

Hänen joukkonsa lähestyivät kaupunkia sitä ympäröiviltä Guadarramavuorilta.

Nämä olivat sisällissodan ensimmäisiä sovittuja taisteluja -

joissa kansallismielisiksi itseään kutsuneet kapinalliset -

kohtasivat tasavaltalaisten taistelijat.

Kapinallisten hyökkäys pysähtyi, kun heiltä loppuivat ammukset.

Kenraalit eivät olleet saaneet hallitusta kaadettua -

mutta toisaalta hallitus ei ollut murskannut kapinaa.

Vallankaappauksesta oli tullut sisällissota.

Kapinallisten valtaamalla alueella -

oli Sevillan ja Zaragozan tapaisia tärkeitä kaupunkeja.

Hallituksella oli yhä 2/3 maasta -

mukaan lukien tärkeimmät teollisuuskeskukset.

Kapinallisten joukot olivat paremmat.

Heidän keihäänkärkensä oli Francon Afrikan-armeija.

40 000-päiseen armeijaan kuului kokeneita palkkasotilaita -

legioonalaisia ja heimotaistelijoita -

jotka osasivat käyttää maastoa yllättääkseen vihollisen.

Kapinakenraaleilla oli vahvoja tukijoita: Hitler ja Mussolini.

Neuvostojohtaja Stalin malttoi mielensä.

Puna-armeijan puhdistusten takia Hitleriä ei kannattanut provosoida.

Tasavaltalaiset jäivät ilman kansainvälistä tukea.

Ranska aikoi lähettää sotilaallista apua -

mutta Britannia esti sen väittäen konfliktin laajenevan.

Britanniassa toimi puuttumattomuuskomitea -

asetoimitusten estämiseksi kummallekin osapuolelle.

Hitler ja Mussolini vähät välittivät siitä.

He jatkoivat asetoimituksia kansallismielisille -

jotka etenivät Andalusiasta kohti pohjoista kesällä 1936.

Kapinallisarmeijan valtaamien alueiden väestöä -

terrorisoitiin julmasti.

Madrid oli yhä kapinallisten päätavoite.

Nopein tie pääkaupunkiin kulki keskeltä Iberian niemimaata.

Franco kuitenkin lähetti joukkonsa Sevillasta kiertotietä luoteeseen.

Näin hän sai yhteyden muihin kapinan tukikohtiin pohjoisessa -

ja saattoi hävittää vastarinnan matkan varrelta.

Avomaastossa työläisistä ja viljelijöistä ei ollut vastusta -

Afrikan-armeijan häikäilemättömille joukoille.

Edetessään se murskasi kyliä ja kaupunkeja.

Kaikki voitot eivät olleet helppoja.

Propagandafilmi voitonmarssista Meridassa -

ei näytä siviilien joukkomurhaa -

eikä tasavaltalaisten raivokasta vastahyökkäystä.

Saksan ja Italian pommittajat tukivat kapinallisten etenemistä.

Näissä kuvissa niiden peräsimessä on kansallismielisten risti.

Hitler ja Mussolini eivät piitanneet puuttumattomuuden vaatimuksista.

Badajozin kaupungista käydystä taistelusta tuli verilöyly.

Siviilejä teurastettiin taisteltaessa talo talolta.

Asemiehiä ammuttiin katedraalin alttarille.

Toista tuhatta eloonjäänyttä koottiin yhteen ja teurastettiin.

Ranskalaiset toimittajat todistivat tapahtumia.

Tämä on heidän kuvamateriaaliaan, ainoa todiste tästä hirmuteosta.

Francon lähestyessä lounaasta pohjoisessa kapinakenraali Mola -

pyrki valtaamaan tasavaltalaisten Baskimaalla hallitsemat kaupungit.

Navarran puolisotilaalliset Requeté-joukot -

olivat edelleen tärkeä osa hänen armeijaansa.

Tasavaltalaisten hallitsemaa Irunia -

puolustivat ammattiliitot ja baskien aseryhmät.

Ranskan puolelle rajaa evakuoidut Irunin asukkaat -

olivat ensimmäisiä sisällissodan lukuisista pakolaisista.

Molan joukkojen lähestyessä -

vetäytyvät tasavaltalaiset sytyttivät kaupungin tuleen -

hyödyntäessään poltetun maan taktiikkaa.

San Sebastián antautui 8 päivää myöhemmin lähes ilman vastarintaa.

Baskimaan rintaman uhatessa murtua -

pääosa hallituksen aluksista suuntasi pohjoiseen, mikä vain auttoi Francoa.

Saksalaisten avulla hän pystyi murtamaan saarron -

joka esti mies- ja materiaalikuljetukset -

Marokosta Gibraltarinsalmen yli.

Yli 2 000 sotilasta sekä tonneittain ampumatarvikkeita ja tykistöä -

ylitti salmen ja ankkuroitui Espanjan puolelle.

Kapinallisarmeija vahvistui ja oli valmis iskemään Madridiin.

Mutta erään komentajansa harmiksi Franco määräsi joukot toisaalle.

Hän näki valtavan poliittisen tilaisuuden Toledossa.

Kumouksen alusta lähtien vanha linnoitus, Alcazar -

oli ollut tasavaltalaisten piirittämien kapinallisten hallussa.

Heidän urhoollisesta taistelustaan oli tullut legenda -

arvostettu osa kansallismielisten propagandaa.

Franco ymmärsi, että jos häntä pidettäisiin Alcazarin pelastajana -

hän nousisi kertaheitolla parrasvaloihin.

Kansallismieliset valtasivat kaupungin nopeasti -

ja pelastivat piiritetyt toverinsa.

Franco saapui seuraavana päivänä esiintyäkseen propagandafilmeissä.

Hän teki itsestään kansallismielisten sankarin.

Toledon ylväs linnoitus oli murskana, mutta Francolla oli nyt tukeva ote -

kapinaliikkeen tärkeimmän johtajan asemasta.

Sisällissota oli alusta lähtien barbaarinen.

Enemmistö uhreista teurastettiin taistelujen ulkopuolella.

Espanjalla oli maailmankuulu runoilija Federico García Lorca.

Isäni tapaan hän oli intellektuelli. Toisin kuin isäni hän ei selvinnyt.

Intellektuelleja tapettiin, koska sota oli ideologinen.

Kapinalliset sanoivat Lorcan tehneen enemmän vahinkoa kynällään -

kuin muut olivat tehneet aseilla.

Niinpä hänet oli monien muiden tapaan murhattava -

ja hänen ruumiinsa hävitettävä.

Franco myönsi avoimesti olevansa valmis ampumaan puolet Espanjasta -

päästäkseen tavoitteeseensa, eikä se ollut tyhjänpäiväinen uhkaus.

Se osoittautui hyvin tehokkaaksi.

Lokakuussa 1936 generalissimukseksi julistautuneesta Francosta -

tuli nyt kansallismielisiksi itseään kutsuvien kapinallisten ylipäällikkö.

Sen sijaan tukalaan asemaan joutunut tasavaltalaishallitus oli kriisissä.

Hallitus kaatui.

"Espanjan Leninistä" -

sosialistijohtaja Largo Caballerosta tuli pääministeri.

Hänen ensimmäinen tavoitteensa oli saada järjestystä aseryhmiin -

joilta puuttui kuria, taktista osaamista ja varusteita.

Aseryhmät yhdistettiin armeijan lojaaleihin yksiköihin -

kansanarmeijan muodostamiseksi.

Britannian ja Ranskan pysytellessä sivussa -

Neuvostoliitto puuttui tapahtumiin ja tarjosi upseereita ja neuvonantajia.

Pian perässä tuli venäläisiä tankkeja ja lentokoneita.

Vierastaistelijat muodostivat kuulut Kansainväliset prikaatit.

Nämä vapaaehtoiset tahtoivat taistella fasismia vastaan.

Prikaateihin liittyy monia myyttejä.

Britanniassa ja Amerikassa -

vapaaehtoisia pidettiin usein keskiluokkaisina intellektuelleina.

Tosiasiassa noin 80 % brittivapaaehtoisista oli työläisiä -

jotka olivat jättäneet työnsä lähteäkseen sotimaan.

Hieman yli puolet heistä kuului kommunistipuolueeseen.

Sillä oli myöhemmin määräävä vaikutus Tasavallan sisällä.

Rintamalinjan takana ideologinen taistelu, pelko ja epäilykset -

johtivat hirmutekoihin molemmin puolin.

Tasavaltalaisten alueilla oikeiston militantit, papit ja liikemiehet -

tapettiin usein "viemällä kävelylle".

Heidät siis siepattiin ja ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä.

Francon joukkojen valtaamilla alueilla -

virkamiehiä ja viattomia siviileitä tapettiin niin ikään umpimähkään.

Kenraali Molan tiedottaja sanoi ulkomaisille toimittajille suoraan:

"Meidän täytyy tappaa, tappaa ja tappaa."

Miltei 200 000 ihmistä lahdattiin taistelujen ulkopuolella:

50 000 tasavaltalaisten alueella ja 150 000 kapinallisten alueella.

Vuoden 1936 loppua kohden kuolonuhrien määrä vain kasvoi.

Voitettuaan kamppailun johtajuudesta -

Franco saattoi keskittyä Madridin valtaukseen.

Hänen komentajansa uskoivat pääkaupungin kukistuvan pian.

Francon voitonmarssi oli suunniteltu jo ennen taistelun alkamista.

Tasavallan hallitus pakeni Valenciaan.

Oma miliisi pidätti aluksi joitain ministereitä karkuruudesta.

Madridilaiset saivat voimaa iskulauseesta "No Pasarán!"

"He eivät pääse läpi!"

He valmistautuivat pian alkavaan hyökkäykseen.

Taistelutahdon kalvamiseksi kansallismielisten propaganda -

puhui "5. kolonnasta" -

väestön joukossa piileksivistä kapinallisten tukijoista.

Pelko ja epäilykset johtivat noitavainoon -

ja jälleen yhteen hirmutekoon.

2 000 oikeistolaista vankia ammuttiin pellolla kaupungin laitamilla.

6. marraskuuta 1936 tuhannet kapinalliset ja tasavaltalaiset -

valmistautuivat kohtaamaan toisensa taistelussa Madridista.

Seuraavana päivänä, juuri ennen kuin hyökkäyksen piti alkaa -

kohtalo jakoi valtin kaupungin puolustajille.

Madridin laitamilla surmatun kansallismielisen upseerin taskusta -

tasavaltalaiset löysivät täydellisen hyökkäyssuunnitelman.

Päähyökkäys tulisi lännestä ja pohjoisesta -

kuninkaallisten entisten metsästysmaiden halki.

Samalla työväenluokan asuinalueelle kohdistuisi kaksi valehyökkäystä.

Varoituksen saaneet tasavaltalaisten komentajat -

keskittivät omat joukkonsa pääasiallisiin hyökkäyssuuntiin.

Juoksuhautoja kaivettiin. Madrid oli valmis.

Francon joukot eivät aavistaneet suunnitelmansa paljastuneen.

Kansalaiset mobilisoitiin kaupunkia puolustaneiden taistelijoiden tueksi.

Myös lapset tulivat rakentamaan barrikadeja.

Taaperot poseerasivat uhmakkaissa kuvissa.

Mutta ulkomaiset kirjeenvaihtajat -

olivat jo lähettäneet juttunsa Madridin kukistumisesta.

Kansallismieliset olivat varmoja, että taistelu olisi lyhyt ja helppo.

Ensimmäiset laukaukset ammuttiin 8. marraskuuta 1936.

11. kansainvälinen prikaati liittyi taisteluun suurella paraatilla.

He taistelivat ensimmäisinä ulkomaisina vapaaehtoisina -

tukeakseen tasavaltalaisia.

Ensimmäinen taistelu raivosi esikaupunkialueilla 10 päivää.

Taistelut tulivat niin lähelle, että rahastajat huusivat:

"Lippu etulinjaan, 5 senttiä!"

Francon joukot eivät saaneet murrettua pääpuolustuslinjoja -

mutta pääsivät asuinalueille kaupungin pohjoisosissa.

Taistelu eteni talo talolta.

Kaupungin puolustajat saivat taas vahvistusta uskolleen.

Katalonialaiset anarkistit kaukaa Barcelonasta liittyivät taisteluun -

komentajanaan legendaarinen Buenaventura Durruti.

Hän oli johtanut vastahyökkäystä Barcelonasta -

mutta tämä jäi hänen viimeiseksi taistelukseen.

Hän kuoli oudosti, joskin tarinan yksityiskohdista kiistellään yhä.

Ilmeisesti hän kuoli vahinkolaukaukseen -

kun erään taistelutoverin konepistooli jäi kiinni auton oveen -

ja laukaisi luodin hänen rintaansa.

Durruti oli niin maineikas, että jopa keskellä sotaa -

hänen ruumiinsa vietiin takaisin Barcelonaan kunniahautajaisia varten.

Häntä saattoi puoli miljoonaa ihmistä.

Sitä suurempaa surijajoukkoa Espanjassa ei liene koskaan nähty.

Tasavaltalaiset olivat menettäneet kyvykkään johtajan -

mutta he jatkoivat vastarintaa.

Kymmenen päivän taistelujen jälkeen -

Francon oli lykättävä Madridin keskustaan aiottua voitonparaatia.

Jos kaupunkia ei saisi vallattua maajoukoilla -

hän pakottaisi sen antautumaan ilmasta käsin.

Italian ja Saksan ilmavoimat auttoivat mielellään.

Niille Espanja oli tilaisuus testata kalustoa.

Madridin asukkaille siitä tuli kauhistuttava merkkipaalu.

Ensimmäisenä maailmassa heidän kaupunkiinsa -

kohdistettiin jatkuva ja laaja tykistö- ja ilmapommitus.

Vain Salamancan kaupunginosa säästettiin -

sillä jotkin sen varakkaista asukkaista olivat Francon tukijoita.

Kansallismielisyydestä epäillyt vangittiin tai teloitettiin.

Pommituksissa tuhoutui rakennuksia ja kuoli useita ihmisiä.

Mutta ne eivät murtaneet taistelutahtoa.

Franco yritti katkaista huoltoreitit.

Taistelu Madridista muuttui piiritykseksi.

Kaukana etelässä toinen tasavaltalaiskaupunki -

pystyi juuri ja juuri vastarintaan.

Vain tärkeämmät tavoitteet estivät kapinallisia valtaamasta Málagaa.

Pitääkseen Mussolinin tyytyväisenä -

Franco antoi Italian joukoille kunnian Málagan valtaamisesta.

Pitkän laivastopommituksen jälkeen -

komeasti nimetty Corpo Truppe Volontarie marssi kaupunkiin.

Tuhannet siviilit pakenivat ja jäivät ansaan Almeríaan johtavalle tielle.

Heitä lakosi maalta ja mereltä ampuvien tykkien tulituksessa.

Silminnäkijät kuvasivat tien olleen ruumiiden peitossa.

Väitetään, että tien varresta löytyi luita pitkälle 60-luvulle saakka.

Kun puoli vuotta oli kulunut -

voimakkaista maa- ja ilmahyökkäyksistä huolimatta -

Franco kenraaleineen ei ollut vieläkään vallannut Madridia.

Uusi suunnitelma oli katkaista tärkein tie pääkaupungista -

tasavaltalaisten uuteen hallintokaupunkiin Valenciaan.

Franco käski joukkojensa hyökätä kaakkoon Jarama-joen yli.

Tasavaltalaisten joukot yllätettiin.

Vapaaehtoiset brittitaistelijat 15. kansainvälisestä prikaatista -

saivat tulikasteensa.

Vuoden 1937 alkupuolella joukoille saatiin venäläisiä aseita.

Laadukkaat neuvostokoneet, kuten T26-panssarivaunu, olivat parempia -

kuin kansallismielisten saksalaiset ja italialaiset panssarivaunut.

Francon esikunta jopa tarjosi 500 pesetan palkkion -

kelle tahansa, joka kaappaisi sellaisen.

Jarama-joen taistelu muuttui asemasodaksi.

Kansallismielisten hyökkäys Madridiin oli jälleen torjuttu.

Jopa Francon Afrikan-eliittijoukot -

antoivat periksi raivokkaassa tulituksessa.

Maaliskuussa piiritettyyn Madridiin hyökättiin jälleen.

Tällä kertaa koillisesta.

Franco käytti italialaisia liittolaisiaan taas pelinappuloina -

ja lähetti heidät taisteluun, jonka lopputulos oli hyvin epävarma.

Vastapuolella oli venäläisiä tankkeja -

lentokoneita ja vahvistuksia valmiina Jarama-joen taistelusta.

Italialaisten salamaiskuksi kaavailtu hyökkäys -

juuttui kaatosateeseen ja sankkaan sumuun.

Tasavaltalaiset tekivät vastahyökkäyksen -

vallaten tärkeitä kaupunkeja Guadalajara-joen pohjoispuolelta.

Siitä tuli yksi harvoista tasavaltalaisten voitoista sodassa.

Viiden kuukauden kovien taistelujen jälkeen Madridia ei ollut vallattu.

Franco suuntasi joukkonsa kohti toista tavoitetta pohjoisrintamalla.

Siitä seurasi uusia julmuuksia ja viattomien siviilien teurastuksia.

Madridin ohella tasavaltalaisilla oli yhä leveä kaistale rannikolla.

Se oli taloudellisesti tärkeää kaivos- ja teollisuusaluetta.

Vuoden 1936 lokakuusta lähtien -

Baskimaata oli autonomisesti hallinnut Baskien kansallispuolue.

Vaikka valtaosa baskeista oli katolisia ja vanhoillisia -

he torjuivat Francon ja liittoutuivat tasavallan hallituksen kanssa.

Lyödäkseen baskit Franco kääntyi taas akselivaltojen puoleen.

Hitlerin hävittäjäpommittajista koostuva Kondorilegioona -

siirrettiin pohjoiselle rintamalle.

Francon maavoimat saivat Saksasta ja Italiasta tykistöä ja koulutusta.

Tällä kouluttajalla on baretissaan natsien pääkallotunnus.

Hyökkäys Baskimaahan ja pohjoisen tasavaltalaisten rippeitä vastaan -

alkoi maaliskuun lopussa 1937.

250 siviiliä sai surmansa italialaisten ilmahyökkäyksessä -

Durangon kaupunkiin, jota ei puolustettu.

Suurempi kohde akselivaltojen pommittajille oli 20 km pohjoiseen:

Guernica, baskinationalismin syntypaikka.

Oli markkinapäivä 26. huhtikuuta.

Iltapäivällä saksalainen pommittaja pudotti lastinsa ja katosi.

Ihmisten rynnätessä uhrien avuksi Kondorilegioonan koneet -

mattopommittivat Guernicaa järjestelmällisesti kolme tuntia.

Uhreja hautautui raunioihin -

fosforipommit polttivat heitä elävältä.

Osa ihmisistä murskautui rynnätessään suojaan -

tai ammuttiin konekiväärillä heidän paetessaan.

Saksan Kondorilegioonan lentäjät yrittivät myöhemmin torjua häpeän -

väittämällä tuulen painaneen siltaan suunnatut pommit sivuun.

Komentaja Wolfram von Richthofenin hiljattain julkaistu selonteko -

paljasti iskun olleen tahallinen. Iskun jälkeen hän kirjoitti:

"5 000 asukkaan Guernica on hävitetty kirjaimellisesti maan tasalle."

"Kaduilla voi nähdä pommikuopat. Kerrassaan mahtavaa."

Myös eräs kiinni jäänyt saksalaislentäjä myönsi -

että kaupunkia oli pommitettu tarkoituksella.

Guernican ja Madridin tapaisten paikkojen laajat pommitukset -

käänsivät kansainvälisen mielipiteen ja toivat sympatiaa tasavallalle.

Tämän propagandajulisteen riipaiseva viesti -

kaikuu populaarikulttuurissa vielä tänäkin päivänä.

Guernican pommituksen jälkeen vappumielenosoitus Pariisissa -

vaati loppua puuttumattomuuspolitiikalle -

ja ruoan ja aseiden ilmakuljetuksia Francon vastustajille.

Nälkäisten madridilaisten oli syötävä kissoja ja rottia.

Tällaiset tarinat antoivat tasavaltalaisille -

edun propagandasodassa.

Pääkaupungissa pommitusten aikana olleet ulkomaiset toimittajat -

julkaisivat liikuttavia kertomuksia kärsimyksestä.

Joidenkin oli vaikea pysyä puolueettomina.

Monet lehti- ja elokuva-alalla -

tukivat taistelua Francon fasisteja vastaan.

Tasavaltalaisten etulinjassa kävivät muun muassa George Orwell -

ja Ernest Hemingway.

Propagandalla ei kuitenkaan voitu peittää jakolinjoja -

jotka repivät tasavaltalaisten liittoumaa hajalle.

Barcelonan kaduilla kommunistit taistelivat kilpailijoitaan vastaan.

Tasavaltalaisten hallitus kaatui jälleen.

Maahan muodostettiin uusi kansanrintamahallitus.

Uusi pääministeri, entinen valtiovarainministeri Juan Negrín -

siirrätti tonneittain kultaa keskuspankista Moskovaan -

maksuksi venäläisestä sotakalustosta.

Kommunistit olivat nyt hallitsevassa asemassa tasavallassa.

Ulkopuolisia ilmiannettiin vainoharhaisessa ilmapiirissä -

joka heijasteli stalinistisia puhdistuksia Moskovassa.

Tasavallan hallitus tarvitsi panssarivaunuja ja lentokoneita -

joita se sai Stalinilta.

Neuvostoliiton vaikutuksella oli kuitenkin tuhoisa sivuvaikutus.

Tasavallan ei-kommunisteja alettiin epäillä.

Maltilliset raivostuivat, kun yksi heistä, Andrés Nin -

sai tekaistun syytteen toimimisesta fasistien agenttina ja teloitettiin.

Tasavaltalaisten koalition hajotessa Francon joukot yhdistyivät.

Tukenaan niillä oli Hitler ja katolisen kirkon siunaus.

Suomennos: Juhana Korhonen www.btistudios.fi