Original subtitles

SALIDA, KALIFORNIA

20. TOUKOKUUTA 1990

Olin kotona sängyssä, kun sain puhelun noin kello 1.00.

Naapuri oli nähnyt tappelun Elm Streetillä Rosen Housen edessä.

Joku mies makasi jalkakäytävällä Rosen Housen edessä liikkumatta.

Lähdin sinne heti kun pystyin.

Kun saavuin paikalle, jalkakäytävällä makasi mies.

Hänen jalkojensa välissä oli naamio.

Paikalla olleet poliisit olivat pelästyneet.

He olivat menneet taloon ja löytäneet sieltä ruumiin.

Sitten he löysivät sieltä toisenkin.

He kuvailivat näkyä, kuin Freddy Krueger olisi ollut asialla.

Poliisit olivat isokokoisia. He eivät pelästyneet pienistä.

Kun menin sisään, ymmärsin, mistä he puhuivat.

En ollut koskaan nähnyt vastaavaa.

Tuona sunnuntaiyönä kello yhden ja kahden välillä -

sain ilmoituksen murhasta.

Nousin ylös ja menin suihkuun. Kun lähdin kotoa, -

minulle oli soitettu neljä kertaa uusista ruumislöydöistä paikalla.

Ajoin talolle Elm Streetillä Salidassa.

Useimpiin murhapaikkoihin jää todisteita. Ne pitää vain löytää.

Ensimmäiset 48 tuntia ovat tärkeimpiä tutkinnassa.

Paikallinen poliisi kertoi löytäneensä neljä ruumista.

Se kuulosti oudolta, koska en ollut koskaan kokenut sellaista.

En muista, että sellaista olisi tapahtunut.

Talossa ei ollut valoja.

Se oli kamalaa. Verta oli paljon.

Henkilö jalkakäytävällä oli kuollut. Hän oli valkoihoinen aikuinen mies.

Talossa oli kolme ruumista.

Kaksi niistä oli keittiössä...

...ja yksi olohuoneessa.

Kaikissa uhreissa oli tylpän esineen aiheuttamia vammoja.

Lisäksi heitä oli puukotettu ja heidän kurkkunsa viilletty auki.

Rikospaikka oli verinen, mutta tutkijat eivät välitä, miten kamala -

ja verinen se on. Ruumiit ovat palapelin osia.

Tunnistimme kolme uhria heidän henkilökorttiensa perusteella.

He olivat 51-vuotias Franklin Raper, 25-vuotias Richard Richey -

ja 35-vuotias Dennis Colwell.

Henkilö, jota emme tunnistaneet heti, oli nainen, -

nuori nainen, noin 22-vuotias.

Kaulan vamma oli niin paha, että hänen päänsä oli lähes irti.

Mietimme, miten uhrit tunsivat toisensa. He olivat eri-ikäisiä.

Se ei vaikuttanut murrolta tai ryöstöltä, -

koska uhrit oli murhattu raa'asti.

Tekijät halusivat tappaa. Tavoitteena oli tappaa nämä ihmiset.

Kuka voisi tehdä neljä murhaa? Sitä ei ollut tapahtunut Salidassa.

Emme tienneet, kuka oli syyllinen.

Näin naamion tuon miehen jalkojen välissä, -

joka makasi ajotiellä.

Talon edessä nurmikolla oli toinen naamio.

Nurmikolla oli virkattu pipo, jonka sisällä oli hiuksia.

Tuohon aikaan DNA-analyysi oli vielä lapsenkengissä, -

mutta pystyimme vertaamaan hiuksia, veriryhmää ja muita todisteita.

Näin jalanjäljet, jotka johtivat mutaiselta alueelta rännin vierestä -

kohti rautatiekiskoja.

Kun seurasimme jälkiä, löysimme mailan, -

veitsen ja tupen, jotka oli heitetty pois.

Siitä päättelin, että surmien takana oli useampia tekijöitä.

He jättivät jälkeensä todisteita, jotka johtivat pakoauton luo.

Monet asukkaat olivat kuulleet uutisen.

Lukuisia ihmisiä oli kerääntynyt rikospaikan ulkopuolelle.

Salida ei ollut tuolloin iso kaupunki. Se oli maatalousyhteisö -

Modeston pohjoispuolella.

Olin rikostoimittajana Modesto Beellä.

Heti kun uutinen levisi, kaikki alkoivat kirjoittaa siitä.

Asukkaat järkyttyivät.

Poliisit eristivät paikan eivätkä päästäneet ketään sisään tai ulos.

He eristivät paikan ja puhuttivat ihmisiä.

Eräs nainen tuli luokseni. Hän oli hyvin järkyttynyt.

Hän sanoi: "Olen ainoa, joka selvisi."

"Olin paikalla, kun kaikki tapahtui."

Tappajat eivät olleet huomanneet yhtä ihmistä.

Meillä oli nyt todistaja, joka oli jäänyt henkiin.

Pahuus tuli Elm Streetille tuona iltana.

En usko, että tutkijat osasivat odottaa tätä.

20. TOUKOKUUTA 1990

KUN NELJÄÄ MURHAA OLI TUTKITTU -

2 TUNTIA, NAISUHRIN HENKILÖYS EI OLLUT VIELÄKÄÄN TIEDOSSA.

Seuraavana aamuna kaikki Salidassa tiesivät Elm Streetin verilöylystä.

Se oli hirvittävä rikos.

Se oli verilöyly.

Ihmiset olivat peloissaan, sillä he eivät tienneet, mitä tapahtui.

"Murtautuuko joku kotiini ja tappaa perheeni?"

He eivät tienneet tappajien henkilöyttä, joten he olivat hermona.

Onneksi yksi uhreista oli jäänyt henkiin.

Hän oli Donna Alvarez.

Kuulustelin häntä noin tunnin.

Hän kertoi olleensa ensimmäistä kertaa talossa.

Hän ei ollut käynyt siellä.

Hän sanoi olevansa koditon, eikä hänellä ollut muuta paikkaa.

Hän saapui talolle uhrin, Richard Richeyn, kanssa.

Franklin Raper, joka asui talossa, antoi naisen nukkua siellä.

Siksi tämä oli vierashuoneessa.

Yhtäkkiä Donna kuuli huutoa.

Hän ei tiennyt, mitä tapahtui. Kaikkialla oli pimeää -

ja jotain kamalaa oli tekeillä.

Hän kurkisti ovesta ja näki, että henkilöillä oli naamiot.

Yksi heistä riisui naamionsa.

Mies oli valkoinen, mutta hänellä oli afrotukka.

Miehellä oli ase, ja hän komensi Donnan olohuoneeseen.

Sitten miehen huomio herpaantui.

Naisen piti paeta, joten hän meni autotalliin.

Hän piiloutui pyykkikasan alle autotallin lattialla.

Hetken päästä tuli hiljaista. Kaikki muut oli murhattu.

Kun tappajat surmasivat muita, he unohtivat Donnan, -

joka pääsi ulos autotallin kautta.

Tallin ovi oli rikki, joten hän ryömi sen alta ulos -

ja juoksi naapuriin, joka soitti hätänumeroon.

Puhuin erään naisen kanssa rikospaikalla.

Hän kertoi tyttärensä kadonneen.

Hän toivoi, ettei tyttärensä ollut joutunut uhriksi.

Nainen sanoi: "Kuulin, että tyttäreni saattaa olla yksi uhreista."

Poliisit sanoivat: "Voitko kertoa, miltä hän näyttää?"

"Hän on pieni, tummatukkainen ja hänellä on tatuointi."

Nainen näytti meille kuvan tyttärestään.

Kuvan avulla pystyimme tunnistamaan naisuhrin -

naisen tyttäreksi, Darlene Parisiksi.

Kaikilla uhreilla oli perheet. Pari heistä oli naimisissa.

Se oli hyvin traagista perheille.

Heidän läheisensä teurastettiin.

Tuona iltana minulla oli outo tunne. Oloni oli epämukava.

Muistan, että puhelin soi noin kello kaksi tai kolme yöllä.

Se oli veljeni, joka sanoi:

"Isä on kuollut."

Minä... Taisin pyörtyä. En tiedä. Kaaduin lattialle.

Se oli kauheaa.

Heräsin siihen, että äitini nyyhkytti ja puhui puhelimeen.

Hän itki hallitsemattomasti.

Panimme television päälle ja näimme uutisen.

Talosta kannettiin ruumiita.

Se oli järkyttävää.

En näe enää koskaan isoisääni.

Hänen lempinimensä oli Papa Red. Franklin Raper, Papa Red.

Hän piti lempinimestään.

Isäni oli antelias ja rakasti perhettään.

Siihen kuului myös "hänen väkensä", -

joka ei välttämättä ollut sukua hänelle.

Hän auttoi muita ja huolehti heistä tarvittaessa -

ja yritti suojella heitä parhaansa mukaan.

Hän kutsui kotiinsa ihmisiä, joilla ei ollut kotia.

Äitini ei kestänyt sitä, koska talossa oli kolme lasta.

Niin he erosivat.

Se oli vaikeaa isälle.

Kysyin Papa Rediltä, mitä hän aikoi tehdä ja missä hän asuisi.

Hän sanoi: "Jään Salidaan."

Hänellä oli ongelmia joidenkin ihmisten kanssa.

Pari viikkoa aiemmin äitini sanoi: "Isä, tule meille joksikin aikaa."

Tutkijat kuulivat, että Franklin oli tapellut -

Salidassa sijaitsevan autokorjaamon omistajan kanssa.

Heillä oli kaunoja. Vuoden aikana he olivat riidelleet useita kertoja.

Oli ollut nyrkkitappeluita.

Franklin meni korjaamolle yhden riidan jälkeen.

Hän tuli toisen miehen kanssa.

He alkoivat kierrellä korjaamoa.

Sitten Franklinin auto sammui.

Korjaamon omistaja meni haastamaan riitaa.

Franklin sai pahoin nokkiinsa.

Hän hävisi tappelun.

Menin korjaamolle, jossa isäni oli heikossa hapessa.

Kysyin isältäni, mistä oli kyse.

Hän sanoi, että he olivat idiootteja. En tiennyt, keitä hän tarkoitti.

Olin huolissani hänestä.

Tutkijat etsivät käsiinsä korjaamon omistajan -

ja selvittivät, miksi hän ei pitänyt Franklinistä.

He uskoivat, että se voisi olla syynä murhiin.

Jos korjaamon omistaja -

oli yksi murhaajista, hän oli vaarallinen.

He eivät tienneet, mitä löytäisivät. Jos hän tappoi uhrit, hän oli paha.

20. TOUKOKUUTA 1990

12 TUNTIA TUTKINNAN ALUSTA -

TUTKIJAT SEURAAVAT ERÄSTÄ LUPAAVAA JOHTOLANKAA.

Tutkijat etsivät johtolankoja ja epäiltyjä.

Kävi ilmi, että Franklin Raperilla oli riitaa miehen kanssa, -

joka omisti autokorjaamon Salidassa.

Tapasimme korjaamon omistajan.

Kysyimme, oliko hän kuullut Salidan neljästä murhasta.

Hän sanoi: "Kaikki Salidassa tietävät siitä."

Kysyimme, liittyikö hän siihen.

Hän sanoi, ettei tullut toimeen Franklinin kanssa.

Hän ja Franklin eivät pitäneet toisistaan, -

mutta hän ei olisi tappanut Frankliniä eikä muitakaan.

Hänellä oli alibi. Hän oli kotonaan nukkumassa murhien aikaan.

Hänen perhettään kuulusteltiin, ja he vahvistivat alibin.

Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi tappanut Franklin Raperin.

Häntä ei enää epäilty.

Koko kaupunki oli huolissaan.

Se oli uskomatonta. Salida oli mukava kaupunki.

Sitten neljä ihmistä murhattiin raa'asti.

Kaikki olivat peloissaan.

Olin viidennellä luokalla Darlenen sisarpuolen kanssa.

Järkytyimme molemmat. Isoisäni ja Darlenen sisko olivat uhreja.

Sisko oli Darlenelle rakas, joten tapaus vaikutti Darleneen syvästi.

Hän muuttui.

Kävimme molemmat terapiassa ja koulukuraattorilla.

Se oli musertavaa sille perheelle, kuten myös kaikille.

"Löydetäänkö murhaajat? Ketkä tekivät ne?"

Ihmiset olivat peloissaan.

Kukaan ei tiennyt, keitä tappajat olivat, ja kuka olisi seuraava.

Se oli vaikeaa aikaa.

Tutkijat keskittyivät toisaalle. He puhuivat Franklinin perheelle.

He kuulustelivat Franklinin poikaa. Franklin oli kysynyt pojaltaan, -

voisiko tämä lainata asetta.

Poika kysyi, mihin hän tarvitsi asetta.

Franklin sanoi: "Pelkään Jason LaMarshia."

Franklin ei ollut nynny, joten poika oletti, että Jason oli kovis.

Ja niin Jason olikin.

Jason LaMarsh oli öykkäri.

Isoisäni puhui Jasonista. Hän ei pitänyt tästä.

Jason LaMarsh varasti Franklinin auton, -

pysäköi sen kadulle ja sytytti tuleen.

Silloin Franklin näki tilanteen vakavuuden.

"Minun on suojeltava itseäni."

"Jason LaMarsh on uhannut tappaa minut."

Tiesin, että Franklinin auto oli poltettu.

Franklin oli vedetty autosta ja hänen solisluunsa murrettu.

Menin hänen luokseen ja yritin saada hänet muuttamaan.

Itkin ja rukoilin. "Sinun pitää muuttaa pois täältä."

"Tämä on mennyt liian pitkälle. Voit asua meillä."

Hän sanoi: "Ei, olen asunut täällä paljon kauemmin kuin he."

"He eivät aja minua pois."

Hän sanoi: "Tuo tuolla yläkerrassa suojelee minua."

Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Älä huoli. Kaikki järjestyy."

Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet.

Ainakin annoin hänelle mahdollisuuden päästä sieltä pois.

Halusimme löytää Jason LaMarshin ja selvittää, -

mitä oli tekeillä, sekä kuulustella häntä.

Tarkistin Jasonin taustan. Hänet oli pidätetty aiemmin, -

joten meillä oli kuva hänestä.

Näytin Donna Alvarezille, joka oli ollut talossa, useita kuvia.

Kysyin, voisiko hän osoittaa, kenet hän oli nähnyt talossa.

Donna osoitti heti Jason LaMarshia. Hän oli hysteerinen -

kuin olisi ollut yhä siellä.

Etsiessään LaMarshia -

tutkijat ottivat yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Michelle Evansiin.

Nainen ei tiennyt, missä Jason oli.

Niin hän ainakin sanoi.

Michelle kertoi, että hänen siskonsa Tanya Millerkin oli asunut talossa, -

jossa murhat tapahtuivat, mutta tämä oli ollut äitinsä luona sinä iltana.

Meidän piti selvittää, oliko Tanyan ja murhien välillä -

jokin yhteys.

Tanyalla ei ollut aavistustakaan, miksi joku teki nuo murhat.

Hän ei ollut talossa, eikä mikään viitannut hänen osallisuuteensa -

tai tietämiseensä tapahtuneesta.

Tutkijat kysyivät, tunsiko Tanya Jason LaMarshin.

Hän sanoi: "Siskoni tapailee häntä."

Hän ei pitänyt siitä, että Michelle tapaili Jasonia, -

koska Jason esitteli Michellen ihmisille, joista Tanya ei pitänyt.

Nuo ihmiset aiheuttivat ongelmia.

He asuivat hylätyllä alueella, jossa oli vanhoja työläisten asumuksia.

Paikkaa kutsuttiin "leiriksi".

RYHMÄN NIMI ON "THE CAUSE".

Tanya sanoi, että Franklin oli asunut siellä jonkin aikaa.

Franklin muutti sieltä asumaan Elm Streetin taloon, -

koska halusi päästä eroon leirin asukkaista.

Tutkijat halusivat nähdä itse, mitä oli tekeillä.

Jututimme ihmisiä ja keräsimme tietoja.

Kukaan ei halunnut olla tekemisissä tutkijoiden kanssa.

Alueella oli aseistettuja vartijoita.

Huhuttiin satanistisista rituaaleista.

Leiriläisistä ei tiedetty paljoa, mutta heitä pelättiin.

Kun saimme tuon tiedon, halusimme mennä leiriin -

ja kysyä, missä he olivat olleet edellisenä iltana.

21. TOUKOKUUTA 1990

KELLO 5.00 24 TUNTIA MURHIEN JÄLKEEN

Saavuimme paikalle kello viisi yöllä.

Alue oli noin 2 000 neliömetriä.

Kauimpana oli kahden makuuhuoneen talo.

Kukaan ei ollut kotona, kun poliisit saapuivat.

Näimme pyykkinarun talon edessä.

"Maastopukuja. Tappajat käyttivät niitä."

Olimme huolissamme turvallisuudestamme.

Sitten eräs mies tuli puhumaan tutkijoille.

Hän sanoi nimekseen Gerald Cruz.

Saimme tietää, että Cruz oli ryhmän johtaja.

Hän oli isokokoinen mies. Hän painoi varmaan 130 kiloa.

Puhuimme herra Cruzin kanssa.

Kysyin, oliko hän kuullut Salidan neljästä murhasta.

Hän sanoi, ettei ollut.

"En tiedä mitään. Mistä te puhutte?"

- Ja niin poispäin. - Se oli outoa, -

koska kaikki tiesivät siitä.

Rikostutkijana tiedän, kun joku valehtelee. Jokin ei täsmännyt.

Huomasin, että miehen kengissä oli pieniä roiskeita, -

jotka saattoivat olla verta.

Mies saattoi olla yksi murhaepäillyistä.

Kysyin, asuiko Jason LaMarsh siellä.

Mies osoitti asuntovaunua, jossa Jason asui.

Jason ei ollut kotona eikä Cruz tiennyt, missä tämä oli.

Ajattelin silloin, että siinä oli jotain epäilyttävää.

Tarvitsimme etsintäluvan -

ja tarkkailimme aluetta.

POLIISI PALAA ALUEELLE ETSINTÄLUVAN KANSSA.

Löysimme laittomia aseita, pommintekovälineitä -

ja laittomia räjähteitä.

Nyt tutkijat huolestuivat toden teolla.

Emme tienneet, mitä leirissä suunniteltiin. Jotain oli tekeillä.

Löysimme myös kirjoja satanismista ja astrologiasta.

Ryhmän jäsenet -

pakotettiin antamaan veriset sormenjäljet Geraldin kirjaan.

Heidät pakotettiin kirjoittamaan päiväkirjaa, jota Cruz luki.

Kun hän tiesi, mitä he ajattelivat hänestä, hän voi hallita heitä.

Sitten tutkijat löysivät jotain todella pelottavaa.

Löysimme rangaistuspyörän.

Se oli "rangaistuspyörä". Kun Cruz päätti, että joku teki virheen -

tai mokasi, hän heitti sen ilmaan ja se piti ottaa kiinni.

Siinä, mihin kohtaan peukalo osui, oli rangaistus.

Gerald rankaisi väkeään viemällä heiltä ruokaa ja vaatteita -

ja panemalla heidät nukkumaan betonilattialle.

Hän pakotti heitä sodomiaan ja suuseksiin.

Kaikenlaisia outoja asioita. Gerald keksi kaikkea mahdollista.

Hän oli epäinhimillinen alaisilleen.

He kääntyivät hänen puoleensa, -

kun oli kyse heidän perustarpeistaan.

Gerald Cruzissa oli monia klassisia merkkejä -

kultin johtamisesta.

Mielenhallintaa, fyysistä kidutusta, taloudellista kontrollia, seksiä.

Ryhmädynamiikka perustui hänen kykyynsä hallita kaikkia.

Cruz hallitsi väkeään.

Se oli pelottavaa.

Kun tutkimme talon, löysimme kuitteja veitsestä -

ja maskeista.

Palaset loksahtivat kohdalleen. Kaikki viittasi siihen, että -

he olivat tehneet murhat, mutta emme olleet vielä pidättäneet ketään.

Nyt piti selvittää, ketkä ryhmän jäsenet olivat mukana -

ja missä määrin.

22. TOUKOKUUTA 1990

2 PÄIVÄÄ MURHIEN JÄLKEEN.

SAADAKSEEN LISÄÄ TIETOA POLIISI TEKEE PIDÄTYKSEN.

Se taisi olla 2 tai 2,5 päivää murhien jälkeen.

Kumpikaan meistä ei ollut nukkunut, -

joten sanoin Larsonille nukkuvani muutaman tunnin.

Jos saamme epäillyt kiinni, voimme kuulustella heitä.

Kun heräsin, kuulin, että Michelle Evans oli pidätetty.

Michelle Evans oli Jason Lamarshen tyttöystävä.

Hänen siskonsa Tanya Miller oli myös asunut talossa Elm Streetillä, -

joten löysimmme yhteyden taloon.

Michelle Evans oli hyvin hermostunut. Hän vältteli kysymyksiä -

eikä kertonut mitään omasta tai kenenkään muun osallisuudesta.

Saimme tietää, että hän oli David Beckin hyvä ystävä.

Beck asui myös leirissä.

Jason LaMarsh, Beck ja Cruz olivat tärkeimmät ihmiset.

Pidätimme Beckin ja toimme hänet kuulusteltavaksi.

David Beck ei kertonut mitään. Hän kielsi kaiken, -

samoin Michelle Evans.

Panimme heidät samaan kuulusteluhuoneeseen.

Se johti läpimurtoon.

Poliisit käänsivät ison kiven, ja kaikki käärmeet tulivat esiin.

KUULUSTELUHUONE 1

Tutkijoiden piti selvittää, ketkä olivat osallisina -

Franklin Raperin, Darlene Parisin, Richeyn ja Dennis Colwellin murhiin.

Elm Streetin verilöylyyn.

Tutkijat etsivät ihmisiä ja toivat heitä kuulusteltaviksi.

Pidätimme David Beckin ja Michelle Evansin.

Panimme heidät samaan kuulusteluhuoneeseen.

Se on vanha rikostutkijoiden käyttämä taktiikka.

Michelle alkoi kuiskailla Davidille -

sanoen, ettei ollut kertonut Davidin osallisuudesta.

Herra Beck viittoi villisti Michellelle pyytäen -

tätä olemaan hiljaa, mutta tämä jatkoi puhumista.

Heti tuon keskustelun jälkeen kuulustelin Michelleä -

nähdäkseni, mitä hän kertoi.

Noin tunnin jälkeen Michelle murtui.

Hän suostui kertomaan, mitä oli tapahtunut.

Hän kertoi, että murhia edeltävänä iltana he sytyttivät tulen leirillä -

ja valmistautuivat Franklin Raperin murhaan.

Franklin oli heidän kohteensa.

Muut uhrit olivat väärässä paikassa väärään aikaan.

Surmaajat eivät tienneet, keitä talossa oli, -

mutta Cruz oli ohjeistanut heitä olemaan jättämättä todistajia.

Kaikki piti tappaa.

Michelle kertoi, että kun Franklin muutti leiriin, -

tämä oli Geraldin ja muiden ystävä.

Franklin ei pitänyt siitä, että Cruz satutti ihmisiä.

Franklin yritettiin sulauttaa joukkoon, mutta hän vastusti sitä.

Hän varmaan ajatteli, että tyypit pystyivät väkivaltaan.

Franklin sai tarpeekseen ja yritti saada muitakin muuttamaan pois.

Siksi ihmisiä oli Franklinin talossa tuona iltana.

Franklin oli auttanut heidät pois leiristä. He olivat oma ryhmänsä.

Se suututti Cruzin.

Franklin ei pelännyt sanoa Cruzille vastaan.

Se oli yksi syy, miksi Cruzin piti tappaa hänet.

Miten voi pitää tilanteen hallinnassa, -

jos antaa yhden lähteä leiristä ilman seuraamuksia?

Cruzin oli ryhdyttävä toimiin.

Michelle sanoi, että ennen lähtöä Cruz kertoi kaikille, -

mistä kunkin piti mennä sisälle taloon.

Michelle ajoi porukan Elm Streetille.

Hän sanoi pysäköineensä auton rautatien viereen.

Hän oli pysäköinyt sinne, mistä löysimme murha-aseen.

Michelle meni taloon ennen murhia.

Hänen siskonsa asui siellä, joten häneen ei kiinnitetty huomiota.

Kaikki olivat talossa. Herra Raper oli kutsunut heidät sinne.

Donna Alvarez oli nukkumassa.

Michelle meni makuuhuoneeseen ja avasi ikkunan.

Sitä murhaajat odottivat.

Michelle sanoi, että joku katkaisi sähköt talosta.

Sitten surmaajat ryntäsivät sisään ikkunasta ja ovesta -

ja yllättivät kaikki.

Uhrit olivat varmasti kauhuissaan, kun naamioidut ihmiset tulivat sinne.

Tappajat kävivät heti uhrien kimppuun.

Michelle kertoi menneensä ulos ja ohittaneensa ruumiin talon edessä.

Hän odotti autossa, kunnes kaikki oli ohi.

Michelle Evans antoi minulle kaikkien paikalla olleiden nimet.

Niiden tietojen perusteella etsintäkuulutimme tappajat.

Heitä jahdattiin neljästä murhasta.

Dave Beck oli jo pidätetty.

Ensimmäinen pidätetty oli Ricky Vieira.

Sitten saatiin Gerald Cruz, joka oli ryhmän johtaja.

Ron Willy pidätettiin myös.

Kaikki paitsi Jason LaMarsh pidätettiin. Häntä ei löydetty.

Hän oli viimeinen, ja hänet piti saada kiinni.

LaMarsh oli lainannut auton ja matkusti Oregoniin naisen kanssa.

Nainen ei tiennyt syytä.

Matkalla Jason sanoi: -

"Olin osallisena Elm Streetin verilöylyssä."

Nainen oli kauhuissaan, mutta pysyi rauhallisena.

Kun he saapuivat Oregoniin, Pendletoniin, he menivät motelliin.

Nainen oli yhä kauhuissaan. "Jason on murhaaja."

Hän löysi puhelimen.

Pendletonin poliisi kutsui SWAT-ryhmän.

Jason pidätettiin motellissa, jossa hän asui.

Uutisia Pendletonista.

Poliisi teki pidätyksen paikallisessa motellissa.

Pidätys oli dramaattinen.

Kaikki epäillyt oli nyt pidätetty.

Cruzin alibi oli, että hän oli ollut motellissa ystäviensä kanssa, -

jotka asuivat Kalifornian Oakdalessa.

Hän oli viettänyt yön siellä.

Hän piti kiinni tarinastaan, joten poliisi otti ystävien nimet -

ja etsi heidät voidakseen kuulustella heitä.

Kaikki sanoivat samaa. Se herätti poliisin epäilykset.

"Kaikki sanovat samaa kuin olisivat suunnitelleet sen."

Puhutimme motellin työntekijöitä. Kerroimme päivämäärät, -

kellonajat ja epäiltyjen nimet.

Kysyimme, olivatko henkilöt yöpyneet motellissa.

Meille sanottiin, ettei motellilla ollut todisteita yöpymisestä.

Gerald Cruzin antama alibi oli valetta.

Hän yritti suojella itseään ja ryhmää.

Kun Ricky pidätettiin murhista, hän sanoi: -

"Minä tapoin Darlenen."

Sanoin: "Kerro, miten se tapahtui."

Ricky sanoi: "Menin taloon. Oli pimeää, ja Darlene huusi.

Gerald huusi ja käski hiljentää Darlenen."

"Minulla oli veitsi kädessäni. Tartuin Darlenea hiuksista, -

vedin hänen päänsä itseäni kohti ja viilsin kurkun melkein auki."

Katsoimme toisiamme.

Ricky sanoi, että tytön pää oli kuin irtonainen hammas.

Hän nauroi kuvaillessaan, miten viilsi tytön kurkun auki.

Hänen silmänsä olivat kuin Charlie Mansonilla, täysin kuolleet.

Kun epäillyt saapuivat oikeussaliin, he olivat innoissaan.

He vitsailivat eivätkä ymmärtäneet tekojensa vakavuutta.

Se suututti uhrien perheet.

Oli vaikeaa kuulla kaikista yksityiskohdista.

Surmaajat eivät katuneet.

Se oli vitsi. Ilmeisesti he luulivat vapautuvansa syytteistä -

ja pääsevänsä kotiin.

Jason LaMarsh ja Ron Willy tuomittiin neljästä murhasta -

62 vuodeksi vankilaan.

Ricky Vieira odottaa kuolemantuomiota San Quentinissa.

Samoin Dave Beck ja Gerald Cruz.

Ricky Vieiraa oli kidutettu ja pahoinpidelty -

ennen tätä rikosta. Hän on syyllinen pahaan rikokseen, -

mutta minusta tuntui, että hänet oli manipuloitu -

tähän rikokseen.

Cruz ja Beck olivat kylmäverisiä tappajia, -

mutta Ricky Vieira ei ollut sentyyppinen rikollinen.

En usko, että hän olisi tehnyt sellaista rikosta omasta tahdostaan.

Cruz ja Beck olisivat.

Rickyn tunnustuksen jälkeenkin syyttäjä tarjosi hänelle sopimusta.

Hän saisi vain 25 vuoden tuomion murhasta.

Vastineeksi hän todistaisi Cruzia ja muita vastaan, -

mutta hän päätti olla todistamatta, ja siksi hän on nyt kuolemansellissä.

Niin paljon valtaa Cruzilla oli muihin.

Siitä on jo 33 vuotta, -

joten en usko, että heidät teloitetaan.

He saavat kokea yhä syntymäpäiviä ja jouluja.

Uhrit eivät.

Uhrien perheet eivät koskaan -

saa rauhaa sen illan tapahtumien jälkeen.

MICHELLE MYÖNSI SYYLLISYYTENSÄ AVUNANTOON.

HÄN SAI VUODEN VANKEUSTUOMION. HÄN ISTUI KUUSI KUUKAUTTA.

Kun tappaa neljä ihmistä niin raa'asti, -

en rehellisesti sanottuna tiedä, mikä rangaistus riittää.

Haluan antaa anteeksi, mutta en unohda, mitä he tekivät isälleni.

Isäni murhan jälkeen näin erään unen.

Siinä oli isoäitini, hänen äitinsä.

Isoäiti sanoi: "Oli jo aikakin, Franklin. Olen odottanut sinua."

Se uni toi minulle paljon lohtua, -

koska silloin tiesin, -

että isälläni oli kaikki hyvin.

Hän oli saanut rauhan.