Original subtitles

Don't Blame Me albumilta Criss-Cross.

Kuuntelette ohjelmaa Blue Notes, Blue Nights -

New Yorkissa.

Yöstä tulee myrskyisä.

Koillisesta tuulee.

Luvassa on kovaa tuulta ja sankkaa lumisadetta.

Olkaa varovasti.

Seuraavaksi uutukainen ote Lee Morganin -

tulevalta levyltä.

Miehellä on kova meno tässä biisissä.

- Onko tuo Helen? - On.

Niin.

Tuo on Lee.

Olivatpa he nuoria.

En uskonut sitä.

Olin ymmälläni.

Hehän olivat yhdessä.

He olivat aina esikuviamme.

Kumpikin.

Hän romutti auton -

ja tuli töihin -

eikä siltikään selvinnyt -

siitä yöstä hengissä.

En voinut enää palata sille kadulle.

Enkä New Yorkiin.

Minä muserruin.

Mietin, että mitähän Helenille oli tapahtunut.

Sitten kuulin, että poliisi oli pidättänyt hänet ja vienyt vankilaan.

En enää nähnyt häntä.

20. HELMIKUUTA 1972

Jazzmies Morgan

Suosittu muusikko

Morgan, 33-vuotias

Yökerho Suuri valamiehistö määrää

Vaimo pidätetty

Jazztrumpetistin vaimo pidätetty klubilla

Lee Morgan Rva Lee Morgan

2013, WILMINGTON POHJOIS-CAROLINA

Täällä tapasin rva Helen Morganin ensi kertaa.

Tuossa rakennuksessa.

Wilsonin lukiossa.

Luokkamme oli ensimmäisessä kerroksessa.

Ovea lähimpänä.

Aina kun pidimme välitunnin, rva Morgan tupakoi.

Pidin länsimaisen sivistyksen tuntia.

En luettanut kreikkalaisia tai roomalaisia.

Aloitin antiikin Afrikasta.

En ollut perinteinen opettaja.

LARRY RENI THOMAS AIKUISOPETTAJA

Minua ei kutsuttu hra Thomasiksi -

vaan Larryksi.

Lähes kaikki sanoivat niin.

Useimmat oppilaat olivat -

Helenin ikäisiä.

Nuorimmat olivat nelikymppisiä.

Rva Morgan -

ei vaikuttanut kovin akateemiselta, mutta hän tunsi katuelämää.

Se hänestä huokui.

Esittäydyin luokalle -

jakamalla heille esittelyn itsestäni.

Siinä oli kuvani, ja kerroin olevani -

jazzjuontaja radiossa.

Siinä oli taustatietojani.

Sen saatuaan rva Morgan sanoi rakastavansa jazzia.

"Niinkö?"

"Kyllä. Mieheni oli muuten jazzmuusikko."

Sukunimi oli Morgan.

"Mikä oli miehesi nimi?"

"Lee."

"Lee Morgan, se trumpetistiko?"

"Niin." Hän katsoi minua hassusti.

Vähän kuin "tiedät kyllä".

"Tahdon haastatella sinua joskus."

"Mietin asiaa."

Lopulta vuonna -96 eli kahdeksisen vuotta myöhemmin -

hän kysyi, tahdonko yhä -

sen haastattelun.

"Tietty."

Lainasin tavallisen Sony-nauhurin.

Otin kaksi kasettia.

"Minä lähden -

haastatteluun."

Se oli vuoden 1996 helmikuussa.

Hän kuoli maaliskuussa.

En koskaan pitänyt maaseudusta.

Äitini suunnitteli niin,

että kun minun piti -

auttaa tilan töissä -

ja tehdä kaikenlaista,

lähtisin sieltä sitten kun olisin tarpeeksi iso.

Olin -

nuori.

Sain lapsia varhain.

Sain ensimmäiseni 13-vuotiaana.

Sitten sain toisen heti perään.

Noin 14-vuotiaana.

Sen vuoksi havahduin monen asian suhteen.

En koskaan sanonut haluavani lapsia.

En ikinä.

Sain niitä silti.

En kasvattanut heitä.

Isovanhempani kasvattivat heidät.

Koska lähdin.

Minä lähdin.

Tulin Wilmingtoniin.

Sitten avioiduin täällä.

Olin tuntenut sen miehen vain viikon verran.

Se oli täkäläistä nopeaa elämää.

Olin 17 ja hän 39.

Hän hukkui.

Hänen perheensä asui New Yorkissa.

Lähdin Wilmingtonista ja vietin kaksi viikkoa New Yorkissa.

Jäin sinne.

Lee Morgan, hyvä yleisö.

Tapasin Lee Morganin ensi kertaa ollessani armeijassa.

Siellä puhuimme kaikesta uudesta.

Siellä puhuttiin näyttelijä Clifford Brownista -

ja James Deanista.

"Dizzy Gillespie löysi 16-vuotiaan trumpetinsoittajan.

Hän on Lee Morgan Philadelphiasta."

Silloin kuulin nimen.

Yhtenä viikonloppuna menin kotiin New Jerseyhin.

"Dizzy Gillespie soittaa Sugar Hill -klubilla.

Lee Morgan on siinä bändissä."

Menin klubille ja näin bändin.

Dizzy Gillespie soitti sooloa.

Hän lopetti.

Sitten näin,

kun Lee Morgan alkoi soittaa.

Oli hauskaa nähdä, miten hän miltei haastoi Dizzyn musikaalisesti.

Hän oli itsevarma.

Melkein ylimielinen.

Hän oli eloisa nuori artisti,

joka tiesi olevansa lahjakas.

Epäilemättä.

Lee tiesi sen.

Bändillä oli samanlaiset asut.

Lee Morgan ja Dizzy Gillespie -

sekä Charli Persip pukeutuivat eri tavalla.

He olivat bändin tähdet.

Kaikki olivat ikään kuin järkyttyneitä.

Nuori kaveri -

soitti kuin kokenut konkari.

Kaikille oli päivänselvää, että hänestä -

tulisi tähti.

Oli tavanomaista, että muusikot pukeutuivat -

kaikkein parhaiten.

Puhuimme muodista kaiken aikaa.

Sen ajan tyyliä nimitettiin Ivy Leagueksi.

Lee ja minä pidimme siitä kovasti.

Halusimme parhaan auton, sievimmän naisen, paljon rahaa,

parhaat kengät.

Se oli meille tärkeää.

Ostin Austin-Healeyn.

Lee osti Triumphin.

Tuumin hänelle:

"Autosi ei ole yhtä nopea kuin minun."

"Sehän nähdään."

Ajelimme ympäri kaupunkia.

Menimme keskuspuistoon yöllä.

Siihen aikaan -

keskuspuistossa saattoi ajaa yöllä.

Ajoimme mutkista niin nopeasti -

kuin mahdollista.

Auto pysyi aina pystyssä.

Ahmad Jamal oli soittamassa isoilla festivaaleilla.

Sarah Vaughan, Count Basie, Jazz Messengers.

Lee Morgan juoksi radan yli -

väliajalla.

Hän kysyi, tahdonko soittaa Messengersien kanssa.

"Haluatko?"

"Haluan."

"Tule mukaani."

Hyppäsin radalle hänen mukaansa -

ja menin Art Blakeyn pukuhuoneeseen.

Art kysyi: "Haluatko soittaa bändissäni?"

Tuolla äänellä.

"Messengerseissä."

"Haluan."

Hyvät naiset ja herrat, aloitamme kolmannen setin.

Art Blakey ja Jazz Messengersit saapuvat -

maailman jazzkolkasta.

Lee Morgan trumpetissa, Wayne Shorter tenorisaksofonissa,

Bobby Timmons pianossa, Jymie Merritt bassossa.

Soul-veljet ovat paikan päällä.

Saatte kuulla siistin kappaleen.

Olin aina yksinäinen susi.

Lee oli kuitenkin ystäväni.

Hän ja minä väittelimme kaikenlaisista jutuista.

Vaikkapa politiikasta.

Hän halusi tietää kaiken.

Soitimme Euroopassa.

Joskus keikalla,

kun Lee soitti sooloa,

Art huusi hänelle: "Puhu yleisölle.

Kerro tarinasi."

Hän osasi kertoa tarinoita musikaalisesti.

Olen elänyt enimmän osan elämästäni 53rd Streetillä.

Se sijaitsee Birdlandin tienoilla 8th: n ja 9th: n välissä.

Sen ympäri pääsee ajamaan.

Sovin aina joukkoon, koska olin puhelias.

Sain töitä.

Sitten aloin tavata muita ihmisiä.

Aloin käydä laitakaupungin klubeissa.

Jamisessioissa sitä pääsi kuulemaan oikeaa musiikkia.

Minut kutsuttiin myöhään auki oleviin paikkoihin.

Helen oli naapurustoni sankari,

koska hän tuli etelästä.

Itsenäisyydenhalu -

tuotti hänelle vaikeuksia.

Hän halusi olla omavarainen.

Kun hän käveli kadulla,

hän sai huomiota.

Etenkin miehiltä rohkeilla vaatteillaan.

Hänellä oli a-linjaisia mekkoja ja pukuja.

Vaatteet istuivat hänelle.

Perjantaisin hän vaihtoi asua -

ja tuli alas miesten päästessä töistä.

He puhelivat paskaa.

Helen jutteli samaan tapaan takaisin.

Hän ei juuri puhunut menneisyydestään.

Hän puuttui keskusteluun -

vain korjatakseen jotain.

Silloin kun -

hänestä tuntui siltä.

Vain silloin hän puhui.

En väitä,

että olisin ollut mukava, koska en ollut.

Olin pisteliäs.

Olin terävä.

Minun oli pakko.

Oli pakko.

Olin terävä.

Pidin itsestäni huolta.

Tuossa hän on.

Hän osasi olla show-mies.

Hänellä oli oma tyylinsä.

Kiva naurukin.

En seiso liian lähellä.

Soitan sooloni.

Astun taaemmas.

Soitan hiljaa.

Aina kun menimme äänittämään, Alfred Lion ja Frank Wolff -

eli Blue Noten omistajat toivat laatikoittain ruokaa -

ja muuta.

Kuin juhlissa.

Loimme aina levyn -

noista seitsentuntisista äänityssessioista.

Bändillämme oli iso vaikutus kehiteltäessä -

Blue Note -saundia.

Se kaksikko -

osallistui nauhoitustyöhön yhtä paljon kuin soittajatkin.

Heitä sanottiin elukkaveljiksi.

Leijona ja susi.

Muistan aina, kun Frank Wolff -

otti kaiken aikaa -

upeita kuvia.

Leen musiikki kumpusi hänen nuoruudestaan.

Search for the New Landilla -

hän palasi juurilleen.

Hän kertoi siitä, mitä vapaudella voi saavuttaa.

"Olisipa maailma tällainen."

Levyä tehdessämme -

meistä tuntui aina siltä, että siitä tulisi ikuista.

Valintamme olisivat ikuisia.

Asuntoni oli kuin avoin talo.

Pavut keittyivät aina ja odottivat syöjiään.

"Mene Helenille syömään."

Kotini oli kokoontumispaikka.

Olin 21-vuotias tavatessani äitini ensi kertaa.

Menin hänen kotiinsa.

Tuntui oudolta, kun hän kehotti -

tulemaan sisään.

AL HARRISON HELENIN POIKA

Ovi ei ollut lukossa. Menin sisään.

Pöydän ääressä istui kolme naista.

Tunnistin Helenin heti -

jo ensisilmäyksellä.

Me kai muistutimme toisiamme.

Tervehdimme toisiamme.

Hän oli silloin suunnilleen 35-vuotias.

"Vau."

"Olit 13-vuotias, kun synnyin."

Kiinnyin häneen hyvin pian,

koska hän oli sangen mielenkiintoinen.

Hän työskenteli puhelinkeskuksessa.

Siellä puheluja yhdistettiin johdoilla.

Se oli tienaamiskeino New Yorkissa.

Mustalle naiselle -

ei juuri ollut töitä.

Helen oli kuulu ruoanlaitostaan.

Minä -

ja moni muusikko kävimme hänellä.

Hän sanoi:

"Poiketkaa syömään, jos olette lähistöllä."

"Lähistöllä ollaan.

Käydäänpä katsomassa."

"Onko nälkä?"

"Jos nyt pikkupurtavaa."

"Laitan jotain."

Hän paahtoi possua tai kalkkunaa.

"Tästähän tulee hienoa."

Ruoan kyljessä -

saattoi olla makeaakin.

Tunnissa parissa.

Upea kokki.

Hän soitti aina hyvää musiikkia.

Hyvää jazzia.

Kerran hän piti juhlat.

Paikka oli pieni,

mutta siellä oli ihmisiä kaikilta elämänaloilta.

Useimmat Helenin ystävistä olivat homoja tai lesboja.

"Ihmisiä vain."

Muistan tämän.

Helen pesi tiskejä loistoaterian jäljiltä.

Pyysin saada -

ottaa kuvan.

"En pidä kuvista."

Häntä ei saanut kuvata.

Halusin silti kuvan.

Sanoin -

jotain sulavaa.

Hän kääntyi.

Silloin -

otin kuvan.

Kuten mainostimme, esittelemme kotvan kuluttua -

erään maailman huippujazzyhtyeistä -

Blue Note -levy-yhtiöltä.

He ovat soittaneet vuodesta 1955.

Nyt mainetta niittäneinä he soittavat -

ympäri maailmaa.

Aloitetaan.

Pientä pelleilyä.

Kieli ulkona.

Vähän teerenpeliä neitosen kanssa.

Pojat heittävät Philadelphian two-stepiä.

Siistit vaatteet ja kampaus -

olivat kaikki kaikessa.

Neiteihin piti tehdä vaikutus.

"Mikä meno?"

Muistelen hyviä aikojamme.

Niitä oli paljon.

Kun pidimme soitannasta tauon,

hain tiskiltä konjakkia, joskus tuplana -

tai triplana.

Sitten söimme.

Meidän piti -

syödä pysyäksemme selvin päin.

Minä...

Olin juuri päässyt armeijasta ja olin vielä noin 27-vuotias.

Viina hikoiltiin pois.

Lavalla ei ikinä saanut kompuroida tai huojua.

Ei käy.

Se ei ollut siistiä.

Pitää olla vahva.

Juotuani ympärilläni oli ohut verho.

Oma tilani.

Unitilani.

Sitten soitimme.

Katson takaraivoa.

Siinä on side.

On kuin miettisin, kuinka hänen käy.

Vähän kuin kysyisin:

"Mitä touhuat, Lee?"

Olimme Chicagossa.

Minä Donnie Washingtonin -

ja Lee Art Blakeyn mukana.

Silloin tajusin ensi kertaa,

että hän oli antautunut huumekulttuurille.

Se oli valitettavaa,

koska hän oli lahjakas.

Petyin suuresti,

mutta kysyin, voinko auttaa häntä mitenkään.

En voinut tehdä mitään.

Minulle puhuttiin yllättäen hänen erottamisestaan.

Sitten yhtäkkiä hän ja Bobby Timmons -

lähtivät.

Huolestuimme siitä,

mitä hänelle seuraavaksi tapahtuisi -

ilman että voisimme vaikuttaa siihen.

"Lee, mitä jos tekisit näin..."

Tiesimme sen.

Kun hän lähti, emme enää näkisi häntä.

Emme kulkisi samaa kotimatkaa.

Kaikki muusikot eivät kokeilleet huumeita.

En minä.

Soitimme Birdlandissa maanantai-iltana.

Lee tuli ilman kenkiä.

Hänellä oli aamutohvelit jalassaan.

Hän yritti selitellä asiaa meille.

"Mikä teitä risoo?"

Hän oli myynyt kenkänsä saadakseen -

huumeita.

Heroiini tekee -

olon pahaksi ja tuskalliseksi, jos sitä ei saa.

Lee sanoi ottavansa mieluummin sitä kuin soittavansa trumpettia.

Soitto häneltä kyllä kävi.

Huumeet eivät pysyneet aisoissa.

Kun hän oli makuulla,

kysyin hänen palovammastaan.

Hän kertoi siitä mielihyvin.

Hän oli -

ottanut yliannostuksen ja kaatunut.

Hänen päänsä osui lämpöpatteriin.

Hän meni tajuttomaksi -

ja haistoi palaneen lihan.

Patteri oli polttanut ison reiän hänen päähänsä.

Vuoden 1965 jälkeisissä kuvissa hän on kammannut -

tukkansa eteenpäin.

Vain tietyssä asennossa -

hänen tukkansa valui pois arven tieltä. Silloin saattoi nähdä -

sen palovamman.

Leen saundi jäi päähäni siitä asti, kun olin noin 18-vuotias.

Rakastin hänen soittoaan.

Kun tulin New Yorkiin, ajat olivat toisin.

En nähnyt Lee Morgania.

Hän oli muualla.

Sitten ihme kyllä eräänä päivänä -

olin metrossa,

ja pääsimme ehkä 125th Streetille.

Metro pysähtyi,

ja satuin katsomaan ikkunasta.

Näin erään tyypin.

Hänellä oli pitkä päällystakki, koska oli talvi.

Hänen päänsä oli kääritty huiviin tai johonkin.

Juurin kun juna oli lähdössä asemalta,

näin hänen kasvonsa.

Se oli Lee Morgan.

Hän näytti kodittomalta.

Se oli surullista aikaa.

Häntä ei palkattu.

Hän vajosi niin alas kuin vain voi.

Sitten hän tapasi Helenin jotain kautta.

Kutsut häntä Morganiksi.

Niin.

Miksi?

Se on hänen sukunimensä.

Kutsuin häntä Morganiksi.

VUODEN 1967 LOPPUPUOLI MANHATTAN, NEW YORK

Morgan oli niitä kotonani käyviä ihmisiä.

Jostain syystä -

minun kävi häntä sääliksi.

Minusta hän näytti pikkupojalta.

Muistan, että oli kylmä.

Kysyin:

"Eikö sinulla ole takkia?

Miksi menet pihalle pikkutakissa?

Siellähän on pakkasta.

Tarvitset takin.

Missä takkisi on?"

"Panttasin sen."

"Minä haen sinulle takin.

On liian kylmä."

Hän takertui minuun.

Hänen hampaansa olivat irronneet.

Hänellä oli ollut hammastuki -

vuosien ajan, eikä sitä ollut edes irrotettu.

Kysyin: "Etkö sinä soittele tällä hetkellä?

Palaisit töihin."

Häneen ei voinut luottaa.

Sanottiin, että Lee Morgan soittaa siellä ja siellä.

Ehkä.

Sanoin:

"Ei se käy."

Helen oli mainio.

Hän oli ikään kuin Leen uskottu nainen.

Tämän ystävä ja rakastaja.

Leetä vanhempi.

Heleniä ei lainkaan -

pelottanut olla -

epävakaan ihmisen kanssa.

En tunne -

hänen taustojaan, mutta hän sai niistä voimaa.

Hänessä oli hiljaista voimaa.

Lee luotti häneen.

Hankimme asunnon.

Muutimme keskustasta.

Morgan meni sairaalaan Bronxiin.

Siellä -

hän sai metadonia.

Sinne piti jäädä hoitoon.

Hän meni sinne itse.

Parin korttelin päässä Yankee Stadiumilta ja Bronxista.

Se oli...

Asunto oli niin sanotusti melkoinen parannus -

aiempaan nähden.

Kun hänet kotiutettiin, olin töissä.

Juttelin ihmisille.

Kun hän palasi, treenit alkoivat.

Kaikki halusivat soittaa hänen kanssaan.

Töihin pääseminen kävi tuosta vain.

Olin ollut treeneissä Joe Hendersonin kanssa -

Chick Corealla.

Hänen perheellään oli -

siellä leipomo.

Leipomosta tultuani seisoin nurkalla -

ja näin Lee Morganin.

Hän seisoskeli.

Aloimme jutella.

Emme olleet nähneet toviin.

Leen kokeman kantilta -

oli hämmästyttävää, että hän ylipäätään pysyi kasassa.

Lee sanoi perustavansa uuden bändin.

Hän kysyi minua mukaan.

Kokoonnuimme Slugs'-nimiseen paikkaan.

Lee ei tullut töihin ilman Heleniä.

Sopimus tehtiin Helenin kanssa.

Hän oli kuin Leen manageri.

Kyselin aina, milloin Lee tulisi. "Tulkoot silloin -

ja silloin."

Ajoista sovittiin aina Helenin kanssa.

Hän kantoi Leen trumpettisalkkua.

Teki kaiken tämän puolesta.

Lee keikkaili paljon.

Hän tykkäsi pitää valkoista paitaansa.

Paita, solmio, nahkatakki, lankatut kengät.

Hän tykkäsi olla siisti.

Niin.

Hän pyysi minua silittämään paitansa.

Tein sen.

Hän kirjoitti minulle laulun "Helen's Ritual".

Kosteusvoiteesta.

Minulta kesti puoli tuntia lähteä minne tahansa.

Kosteusvoiteen laittaminen oli minulle rituaali.

Joka päivä lähtiessämme -

minne hyvänsä laitoin aina voidetta.

"Helenin rituaali."

Tapasin Leen vasta heidän seurusteltuaan hyvän tovin.

Tuumin, että minä ja Lee -

olimme samanikäisiä.

Sanoin "nti Helen".

He tarvitsivat toisiaan -

tutustuessaan.

Molemmat saivat -

itselleen huolehtijan.

Niin oli hyvä.

Iltaa.

Olen Lee Morgan.

Kerron teille tulokkaille,

että mikit -

ovat Blue Note Recordsin livenauhoitusta varten.

Lee Morgan Quintet livenä täällä Hermosa Beachin Lighthousessa.

Tässä tulee "Absolution".

Me nautimme -

siitä kovasti,

koska saimme tilaisuuden -

lähteä kuukaudeksi New Yorkista.

Meren äärelle.

Lee harjoitteli joka päivä.

Mietin pitäisikö itsekin treenata.

Hän nautti siitä,

kun sai kävellä hiekalla paljain jaloin.

Siinä paikassa -

ei voinut kuin rentoutua.

Juuri nyt olen vaimoni kanssa.

Ainakin puolet ajasta otan -

hänet mukaani.

Hän on vaimo, kokki, sihteeri -

ja kaikkea muuta.

Loma on hänellekin hyväksi.

Ymmärsin Helenin näkökulman.

Hän halusi mukaan tuohon maailmaan.

Lee oli avain.

He matkustivat pitkin länsirannikkoa -

ja tutustuivat sikäläisiin.

Helen teki aina matkajärjestelyt.

Hänet tunnisti -

jo ovelta.

Se oli varmasti hyvää aikaa Leen elämässä.

He välittivät toisistaan.

Rakastivatkin.

Toisinaan näin heidät kävelyllä käsi kädessä.

Nauramassa jollekin.

Lee nauratti häntä aina.

Siitä Helen piti kovasti.

Miles oli...

Ilkeä.

Tosi ilkeä.

Tapasin hänet.

Tervehdimme toisiamme.

Hän kysyi: "Kuka sinä muka olet?"

"En ole 'muka'.

Olen Helen Morgan."

"Se Morganin nainenko?"

"Niin."

"No, taidatkin tuntea minut."

"Ei minun tarvitse tietää, kuka olet."

Hän nauroi.

"Oletkin suulas."

Sitten hän sanoi:

"En juuri vehtaa suulaiden narttujen kanssa."

"En pidä itseäni sellaisena."

Hän oli viihdyttäjän vaimo.

Se oli hänen juttunsa.

Se tuntui toimivan hyvin ainakin minun nähdäkseni.

Hyvä hänelle.

"Oletko yhä Leen kanssa?"

"Toki.

Nostin hänet -

takaisin jaloilleen."

Silloin näin -

toisenlaisen Helenin.

Tuo välittävä nainen oli miltei adoptoinut lapsen,

koska hän ja Lee olivat eri-ikäisiä.

Olin Helenistä oikein ylpeä.

Olin jo nuorena miehenä,

mutta aikuisena olin vieläkin ylpeämpi hänestä.

Hän auttoi lahjakkaan miehen takaisin jaloilleen.

Helen eheytti Leen elämän.

Sitä oli ilo katsoa.

Leellä oli oma bändi.

Hän soitti ja tuotti.

Hän eli.

Toisinaan kokoonnuimme -

heidän kotiinsa.

Lee soitti:

"Tulisitko päivälliselle?"

"Sopii."

Asunto oli kaunis.

Tahraton.

Helen hoiti taloutta.

Hän laittoi hyvän aterian.

Istuimme syömään.

Sitten päivällisen jälkeen Lee halusi -

lähteä ulos.

Hän tykkäsi kuunnella muita muusikoita.

Me lähdimme.

Helen ei halunnut mukaan.

"Viivytte myöhään.

Tahdon jäädä.

Hyvä kun saan -

häneltä rauhaa.

Viekää hänet."

Sellaista.

Lee lupasi palata.

Se oli aina hauskaa.

Siihen aikaan totesin, että Lee tarvitsee -

paitsi Heleniltä saamaansa tukea -

myös sellaisten nuorten seuraa,

jotka haaveilevat hänenlaisekseen artistiksi tulemisesta.

Toin hänet Jazzmobile Workshopiin.

Opetan kaikkia halukkaita.

Tähtäämme nuoriin,

mutta halukkaat saavat tulla.

Ei tämä ole opetusta.

Meillä on ollut sovituksia isoille ja pienille bändeille.

Niistä vastaavat Thad, Benny Golson,

Oliver Nelson, Wayne Shorter.

Huippusäveltäjämme.

Oppilaat saavat soittaa.

Lahjakkaammat yrittävät säveltää itse.

Arvioimme heidän tuotoksensa.

Monesti huomaan -

puhuvani heille -

jostain 50-luvulla sattuneesta.

Clifford Brownista.

Oppilaat hämmentyvät.

Sitten tajuan puhuvani vasta 15-vuotiaalle.

Sellaiselle olen muinaisjäänne.

Käsitätkö?

Nuoret pitivät hänestä.

He imivät itseensä Leen kaiken annin.

Hän sen kuin halusi antaa.

Minusta -

asioiden uutuus on luovuuden ytimessä.

Uutuus säilyy -

vain vaihtamalla maisemaa -

ja ihmisiä jatkuvasti.

Se jazzmuusikossa olemisessa onkin jännittävää.

Jopas.

Voi, Lee.

Tuota näin paljon.

Hauskanpitoa.

Hassuttelua.

Tykkään tuosta.

Tapasin Lee Morganin 1950-luvun lopulla New Jerseyssä.

Perheeni työskenteli siellä -

eri kabareeklubeilla -

kauan ennen kasinoja.

Leellä oli Cotton Clubilla mukanaan bändinsä -

Cookers.

Kävimme elokuvissa -

ja pudottelimme popcornia.

Hän nauroi kuin lapsi.

Pidin hänen järkevyydestään.

Hän sanoi itseään Howdy Doodyksi.

Se oli sisäpiirin vitsimme.

Hänellä oli isot korvat -

kuten Howdy Doody -nukella.

"Olen Howdy Doody."

Hän sanoi minua Baby Hueyksi ison peppuni takia.

"Haetaan Blue Notelta -

pari levyä."

Autossani oli 8-raitasoitin.

Se on videonauhurin kokoinen.

Se laitettiin autoon.

Ajelimme ja kuuntelimme musiikkia.

West Side Highwayta -

George Washington Bridgelle.

Kunhan hengailimme.

Sitä me teimme.

Jätin hänet juna-asemalle -

ja palasin New Jerseyhin.

Lee tapaili yhtä tyttöä.

Tiedäthän?

Leen raitistuttua varoitin häntä.

He hengailivat.

Se tyttö oli...

Leellä oli joku...

Aloin norkoilla.

Menin vessaan, ja he olivat siellä.

Helen soitti.

Hän etsi Leetä.

Lee tuli aina yöksi kotiin.

Aina.

Hän oli yleensä ulkona Helenin kanssa.

Tai minun.

Niin.

"Olen huolissani Leestä.

Hän ei tullut kotiin yöllä -

eikä soittanut.

En tiedä mitä ajattelisin. Onkohan hän satuttanut itsensä -

tai jotain?

Onko häntä näkynyt?"

Vastasin hänelle: "Ei ole."

Lee soitti minulle päivemmällä.

Kerroin Helenistä.

"Tiedän. Hän soitti kaikille.

Tapasin erään naisen.

Välillämme on viboja.

Menin hänen luokseen enkä kotiin."

Hämmästyin.

Kuinka vanha olet?

33.

Olet yhä nuori. Olet ollut maisemissa vuosia.

Niin.

Aloitin Dizzyn kanssa 18-vuotiaana.

Niin.

Eli olen tehnyt tätä viimeiset 15 vuotta.

Siinä on paljon oppimista.

Joulun ja vuoden 1972 uudenvuodenaaton välissä -

lähdimme baariin Jerseyssä.

Lee pelasi biljardia.

Hän halusi -

lähteä yhteen ravintolaan,

East Orange Dineriin.

Sinne hän tahtoi.

Olimme kotonani uudenvuodenaattona.

Ei keikkailua, juhlimista tai muuta.

Katselimme akvaariota.

Lapsillani oli 400-litrainen akvaario.

Se oli huomion keskipiste.

Kalat olivat siistejä.

Lee katseli kaloja haltioituneena.

"En sävellä enää."

En häirinnyt häntä.

Halusin hänen tutkiskelevan sieluaan hyvillä mielin.

Riippuvuuden takia -

hänen seksuaalisuutensa oli todella rajoittunutta.

Lähes olematonta -

hänen kokemansa vuoksi.

Minua se ei haitannut ystävänä.

Hän herätti minut joskus neljältä aamuyöstä sinä uudenvuodenaattona.

Vuosi 1972 oli alkanut.

Hän sanoi, että jotain dramaattista tapahtuisi.

"Tunnen sen."

Lee kertoi, että esiintyisimme tv: ssä -

Soul-ohjelmassa.

Ohjelmassa näytettiin jazzesityksiä.

Yleisössä oli paljon jazzista pitäviä -

mustia nuoria.

Oli hyvä,

että osallistuimme siihen ohjelmaan.

Iltaa.

Olen juontajanne Jerry B. Tänään Soulissa:

trumpettitähti Lee Morgan,

Se oli mukavaa.

Oli hyvä päästä televisioon -

siihen aikaan.

Lee Morgan ja Quintet.

Soitamme uuden biisin.

Tämän sävelsi basistimme Jymie.

Laulu on omistettu Angela Davisille.

"Angela."

Äänitimme "Angela" -laulun.

Laulu syntyi, kun Lee pyysi minua kirjoittamaan -

jotain hänelle.

Davisin tapausta piti käsitellä -

siihen aikaan.

En usko nimityksiin musiikissa. Piste.

En edes pidä sanasta "jazz". Minusta se on huono sana.

Sen merkitys -

selitettiin meille.

Samaten kuin meidän kerrottiin olevan neekereitä.

Sama asia.

Jos minulta kysyttäisiin nimitystä musiikillemme,

paras ehdotukseni olisi varmaan "mustien klassinen musiikki".

Sekin on laaja käsite.

Morganilla oli tv-esitys, ja olin tietty paikalla.

Turhaan.

Kun lähdimme, hän meni sen tytön luo.

Minä lähdin...

Tiedät kai.

Sanoin:

"Et voi pitää minua päänaisenasi -

ja tapailla jotakuta toista sen lisäksi.

En ole sellainen.

En ole.

En ikinä...

En ole päänainen, jos jätät minut joka yö ja lähdet -

toisen matkaan.

En..."

Sanoin hänelle, että minulla on ystäviä Chicagossa ja lähden -

heidän luokseen.

"Lähden Chicagoon enkä tiedä,

milloin palaan.

Tuntuu kuin tästä seuraisi jotain pahaa."

Sinä sunnuntaina hän aneli, etten lähtisi.

"Älä mene.

Älä lähde Chicagoon."

"En voi elää näin.

Tämä ei ole tapaistani."

En lähtenyt Chicagoon.

Sanoin hänelle: "Kuule, Morgan.

Teen elämäni isoimman virheen."

Seuraavaksi uutisia.

Koillistuulen mukana voi tulla -

talven kovin lumisade.

Odotettavissa on 17 m/s puhaltavaa tuulta sekä lunta ja räntää.

Lämpötila vaihtelee -

nollasta kahteen.

Viranomaiset kehottavat pysymään sisätiloissa...

Sinä iltana meillä oli keikka Slugs'issa.

Slugs' -

oli käytännössä rosoinen saluuna.

Lattialla oli sahanpurua.

Lava oli takana.

Siellä -

kaikki muusikot soittivat.

Paikka oli kuulu kovanimisistä esiintyjistään.

TI - SU 15.2 - 20.2. LEE MORGAN

Ilta oli todella vaikea.

Se alkoi yhdenlaisena ja muuttui joksikin toiseksi.

Lunta -

oli tullut puoli metriä.

Tarvoin sen läpi soitin mukanani.

Palasin Philadelphiaan -

seuraavana päivänä. Siinä se.

Helmikuun 18.

Söin Leen kanssa.

Hän piti mekostani.

"Pidän mekostasi."

Söimme.

"Tulee lumimyrsky.

Lähden Jerseyhin.

En aja lumessa."

"Vie minut Bronxiin hakemaan torveni -

ja sitten Slugs'iin."

Niin aioimme.

En tiedä, mikä minuun meni sinä lauantaina.

"Lähden Slugs'iin."

En ollut ollut -

siellä koko viikkoon.

Luonani oli eräs kaveri nimeltä Ed.

Hän oli homo.

Ed tunsi kaikki muusikot.

"Tule, Ed."

"Älä lähde."

"Kyllä minä lähden."

"En halua, että lähdet."

Bronxissa on paljon mukulakivikatuja.

Auto luisui kivillä ja meni lunastuskuntoon.

Meihin ei sattunut.

Käperryimme turkistakkeihimme.

Lee haki -

torvensa yläkerrasta.

"Palaan Jerseyhin."

Auto oli mäsänä.

Lunta oli kymmenisen senttiä.

Ajoimme taksilla Grand Concourselta Slugs'iin.

Nyt lunta oli parikymmentä senttiä.

"Minun on päästävä lavalle. Olen bändini johtaja."

Hän muisteli niitä kertoja, joina hän ei -

tullut paikalle.

"En voi jäädä pois."

Menin sisään.

Istuin oven vieressä.

Odottelin taksia.

Oli keikkailta.

Lee oli myöhässä.

Paikalle päästyään hän ryntäsi vessaan.

Hänen täytyi oksentaa.

Hän oli juuri romuttanut autonsa -

matkalla töihin.

Ajattelin pistäytyä -

Slugs'iin.

Kävin Freddy-soittajan puheilla.

Tapasin Camin.

Menin Slugs'iin.

Lee sanoi: "Älä katso,

mutta Helen tuli."

En tiennyt heidän ongelmastaan.

Ilta oli kuin elokuvasta.

Helen tuli ovista sisään.

Tupa oli täynnä myrskynkin aikaan.

Helen tuli ovesta.

Istuin Leestä erilläni -

ja odotin taksia.

"Tahdon palkan."

Niin Helen sanoi -

kovaan ääneen.

Lee kysyi: "Niinkö?"

Muusikot saivat -

ottaa rahaa erikseen palkastaan.

En kuullut väittelyä.

Jotain oli tekeillä.

Satoi lunta.

Minä ja naiseni päätimme lähteä -

Slugs'iin tapaamaan Leetä.

Siellä Helen tuli luokseni.

"Paul, voisitko mennä puhumaan ystävällesi Leelle?

Hänellä on tyttöystävä mukanaan.

Minusta sen tytön ei pitäisi -

olla täällä."

Suostuin.

Menin Leen luo.

Hän jutteli tiskillä pikkuneidille.

"Lee, vaimosi on täällä.

En tunne tuota neitiä,

mutta hanki hänelle taksi ja lähetä -

hänet kotiin."

"Hyvä on sitten."

Sellainen asenne Leellä oli.

Hänen vaimonsa tuli istumaan kanssamme.

Morgan tuli luokseni.

Juttelimme.

Tyttö tuli siihen.

"Luulin,

ettet enää olisi tuon naisen kanssa."

"En ole -

tuon nartun kanssa.

Jättäköön minut rauhaan."

Löin häntä.

Silloin -

minulla ei ollut takkiani vaan pelkkä laukku.

Hän heitti minut ulos.

Talvisaikaan.

Ase putosi laukusta.

Hän se minulle osti aseen turvakseni.

Nousin.

Naiseni sanoi minulle: "Paul, Helen on ulkona lumisateessa.

Veisitkö hänelle -

hänen takkinsa?"

Helen tuli sisään.

Lee oli menossa -

soittamaan "Angelaa".

Silloin Helen tuli sisään.

Me kävelimme -

toisiamme kohti.

Lee oli välissä.

Helen koputti Leen olkapäätä -

käsi laukussaan.

Lee kääntyi.

Pam!

Ihmettelimme sitä ääntä.

Lee oli yhä pystyssä. En tiennyt,

mitä tapahtui.

Ehkä joku oli ampunut ilmaan.

Kuului kai -

yksi paukahdus.

Sitten Lee kaatui.

Minä sekosin.

"En minä tätä tehnyt.

En.

Tämän täytyy olla unta.

Herään nyt."

Poliisi tuli heti.

Varmaankin huonon kelin takia -

ambulanssilta kesti tunti päästä klubille.

Hän olisi selvinnyt.

Ambulanssi viivästeli.

En koskaan -

mennyt takaisin.

En ikinä...

En voinut enää palata sille kadulle.

Enkä New Yorkiin.

Menin Leen -

mukana sairaalaan.

Menin katsomaan.

Päivystyksestä tultiin ison säkin kera, jota raahattiin -

pitkin lattiaa.

Siellä oli verta.

Lee oli ainoa potilas.

Kävelin sen säkin luo.

Lee oli poissa.

Trumpetisti Lee Morgania ammuttiin -

kuolettavasti jazzklubilla.

Poliisin mukaan Morgan oli riidellyt -

vaimonsa kanssa, joka ampui tätä -

rintaan tämän soitettua -

settinsä Slugs'issa.

Rva Morgan -

joutuu rikostuomioistuimen eteen.

Muita lausuntoja ei ole annettu.

Pidimme muistotilaisuuden Philadelphiassa.

Ja...

Hänet haudattiin sinne.

Se oli hyvin surullista aikaa.

Se oli alun loppu.

Vaimoa syytetään trumpetisti Lee Morganin murhasta

Itkin sen päivän.

En ollut itkenyt aikoihin.

En muista itkeneeni sillä tavalla ennen.

Mietin mitä Helenille oli tapahtunut.

Sitten kuulin -

hänen pidätyksestään.

Hänet vietiin vankilaan.

En nähnyt häntä enää.

Niin siinä kävi.

Lapseni järkyttyivät.

He eivät tienneet,

mitä olisivat ajatelleet.

Jouduin käräjille.

Vankilaan jouduttuani istuin siellä.

Sen kuin istuin.

Hetken aikaa vaikutti siltä, kuin Helen olisi...

Oli kuin -

hän olisi toivonut ampuneensa itsensä.

Lakimiehen hankkiminen hänelle -

ja muu -

oli hektistä.

Lakimies neuvoi -

Heleniä tunnustamaan syyllisyytensä tappoon.

Muistaakseni kahdesta viiteen vuotta ehdonalaista -

oli rangaistus.

Hänen piti pyytää lupaa New Yorkista poistumiseen.

Ajoimme Helenin kotiin joskus vuoden 1975 tienoilla.

Suunnilleen.

Veimme hänet.

Hän halusi käydä siellä vierailemassa.

Hän palasi sinne ensimmäistä kertaa.

Hän vei minut siihen maataloon,

missä synnyin.

Hän tuntui muistelevansa lapsuuttaan siellä ollessamme.

Maalla -

saattoi kävellä ilman kenkiä.

Hän puhui kaikista muistamistaan asioista.

Hän pystyi muistelemaan vain lapsuuttaan siellä.

Muuta yhteyttä hänellä ei ollut sinne.

Hän päätyi muuttamaan takaisin sinne.

Wilmingtoniin.

Hän ryhtyi aktiiviseksi seurakunnassa.

Ei hän -

ollut uskonnollinen.

Hän tunsi edelleen jotain -

siitä hengenriistosta.

Kuin hänen olisi ollut pakko auttaa ihmisiä siitä hetkestä lähtien.

Auttaa muita.

Hän kokkasi monien kotona.

Hänen ruokiaan -

rakastettiin.

Hän matkasi piispan mukana.

Hänestä tuli kuuluisuus seurakunnassa.

Hän löysi pelastuksensa.

Olin vankilassa.

Sanoin itselleni: "Sinun pitää koota itsesi.

Tehty mikä tehty.

Pistit itsesi liemeen.

Sinun täytyy -

koota itsesi henkisesti -

ja hyväksyä tekosi."

Lakimies tuli juttelemaan minulle.

Luokseni.

Minä täällä.

Selvä.

Hän kertoi minulle odottavansa -

oikeaa juristia.

- Terve. - Hei.

Miten menee?

Pojanpoika tuli.

Meidän piti lopettaa.

Lopetimme.

Kysyin: "Saanko tulla toiste?"

Haastattelu jäi kesken.

"Toki."

Se oli vuoden 1996 helmikuussa.

Hän kuoli maaliskuussa.

Uskomatonta.

Kaikki muusikot -

olivat hämillään.

Ymmällään.

Hehän olivat yhdessä.

Lee ja Helen olivat aina esikuviamme.

Olin vihainen pitkään.

"Kuinka hän saattoi tehdä niin veljelleni?

Puhun sille naiselle -

suuni puhtaaksi."

Olin suutuksissani.

Tovin.

Mietin -

mitä tekisin -

kun vihdoin kohtaisin hänet.

Kiintoisaa,

koska soitin klubilla nimeltä Needle's Eye.

Silloin Helen pääsi viimein vankilasta.

Hän tuli klubille.

Soitin siellä.

Hän tuli varta vasten puheilleni.

Olimmehan kaikki läheisiä.

Viha oli päässyt kertymään sisälleni.

Kun näin hänen ilmeensä -

ja aistin hänen vibansa,

pystyin vain avaamaan sylini.

Hän tuli halaamaan minua ja itki.

"Olen niin pahoillani.

Anteeksi.

Ei ollut tarkoitus."

Niin hän sanoi.

Kaikki se viha -

haihtui pois.

Olin vihainen.

Ensireaktioni oli suuttumus.

Suutuin Helenille, koska hän teki sellaista -

ystäväksi pitämälleni.

Sellaiselle, joka toi niin paljon -

musiikkiimme lyhyen elämänsä aikana.

Aluksi tunsin suuttumusta.

Silti...

Tunsin myötätuntoa.

Tajusin, että se nainen -

raahasi tuon miehen pois katuojasta.

Kirjaimellisesti.

Hänen ansiostaan Lee pystyi jälleen toimimaan artistina -

ja ihmisenä.

Joskus juttelen ihmisille -

ja sanon:

"Olisitpa tuntenut Lee Morganin."

"Kuka tuossa kuvassa on?"

"Lee Morgan."

HELEN TUNNUSTI SYYLLISYYTENSÄ TAPPOON 29. ELOKUUTA 1973

HÄN PÄÄSI EHDONALAISEEN LYHENNETYN VANKILATUOMION JÄLKEEN

HELEN MORGANIN HAASTATTELUN -

TEKI LARRY REN THOMAS WILMINGTONISSA HELMIKUUSSA 1996

LEE MORGANIN HAASTATTELUN TEKI VAL WILMER HELENIN JA LEEN ASUNNOSSA -

GRAND CONCOURSELLA LOKAKUUSSA 1971

Käännös: Jouni Jussila