Original subtitles

Kiitos.

Kiitos.

Kiitos.

Kiitos.

Elikkäs, olen mahtava.

Kaikki on mahtavaa.

Epäilin alkuun, kun hän lupasi tehdä kaikesta taas mahtavaa.

Mutta en osannut kuvitellakaan sitä mahtavuutta.

Kysyn joka päivä, kuinka mahtavaa tästä voi tullakaan.

Siitä tulee entistä mahtavampaa -

tämän sosiopaattisen,

helppoheikki-pellekuninkaan -

ja hänen kamujensa, autistisen miljardööri-teknofasistin kanssa.

Ja jotenkin hän onnistui löytämään juutalaisen natsin -

yleisesikunnan apupäälliköksi.

Äijällä on silmää kyvyille.

Sitten on hänen kannattajansa, tämä armeija -

hännystelijöitä ja narreja, huijareita ja kätyreitä,

panemattomia vihanörttejä...

Valkoisia nationalisteja, kryptodorkia,

sekopäisiä kristittyjä fasisteja.

Sitten yhtäkkiä -

50 miljoonaa ihmistä päätti: "Pidän tyypistä!"

Totta puhuen vihaan heitä muita enemmän.

Enkä pidä yksittäisasiain republikaaneista, koska minusta -

pitäisi panostaa koko saksanmarkan edestä.

Ja minulla on kollegoita,

jotka olivat sellaisia kahden asian nojalla.

He vastustivat valveutuneisuutta, eli politiikkaa tai kieltä,

joka voisi auttaa haavoittuvaisia, ja sepä vasta käy järkeen. Joten...

He huolehtivat myös sananvapaudesta.

He eivät halunneet sananvapautensa vaarantuvan,

eikä sitä ikinä tapahtunut.

He sanovat jotain, se kohtaa vastustusta,

ja heistä sitä ei saisi sallia.

Loppujen lopuksi he haluavat vain sanoa V-sanan rangaistuksetta.

Siksi he äänestivät.

Mutta sen myötä tulee liittovaltion romahtaminen,

maailmantalouden horjuminen,

kymmenien tuhansien karkottaminen paikkoihin,

joista he eivät tulleetkaan, todellista sortoa -

sananvapautta ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan,

sekä autoritarismin nousua. Joskus haluaisin kysyä heiltä:

"Oliko se sen arvoista, saatanan vajakki?"

Ja...

Jokunen kai sanoisi, että oli,

koska he voivat nyt paasata totuudesta podcastissaan.

Totuus kun ei voi enää puolustaa itseään.

Meidän on kestettävä paskinta Kennedyä.

Tarkoitan...

Kaikissa Kennedyissä oli puutteita, mutta hän on heistä paskin.

Nyt alamme kuulla kysymyksiä, joita ei ole kuultu aikoihin,

kuten: "Juma, onko sulla polio?

Sepä surkeaa.

Tesla työstää nyt rautakeuhkoa.

Kankean näköisiä mutta luodinkestäviä.

Niissä on vetokoukku ulos lähtöä varten.

Me kun ei käytetä autossa maskeja."

Muita mahdollisia kysymyksiä on:

"Millainen Pariisi oli?"

"En tiedä. Parempi ennen kuin se oli Venäjää.

Pitkiä patonkijonoja."

Enkä minä tiedä, mitä tehdä. Minulla ei ole ratkaisuja.

Kaiken keskellä ei tiedä edes, mitä protestoida.

Voisitte kai tehdä kyltin, jossa lukee: "Lopettakaa.

Tämä on hullua."

"Lopettakaa" ja "hullua" lihavoituna.

Sitten taiteilua sen ympärille. Se toimii.

En tiedä, mitä tehdä. Olen kysynyt sitä.

Ystäväni sanoi:

"On vain oltava säällinen,

kohdella muita kunnioittavasti -

ja elää tarkoituksenmukaisesti."

Johon vastasin: "Voi vittu.

Mikä antaa elämälleni tarkoituksen?

Kaipa asioiden hoitaminen."

Jos hoidan muutaman päivässä, olen tyytyväinen tarkoitukseeni.

Jotkut boikotoivat Targetia, Teslaa, Amazonia.

Onnea vain sen kanssa.

Yritä hoitaa asioita, jos boikotoit Amazonia.

Korporaatiomaailmassa se voi viedä viikkoja.

Kiertoilmakypsennintä saa hakea Kiinasta asti.

Päätin lähteä ulos -

ostamaan imuria -

tarkoituksenmukaisesti.

Ostin sellaisen kotiin,

ja raaputin sen sivuun: "Tämä imuri tappaa fasisteja!"

Teen siis osani.

Tuo meni joiltain kai ohi, ja jotkut luultavasti ovat yhä -

pöyristyneitä V-sanan käytöstäni.

Tunnen yleisöni. Saan kai -

kaksi sähköpostia huomenna.

"Sinusta sen sanan voi ehkä sanoa satiirisesti, mutta se on loukkaava."

Ymmärrän kyllä.

Edistysmielisten täytyy ratkaista tämä ilonpilauksen ongelma.

Nämä ovat kyllä tärkeitä aiheita,

mutta tajuatteko, että ärsytimme keskivertoamerikkalaisen fasismiin?

Tajuatteko sitä?

Liberaali pilaa grillijuhlat nopeiten.

"Haluatko jotain grillistä?" "Entä kansanmurha?"

"No, näiden kestien tuotto on kansanmurhan uhreille."

"Hyvä on. Onko vegeburgereita?" "Ei ole."

"Haluatko hampurilaisen?" "En voi syödä murhaa."

"Ota salaattipöydästä hummusta."

En tiedä. Se on toki kiintoisaa,

kun on vassari, edistyksellinen tai ties mitä.

Jumitumme yksittäisasioihin vailla yhtenäisyyttä.

Amerikkalainen vasemmisto ei ole ikinä toiminut yhtenäisesti.

Moni jumittuu asioihin, joille omistaa koko elämänsä,

ja se parantaa oloa. Eikä se ole merkityksetöntä.

Se on proaktiivista, en väitä muuta, mutta tiedän...

Tiedän liberaalien pulman.

Aloin näet äskettäin juoda soijamaitoa.

Se on aika retromaista.

Mutta syön kasvipohjaisesti ja tarvitsen proteiinia.

Aloin käyttää vanhan ajan soijamaitoa,

Edensoyta purkissa.

Innostuin siitä suuresti.

Vastuullisesti tuotettua. Nautin Edensoy-soijamaidosta.

Puhuin tästä ohjelmassani,

ja seuraavana päivänä sain sähköpostia,

jossa luki: "Harkitse Edensoyta vielä."

Viestissä on linkki ties minne.

Tuntematon linkki sähköpostissa,

joka voi viedä varat tai henkilöllisyyden,

tai johtaa kaninkoloon, josta seuraa loppuelämän hulluus.

Mutta tietty aukaisin sen...

Avasin sen artikkeliin, jossa luki,

että Edensoy on vanha yhtiö, vastuullinen mutta vähän uskovainen,

abortinvastainen.

Siinä kohtaan liberaalin pulman: "Helvetti!"

Tykkään tästä maidosta.

Sitten yrittää järkeillä, ettei sillä ole suurta vaikutusta,

ellen käytä sitä.

Sitä jatkui pari tuntia, mutta...

Mutta käytän sitä edelleen.

En tosin nauti siitä enää.

Ja minusta se on hyvin edistysmielinen voitto.

Tiedän, että olemme herkkiä ja vihaisia -

ja vähän hurskastelevia. Epätäydellisiä.

Suoraan sanoen murtuneita.

Mutta sentään vasemmalla, joten...

Ainakaan emme ole vihamielisiä törppöjä.

Huone vilisee empatiahuoria.

"Voinko auttaa? Voinko auttaa mitenkään?"

"Ei kiitos." "Mutta haluan auttaa! Salli minun!"

Minulla on muitakin huolia, kuten kaikilla. Henkisiä oireita,

joita minun tulisi hoitaa, mutta en tiedä kuinka.

Mieleni jyllää lakkaamatta, ja moni neuvoo: "Lepuuta mieltäsi."

Vastaan: "En edes ymmärrä sanomaasi. En tiedä, mitä tuo meinaa."

Jos mieleni lepää kolmeakaan sekuntia,

toinen osa aivoistani kysyy: "Avaanko huolikansion?

Minulla on lista. Töihin vain.

Mitä haluat ajatella koko päivän?"

Minulla on tungettelevia ajatuksia. Siinä ongelmani.

Mutta ehkei se ole ongelma vaan kohtuullista.

Voi sanoa, että jos odottaa pahinta,

kaikki muu on voittoa.

Minkä eteen? Olen väsynyt siihen.

En hallitse sitä enää. Tässä hyvä esimerkki.

Voisin 30 sekunnissa miettiä:

"Jätinkö kaihtimieni nyörin alas, jotta kissani voi hirttää itsensä?"

Mietin sitä täsmälleen nyt.

Ja jumitun siihen tuntikausiksi.

Ellei tyttöystäväni vastaa tekstariini vartissa,

mietin: "Likka on vainaana autossa.

Mitä teen hänen koiransa kanssa?"

Siispä...

Se lienee selviytymismekanismi,

koska kun maailma on kauttaaltaan vaarallinen,

aivopuoliskoni tuumaavat: "Jos käytämme mielikuvitustamme,

saamme elämästäsi pelottavaa ja surkeaa. Sopisiko se?

Siinä vastaus. Hyvä idea."

Minulle on tullut tapa lentokoneeseen noustessa.

Pelkään lentämistä, mutta teen sitä paljon.

Nyt se pelottaa enemmän, kun lennonjohtajat erotettiin.

Nyt koneeseen noustessa -

kuvittelee yhden tyypin panikoimassa: "En pysty tähän yksin!

Tämä on hullua! Missä kaikki ovat?

Tuokaa kahvi. En saa silmiäni irti vilisevästä ruudusta."

Jostain syystä koneeseen noustessani katson ihmisiä ympärilläni -

ja kuvittelen koneen syöksyvän alas taivaalta.

Ihmiset itkevät, oksentavat,

jotkut rukoilevat, happinaamarit roikkuvat,

vessan sininen vesi pyörii kaikkialla.

Mietittyäni sen olen valmis nousuun.

Mutta mihin valmistaudun?

Jos pahin tapahtuisi ja kone syöksyisi,

tokaisisinko: "Arvasin tämän.

Arvasin, että sinä juuri itkisit."

En tiedä, onko se normaalia.

Aivojeni ongelma on,

etten ole varma, kumpuaako luovuuteni sieltä.

En tiedä, kaivanko kultaa paniikin uomassa.

En tiedä, juontaako luovuuteni siitä.

Koska olen väsynyt siihen, ja päätin tavata psykiatriani -

ja mennä hoitoon. En Zoomin kautta.

Halusin maata sohvalla,

kun tuomitsisin tuolilla istuvaa heppua.

Ja olen huolestunut lääkityksestä. SSRI-lääkkeet vaivaavat minua.

Ne toimivat joillain, ja minulle sanotaan:

"Älä mollaa SSRI-lääkkeitä."

En mollaa. Puhun vain itsestäni. Se on outoa.

Tässä vertauskuva siitä, mitä ajattelen niistä.

Charlie-kissallani on ongelmia.

Kun lähden pois, Charlie paskantaa ympäri taloa.

Piruillakseen minulle.

Ja se hakkaa muita kissoja. Eikä se ole peruspaskaa.

Ripulointia ympäri taloa. Kotona siis odottaa paskamyrsky.

Muut kissat sähisevät toisilleen. Se on painajaista.

Soitin viimein eläinlääkärille ja kerroin paskantamisesta -

ja muiden kissojen mukiloinnista.

Lekuri sanoi: "Se kärsii eroahdistuksesta,

josta seuraa ahdistusperäinen koliitti."

Kysyin, että mitä sitten teen?

Hän sanoi: "Yleensä määräämme Prozacia siihen."

Sanoin epäröiväni. En ollut sinut sen kanssa.

Hän sanoi: "Mitä oikein puhut?

Se paskantaa ympäri taloa.

Ja mukiloi muita kissoja."

Sanoin: "Niin, mutta haluan sen olevan oma autenttinen itsensä.

En halua hälventää sen luonnetta."

On siis selvää, että odotan huomista kotiinpaluuta.

Mutta kävin psykiatrilla ja kerroin tilanteen.

Hän sanoi, etten ole masentunut. Tiesin sen.

Minulla oli pakkomielteinen ahdistus.

Ahdistus ja masennus kummastuttaa, koska luulin olevani masentunut,

mutta ymmärsin, että jos on hyvin ahdistunut,

siinä on kehityskaari. Ahdistus vie puhdin,

ja aivot sanovat: "Ollaan vain apeita."

Se on ahdistuskehityksen mukavuusalue.

Eli minulla on pakkomielteinen ahdistus. Kieltäydyin SSRI:stä.

Hän sanoi: "On toinenkin lääkitys, joka ei yleensä toimi ihmisillä."

Sanoin, että täydellistä minulle. Kuulostaa minun lääkkeeltäni.

Raportoin sen verran, ettei se toimi.

Tiedän nykymaailmamme vaikeuden ja pelottavuuden -

suopeille ja järkeville.

Tämä paljastui minulle pari viikkoa sitten.

Kysyin itseltäni: "Marc, mikset vain viihdytä?

Kansa kaipaa viihdykettä."

Tämä oli uutta minulle. En tietääkseni -

alkanut tähän viihdyttääkseni.

Se ei ollut suunnitelmani. Minulla oli vain sanottavaa,

ja jos sanoin ne täällä, puheilleni naurettiin,

ja tajusin: "En ole yksin. Kaikki lutviutuu."

Mutta tajusin, että tätä on tehty tovi.

Miksen yrittäisi viihdyttää?

Viihde tulisi nyt tarpeeseen.

Kuulkaas.

Tunnette minut. En esiinny stadioneilla.

Kieltäydyn aina niistä.

Voisin tehdä yhden stadionkeikan,

jos se olisi jossain keskittymässä, ja saisin fanit sinne bussilla.

"Bussit Maronin esitykseen lähtevät näiden markettien parkkiksilta."

En esiinny kasinoilla, koska en käy niissä.

Ne ovat minusta etovia ja ärsyttäviä.

Pystyisin siihen. Sitä on tarjolla.

Mutta kukaan fanini ei olisi Vegasissa tarkoituksella.

Jos olet fanini ja Vegasissa,

haahuilet kaiketi horisemassa:

"Miksi Jennyn piti pitää ne täällä?"

Jopa suurin fanini -

nähdessään näytökseni julisteen Vegasin kasinolla,

jopa suurin fanini sanoisi:

"Tuo menee yli.

Pidän hänestä, mutta hän keikkailee lähellämme.

Alamme vasta tutustua Vegasiin."

Ymmärrän sen, mutta mitä viihteeseen tulee,

minusta me tarvitsemme viihdettä,

ja se voi olla hilpeää ja hauskaa. Siksi aion yrittää sitä nyt.

Niin.

Elikkäs...

Los Angelesissa oli jättipaloja.

Hyvin isoja. Se oli pelottavaa.

Hyvin suuria paloja. Kaksi isoa ja useita pieniä.

Se oli traumaattista aikaa.

Kaikilla oli sovellus, muistaakseni Watch Duty.

Siitä näki palojen syttymisen reaaliajassa.

Eli kaikki losilaiset päivittivät sovellusta kolmen minuutin välein.

Siitä näki kaikki palot. Yhtäkään ei hallittu.

Se oli sekopäistä! Enkä edes ymmärtänyt sovellusta.

Siinä oli paljon värejä ja sävyjä.

Paloa merkitsevää punaista, lähes paloa merkitsevää punaista,

paloa harkitsevaa punaista.

Ja sitten oli muitakin värejä.

Yksi tarkoitti, että oli lähdettävä, toisesta sitä piti harkita.

Loput merkitsivät: "Ole valmis lähtemään."

En siis ymmärtänyt sovellusta.

Siellä oli pakkoevakuointeja. Se oli sekopäistä!

Keskellä sitä paloa, tai parin palon,

useiden palojen, minun täytyi...

Sinä aamuna minun piti maalauttaa keittiöni katto.

Se oli vuotanut.

Maalarin piti tulla puoli kahdeksalta aamulla maalaamaan keittiöni katto.

Katsoin sovellusta ja uumoilin olevani pulassa.

Huudahdin, että helvetti.

Sitten se heppu ilmaantui puoli kahdeksalta maaleineen.

Hän kyseli maalaamisesta, ja minä sanoin: "Entä palot?"

Tyyppi sanoi: "Ei, ne ovat kaukana." Kysyin: "Varmastiko?"

Hän intti niiden olevan kaukana. "Selvä pyy, maalaa sitten."

Haemme sitten tarvikkeita hänen autostaan.

Ja kun seisomme kadulla,

musta savupilvi alkaa peittää naapurustoa.

Katsomme sitä kumpikin. Sitten aiemmin varma maalari sanoo:

"Sinun paranee lähteä."

Ja hän pakkaa autonsa ja lähtee.

Ajattelen, että menoksi sitten. Olen paniikissa.

Palaan talooni.

Minulla on kolme kissaa ja kantohäkki. Se ei ole pornoleffa.

Se on elämäni. Kolme kissaa, yksi kantohäkki.

Kissoja ymmärtämättömät sanovat: "Eikö niitä saa yhteen häkkiin?"

Kysyn: "Oletko järjiltäsi?"

Hyvä, jos saan yhden häkkiin.

Häkkejä on vain yksi,

koska vien yhden lääkärille kerrallaan.

Kun joudun tekemään niin,

minun on valmistauduttava henkisesti yön ajan -

ja ehkä jätettävä häkki auki jonnekin taloon,

koska saan vain yhden tilaisuuden saada sen tollon sinne.

Ja ellen saa kisua lootaan,

emme selvitä, miksi se paskantaa taloon.

Olen talossa ja täynnä adrenaliinia,

ja sanotaan, että adrenaliinisena nostaa autonkin.

Olen siis täysin keskittynyt -

ja nappaan Charlien nopeasti kantohäkkiin.

Haistatan sille paskat ja suljen luukun.

Mutta vielä on typerä Sammy -

ja Buster, ja mietin, mitä teen niille tolloille.

Sitten tajusin,

että kuistillani oli keskeneräinen asia pajukorin muodossa,

jonka aioin lahjoittaa pois. Päätin, että Sammy menee siihen.

Toin sen taloon.

Tungen Sammyn pussiin. Tökin koriin reiän ja ujutan siitä.

Buster ihmettelee, että mikä meno.

Totean: "Tuo Amazon-loota, kamu."

Tungen Busterin laatikkoon -

ja teippaan sen kiinni kuin postittaisin sitä.

Sitten isken reikiä laatikkoon kynällä.

Olen ihmeissäni, että tein sen.

Mietin seuraavaa liikettä.

Tajusin tarvitsevani pakokassia.

Kaikki puhuvat siitä. Se valmiiksi pakattu kassi.

Se pitää valmistella paskatilanteisiin.

Olin epävarma siitä. Googlasin sen, ja siinä näkyi -

selvä postapokalyptinen pakokassi.

Tarvitaan veivattava radio, kerosiinilamppuja.

Kuivamuonaa.

Minä vain menen mäen yli Hollywoodiin.

Minun pakokassissani oli kaksi kalsariparia,

huppari ja kaikki talosta löytämäni käteinen.

En tiedä, miksi otin rahat.

Kuvittelin joutuvani tarkastuspisteille,

ja vartijoita pitäisi ehkä voidella vähän.

Olen nähnyt elokuvia.

Pakkaan autoon kissat laatikkoineen,

sitten pakokassin, ja vilkaisen taloani -

ehkä viimeistä kertaa, koska se on palamassa poroksi.

Osittain mietin: "Viimeinkin!"

Talossa on paljon kamaa, jota en ole saanut pois 40 vuoteen.

Voisin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Minulla on yhä yliopiston kirjoja, joita luulen lukevani.

Osa minusta luulee, että luen läpi Alexander Popen kootut teokset.

Hän on tärkeä satiristi, ja minun pitäisi tietää siitä.

Hyvästelen taloni ja astun autoon ilman suunnitelmaa.

Aion vain ajaa pois savusta.

Viidessä minuutissa jokainen kissa tyhjensi suolensa -

sekä rakkonsa kukin laatikkoonsa.

Nyt autoni haisee surkealta hätämajalta,

ja mietin vain: "Helvetti, tämä auto pitää hylätä.

Koska Busterin lootasta vuotava aines -

ei lähde penkistä ikinä."

En tiedä, minne mennä,

ja harkitsen kantohäkkejä toisillekin kissoille.

Aioin hakea ne Petco-kaupasta.

Luulin sen avautuvan kello 9.00, ei kello 10.00.

Olen sitten Petcon parkkipaikalla paskalta haisevassa Toyotassa -

kolmen kissan naukuessa...

Se oli syvällinen hetki, koska tajusin,

että tällainen olen maailman loppuessa.

Tähän minä päädyn.

Käyn ostamassa kaksi kantohäkkiä, jotka joudun kokoamaan,

ja ostan kissanhiekkaa, hiekkalaatikot ja kissanruokaa.

Minulla oli ne vartin päässä.

En vain itsekkäänä ajatellut pakata kissojen pakokassia.

Ajelen yhä ilman suunnitelmaa,

ja ihmiset kyselevät: "Etkö voi yöpyä ystävällä?" Miksi?

Miksi majailisin ystävälläni?

En majaile muiden luona, vaikka he kutsuisivat lomalle.

Miksi majailla ystävän luona,

jos on varaa hotelliin? Miksi sietää sellaista?

Vatvoa vain yön läpi, voiko pyyhettä käyttää.

Miksi tehdä sellaista?

Herätessä kaikki ovat alakerrassa.

"Teimme aamiaista. Otatko pannaria?" "Ei, en halua pannaria.

Haluan hotellin. Onko täällä hotellia?

En halua olla töykeä, mutta haluan tilaa.

Ja runkkasin yläkerran pyyhkeeseen."

Joka sopii hotellissa.

Etsin Hollywoodin Hampton Innin ja ajan sinne,

ja siellä on monta evakuoitua.

Tunnelma on kireä.

Kysyn vastaanotosta, onko heillä huoneita.

Nainen sanoo, että on. Kysyn, ottavatko he eläimiä.

Hän sanoo, että eläin toki sopii. Ja minä myötäilen siinä.

Minulla näytti olevan yksi lemmikki. Kantohäkkejä oli yksi.

Suollan naiselle luikuria,

mikä on naurettavaa, koska ei hän välitä.

Usein sanotaan, ettei palvelualalla välitetä enää töistä.

Minusta siinä on valopuolensakin.

Siinä ei enää välitetä töistä.

Esitän yhä kantohäkki mukana. "Tässä lemmikkini."

Vien Charlien huoneeseen -

ja haen kärryillä korin sekä laatikon.

Panen pakokassini siihen ja sanon, että siinä kaikki kamani.

Sitten Sammy naukuu korista.

Ja äimistelen: "En tiedä tuota. Ihan sekoa.

Tutkin asiaa huoneessa. En tiedä. Hullua."

Vien kaikki kissat huoneeseen -

ja kokoan kantohäkit.

Laitan kaikki kissat häkkeihinsä ja istun sängylle.

Kello on 10.30. Istun sängyllä -

kolmen kissan, kantohäkkien ja käteisen kanssa.

Kuin pimeän kissakaupan äärellä.

"Missä ne armenialaiset ovat kissojen kanssa?

Hierotaan diiliä."

Tajusin, että ne on päästettävä ulos syömään ja tarpeilleen.

Kissoja on outoa viedä muualle, koska se pelästyttää.

Tila oli suljettu, mutta tulevaa ei aavista.

Pelkäsin Busterin tunkevan sängyn alle,

enkä saisi sitä pois.

Mutta päästin sen ulos, samoin Samin,

joka kummastelee tilannetta.

Charlie sinkoilee viisi minuuttia.

"Asummeko nyt täällä? Voin asua täällä."

Ja Buster tunki itsensä sängyn alle.

Sain kissat ulos ja olen nyt väsynyt.

Olen vähän hermona. Kaikkialla on tulipaloja.

Mutta olen hotellissa hermot kireänä,

joten soitan tyttöystävälleni, joka ei oikein pidä minusta.

En tajua, miksi tapailen sellaisia.

Taidan ansaita sen. Hän on silti kiva nainen.

Hän on topakka chicagolainen.

Soitan hänelle: "Hei, muru. Olen kunnossa.

Minua pelottaa vähän, mutta olen hotellihuoneessa."

Vastaus on: "Hyvä, teit mitä piti."

Sanon: "Niin. Halusin vain sanoa olevani kunnossa."

"Selkis. Hyvä."

Sanon: "Taidan soittaa muille ihmisille."

Soitan sitten kaikille Losin tutuilleni.

Alan rauhoittua ja voida hyvin.

Ilta alkaa hämärtää.

Ja viimein tunnen oloni rennoksi.

Katson neljännen kerroksen ikkunasta alas -

kohti Hollywoodin kukkuloita.

Ja juuri kun oloni oli mukava, koko rinne roihahtaa liekkeihin.

Otan sen heti itseeni.

"Miksi hitossa tämä tapahtuu minulle?"

Ja...

Mutta kissanomistajana mietin, että mitä teen.

Koska en uskonut -

saavani kissoja enää häkkeihinsä. Näin siis kuolemme.

Kuolemme yhdessä, ja kaikki järjestyy.

Mutta näin puhelimesta uutisen palon sammutustyöstä,

jota katson samalla ikkunasta.

Se sammutettiin aika äkkiä.

Viimein rentouduin nukkuakseni.

Herään aamulla ja mietin, mitä tehdä.

En tainnut selventää,

että tämä ei ollut pakkoevakuointi.

Minä vain pelästyin.

Taloni ei ollut ikinä vaarassa.

En vain osannut tulkita sovellusta.

Seisoin siinä ja tuumasin, että pitänee kai palata talolle.

Ajoimme takaisin talolle,

ja -

otan kissoja autosta,

ja näen töihin menevät naapurini.

Kysyin: "Miten pääsitte eilen pois?"

He ihmettelivät, mitä puhuin.

Sanoin: "Minä evakuoin itseni -

yön yli."

He kysyivät, että miksi ihmeessä.

Sanoin: "Maalari... En tiedä...

En tiedä syytä." Kysyn tuota itseltäni pari kuukautta.

Sitten kysyin itseltäni, että mitä voitin tässä.

Mitä opin?

Opin, että saan minkä tahansa kissan laatikkoon ripeästi.

Ja -

opin, että...

Hain myös pari kantohäkkiä -

ja jätin paskaisen korin hotellille.

Voin ruksia sen tehtävälistalta.

Oli kiva palata kotiin, koska suojasin taloni rotilta.

Se on mahdollista.

Teillähän on rottia New Yorkissa.

Rottia ei tiedosta Losissa, mutta niistä aina hätkähtää.

Se on sekoitus intoa ja kauhua.

Asun vanhassa talossa, jossa on ryömintätila.

Periaatteessa kellari. Tyhjähkö.

Siellä on sohva, kirjalaatikoita, työkaluja.

Siellä on ollut silloin tällöin rottia.

Olen houkutellut niitä tappoloukkuihin.

Täällä lienee muutama henkilö,

jotka voisivat suositella inhimillisiä ansoja.

Enkä aio kuskata rottaa minnekään.

En aio...

En aio olla autossa -

rotan kanssa -

miettien, kuinka pitkälle ajan,

kunnes se ei osaa enää talolleni.

On myös pieni mahdollisuus, että kesken ajon kiinnyn siihen.

Yritän sitten neuvotella: "Saat asua talossa,

kunhan et tuo kamujasi kämppäämään."

Puhun näistä rotista,

koska olin Vancouverissa pari kuukautta ja palasin.

En ollut käynyt ryömintätilassa kolmeen kuukauteen,

ja siellä oli enemmän rotanpaskaa -

kuin mitä olen ikinä nähnyt. Kuvitelkaa kasa rotanpaskaa.

Kuvitelkaa suurin näkemänne määrä.

Se oli hullua, ja mietin, että mitä tapahtuu.

Menin googlaamaan: "Paljonko yksi rotta voi paskantaa?"

Enemmän kuin luulette.

Mutta jopa ruoansulatusvaivoista kärsivälle rotalle tämä oli -

aika tuotteliasta.

Oletin rottia olevan satoja.

Imuroin kaiken rotanpaskan ostamallani imurillani.

Sain tietenkin viestiä kuuntelijalta seuraavana päivänä:

"Toivottavasti käytit suojamaskia. Siellä on paljon hantavirusta."

Voin vain vastata: "Haista paska."

Hätkähdän viikkoja kaikkia yskäyksiä. "Voi saatana!"

En saanut hantavirusta.

Mutta laitoin kymmenen ansaa ympäri kellaria.

Viikon päästä yhtään rottaa ei ollut loukussa.

Lisää paskaa, ei rottia loukuissa. Olin äimistynyt.

Odotin toisen viikon. Lisää paskaa, ei rottia kiinni.

Alan hätääntyä siinä kohtaa. Keksin kutsua rotanpyytäjän.

Googlaan rotanpyytäjän.

Yksi jättifirmoihin sitoutumaton on naapurustossani.

Hänellä on oma rottapajansa.

Hän vastaa itse puheluihin.

Kerron tilanteen. Hän sanoo: "Tuomme tiimin, eristämme talon -

rottien varalta, ja saat vuoden takuun."

Se kuulostaa hyvältä. Hän tulee paikalle,

hän tutkii ryömintätilaa,

näkee reikiä ja sanoo: "Reiät on tukittava."

Sitten hän sanoo: "Rotat voivat kulkea -

kynän kokoisesta reiästä." Sanon: "Eivätkä voi.

Sano kolikon kokoisesta, niin uskon sinua."

Hän tiimeineen käyttää neljä tuntia talon eristämiseen.

Olen alakerrassa pyytäjän kanssa.

Sanon hänelle: "Yksi kysymys.

Voivatko ne elää seinissä? Taidan kuulla ne."

Hän vastaa:

"Ne eivät elä seinissä, mutta ne oleilevat niissä."

Kysyin, että miten niin.

"Ne liikkuvat ja viettävät aikaa seinissä,

mutta eivät asu siellä. Ne kulkevat paikasta toiseen.

Ajattelin, että kaikkien ansojenkin kanssa...

Sitten tein kauhean oivalluksen hetkellä, jona koin kai häpeää.

Sanoin: "Tulevatko ne tänne vain paskantamaan?"

Pyytäjä sanoi: "Luulen niin."

Äimistelin, että miksi minun taloni on -

naapuruston rottien taukopaikka.

Pyytäjä sanoi: "En tiedä, mutta siellä oli vanhaa rotanpaskaa."

Taloni on vuodelta 1907, joten kysyn, että kuinka vanhaa.

Hän sanoo: "Hiiliajoitus ei onnistu.

Mutta aika vanhaa."

Ajattelen, että tieto kai leviää rottien keskuudessa.

Jos rotta on parin kilsan päässä talostani -

hengailemassa rottaköörissä, ja yhden pitää vääntää läjä,

muut kysyvät: "Oletko käynyt Maronilla? Kannattaa.

Hänellä on siellä sohva.

Olen lukenut puolet Alexander Popen teoksista.

Perheeni on käynyt siellä sukupolvien ajan."

En ole onnellinen.

Oletteko te?

En tiedä, voinko samaistua onneen.

En tiedä, miltä se kokemus edes tuntuu.

En kai tunne eroa lauseista "olen onnellinen" -

ja "helvetin hyvää kahvia".

En tiedä, voinko samaistua onneen.

Äskettäinen tapahtuma osoitti sen.

Vähän aikaa sitten vaihdoin kissani veden.

En kerskaile, mutta vaihdoin kissani vettä,

ja yksi AirPodini luiskahti veteen.

Reaktioni oli sama kuin kenellä tahansa: "Voi helvetti!

Hemmetti! Ei tänään tai ikinä."

Noukin sen ja kiroan: "Helvetti!

Jumalauta!"

Ja laitan sen takaisin korvaani,

ja se toimi.

En ole tainnut ikinä kokea vastaavaa onnea.

Ajattelin, että nyt onni kääntyy.

Ehkei fasismi onnistukaan.

Ehkä maapallo viilenee. Tämä on iso päivä.

Saatoin kuulla Pink Floydin molemmin korvin.

Korvani ovat vanhat, koko kroppa vanhenee.

Kuusikymmentäyksi vuotta. Ihan kahjoa.

En uskonut eläväni 61-vuotiaaksi enkä ole tohkeissani siitä.

Minulla oli tilaisuuksia poistua.

Ei tarkoituksella, mutta se ei onnistunut.

Siksi seison edessänne.

Vanhetessani olen kiinnittänyt huomiota ryhtiini.

Minun pitää olla näin suorassa.

Koska näen pari vuotta vanhempia tyyppejä.

Kulma on laskenut hieman toivottomuuden lukemille.

Ja siitä alkaa hidas laskeutuminen kohti ennakkoon maksettua kuoppaa.

Isäni on tässä vaiheessa, ja usutan häntä jo koloonsa.

"Riittää jo. Et puhu enää edes järkeviä.

Hoidetaan tämä."

Tuskin haluan hautausta.

Se on makaaberia, enkä tiedä, ketä varten se on.

Ei ainakaan haudattavaa.

Minusta hautaamisen tarkoitus on mahdollistaa sukupolvet -

ajamaan kaukaa hautuumaan ohi,

jotta aikuinen toteaa: "Vaarisi on haudattu tuonne."

Muksu pyytää mennä sinne. Ja aikuinen kieltää: "Ei tänään."

Krematointi on vaihtoehto, mutta silloin kysytään:

"Mitä Markin tuhkille tehtiin?"

Kuvittelen vastauksen:

"Sitä kai lisättiin märkäruokaan vähän kerrallaan."

Lopulta joku sanoisi, miten se oli Maronin tyyliä.

Sitten luin ekohautajaisista.

Tämä on kiintoisaa. Luontoystävällistä, edistyksellistä.

Metsään tulee omistuspalsta ilman hautakiveä.

Ruumis laitetaan biohajoavaan säkkiin,

ja se haudataan puun alle.

Minä vain ajattelen:

"Se ei tule olemaan ikuinen omistuspalsta."

Sinne rakennetaan joskus jotain,

eli joskus tulevaisuudessa -

joku penska voi kaivella maata takapihallaan,

ja hihkua: "Löysin pään!"

Toinen lapsi huutaa eri puulla: "Täälläkin on yksi!"

Mutta taidan valita sen.

Koska monta kertaa pääsee muuttamaan lapsen elämän?

On merkittävä päivä, kun löytää pään.

Ehkä suurin koko elämässä.

Se on sairain asia, mikä tulee eteen.

Vaikka olisi kuinka vanha, jos joku sanoo:

"Mikä on sairain kokemuksesi?"

"Kun olin kahdeksan, löysimme päitä."

"Mitä teitte niille?"

"Laitoimme kassiin ja veimme kouluun."

"Mitä muuta päillä tekisi?"

Mainitsin isäni olevan elossa.

Hän on 86-vuotias, aika tuoreeltaan dementoitunut.

Sanon ennemmin noin enkä: "Hänellä on dementia."

Se on vain surullista.

Tuoreeltaan dementoitunut tarjoaa arvailuja tulevalle.

Se on ensin outoa eikä surullista.

Ja se outoutuu kunnolla, mutta kiinnostavasti.

Jos heistä voi päästää irti ja tilanteen kestää,

sillä voi saavuttaa paljon.

Koska lopulta filtteri katoaa, asetetut rajat siitä,

mitä lapselleen voi kertoa, katoavat.

Eli jos teillä on vastaamattomia kysymyksiä,

kurkottakaa siihen muistojen bingokoneeseen -

ja katsokaa, noukitteko sen palan, joka tekee teistä kokonaisen.

Emme näet oikeasti tunne vanhempiamme.

Itseäkään ei joskus tunne.

Meillä kaikilla on ongelmia, joiden alkuperää emme tiedä.

Esimerkiksi minä en ole haka ihmissuhteissa.

Vuosien varrella olen eristänyt syyn.

Tapaan tehdä seksistä prioriteetin.

Mielessäni hienoin ja tärkein asia on paneminen.

Niin! - Kyllä.

Onhan se tärkeää, mutta vanhemmiten ajatellaan:

"Entä kumppanuus, luottamus ja läheisyys?"

Sanon: "En tiedä."

Keskittyneenä voi nussia läheisyyden ohi.

Vanhemmiten tajuan, ettei se kannata.

Kuitenkin, lounastin isäni kanssa.

Näen häntä Albuquerquessa kiinalaisraflassa,

ja kun istumme siinä,

tarjoilija asettaa keiton pöydälle. Kun hän lähtee,

isäni kysyy: "Pidätkö ikinä itämaalaisista?"

Se ei ole korjattavissa.

Se keskustelu on turhaa.

Se alus lähti satamasta. Ei ole kyse siitä.

Jostain syystä näin tilaisuuteni.

Sanoin: "Olen tapaillut aasialaisia naisia."

Jostain syystä katsoin isääni ja kysyin:

"Onko mitään parempaa ja tärkeämpää kuin paneminen?"

Isäni sanoo kesken keiton lusikoinnin: "Ei."

Siinä ikuistuu hetki:

"Tuolta siis perin sen. Perin sen isältäni."

Mutta rasite luonteessani -

ja kyvyttömyydessäni kehittää suhdetta,

sen mielentilan rasite on päätyä yksin.

Päädyn yksin vain kyrpäni seuranani.

Kökötän kotona: "Ei, teimme sen."

"Hyvää työtä, olemme kokeneet kaikenlaista."

Jos minusta tulee kuin isäni, kysynkin: "Et ole kaluni.

Missä kaluni on? Kenen kalu tämä on?

Kuka vei kaluni?"

Mutta hän ei ole siinä tilassa.

Hän sieppasi itselleen vaimon vuosia sitten.

Tämä hoitaa häntä.

Hänellä on viitisentoista vuotta nuorempi vaimonsa,

joka on uudestisyntynyt kristitty latinonainen,

joka tukee Trumpia. Mutta mitä väliä?

Hän hoitaa isääni.

En halua tehdä sitä.

En usko Jeesukseen, mutta kiitän Jeesusta Rosiesta.

Veljelläni tai minulla ei ole hoivasuunnitelmaa,

jota emme ehkä tarvitsekaan,

koska meksikolaiset työntävät sairaspedin olohuoneeseen -

ja juhlivat joulua kuolevan juutalaisen ympärillä.

Siinä piilee runollista symmetriaa.

Mutta meillä ei ole hoivasuunnitelmaa.

Tiedän sen tarpeelliseksi,

koska porukka on laitettava lopulta jonnekin.

Samanmielisten laitokseen.

Missä he voivat hengailla ja esittäytyä taas pitkin päivää.

He innostuisivat yhtä lailla tavatessaan taas saman henkilön.

Ei se ole merkityksetöntä. Miten hauskaa oma elämänne on?

Vähän taustaa isästäni.

Noin 20 vuotta sitten hänellä oli liikekumppani,

joka huijasi häneltä 200 000 taalaa. Kauan sitten.

Mutta nykyään isäni puhuu vain hänen tappamisestaan.

Iloitsemme vain, koska hänellä on yhteneväinen muisto,

vaikka se on verinen kostofantasia.

Jos se pitää hänen mielensä todellisuudessa,

se kelpaa. Se on siunaus.

Juoni tihenee hieman. Veljeni soitti minulle äskettäin.

Hän asuu Floridassa, minä Losissa. Isä on Albuquerquessa.

Veljeni soittaa tohkeissaan. Kysyn, mitä tapahtuu.

Hän sanoo: "Rosie soitti, ja isä huutaa hänelle."

Toppuuttelin vähän. "Rauhoitu. Mistä hän huutaa?"

"Isä haluaa luoteja aseeseensa."

Sanoin: "Rosie vei luodit pois. Ei hätää."

Hän sanoo: "Nyt on hätä. Se ei ole turvallista.

Kun menet sinne, vie se ase talosta pois."

Yritin puhua asiaa vielä halki.

"Hän kai haluaa luoteja tappaakseen sen tyypin."

Veljeni kysyi: "Mitä väliä?"

Sanoin. "Hän ei ole loistotyyppi.

Kuuntele. Sanotaan, että annamme isälle luodit,

hän listii tyypin ja lentää linnaan. Harteiltamme putoaa suuri taakka.

Ei katsota lahjahevosta suuhun.

Valtio voi ottaa vastuun hoivaamisesta,

ja oikein ajoitettuna emme huomaa eroa.

Kaikki osapuolet voittavat, jos miettii luovasti."

Niin hauskaa kuin tuo onkin, mitä se minusta on...

Isäni haluaa oikeasti tappaa sen tyypin.

Minun pitää siis keskustella siitä isäni kanssa.

Tällaisia tulee puhuttua dementoituneen vanhemman kanssa.

Keskusteluja, joita ei ikinä odottanut.

Minun piti pyytää isä istumaan. Hän tuskin kävelee.

Minun piti laittaa hänet istumaan ja puhua kuin mies miehelle -

tilanteesta. Kysyin: "Mikä on, isä? Haluatko tappaa sen tyypin?"

Isäni sanoi: "Kyllä. Tapan hänet, saatana."

Sanoin: "Et tuolla aseella.

Ajatko hänen luokseen ja tapat hänet?"

"Kyllä, ajan sinne ja tapan hänet, saatana."

Kysyin: "Voitko edes ajaa enää?"

Isäni närkästyi ja sanoi voivansa ajaa,

mutta sanoikin vielä: "En tiedä, minne menen."

Heppu lienee toistaiseksi turvassa.

Mistä haluatte puhua?

Hitler...

Hitler oli mulkku.

Sanon tuon syystä.

Olimme siitä ennen yhtä mieltä, mutta nyt se ei ole yhtä selvää.

Mutta Hitler oli mulkku. Ja olen juutalainen.

Meitä on koko ikämme neuvottu kaihtamaan Hitleriä.

Jos kadulla tulee vastaan Hitler, poistu kadulta.

Ellet pääse kadulta, vältä katsekontaktia.

Mene äkkiä ohi.

Mutta mainitsen Hitlerin, koska tiedämme Hitlerin ja natsien -

olleen pahuuden ruumiillistumia maapallolla.

On nykyäänkin natseja, ei tosin yhtä hyvin pukeutuneita.

He ovat sekalainen sakki nostoväkeä -

Under Armour -vaatteissa, maastopuvuissa ja pimeänäkölaseissa.

Ja he saavat valita hattunsa, mikä oli hullua 30-luvulla.

Alkuperäiset natsit olivat särmikkäitä. Hugo Boss...

Juuri se Hugo Boss suunnitteli univormut -

natsien päällystölle. Hullua, koska se brändi on yhä.

Kukaan ei puhu siitä.

Hugo Bossia ostetaan silti välittämättä yhtään.

Natsien univormujen suunnittelija ei ole tiedossa.

Esitellään vain Hugo Bossin pukua.

Ja minä hermoilen soijamaidosta.

Nostan esille natsit,

koska he ovat pahoja mutta lähes myyttisiä.

Se on historiallista,

ja monilla meistä ei ole omaa yhteyttä -

natsien tekoihin. Siihen on etäisyytensä.

Siitä ollaan irrallaan. Ja haluan tutkia sitä,

koska äskettäin päätin virkistää muistiani Hitleristä.

Katsoin kuusituntisen dokumenttisarjan -

Nurembergin tuomioista ja Hitleristä.

Usein sitä luulee tietävänsä sellaisesta kaiken.

Mutta yllätyin emotionaalisesta irtautumisesta.

Katson sitä tunti kerrallaan. Nyökyttelen siinä:

"Niin, Euroopan valtaus. Toki, holokausti.

Tiesin sen." Olen siitä passiivinen.

Se ei iskeydy tajuntaan.

Sitten jotain tapahtuu viiden ja puolen tunnin kohdalla.

En halua antaa juonipaljastuksia.

Hän kuolee lopussa, mutta viiden ja puolen tunnin kohdalla -

paljastuu jotain. En tiedä, tiedättekö tätä,

mutta ennen itsemurhaansa Hitler tappoi koiransa.

Kun olen katsonut viisi ja puoli tuntia,

siinä kohtaa sanon ääneen: "Jo on kusipää!"

Millainen hirviö tappaa koiransa?

Tiesin muusta, mutta jumalauta, Hitler on mulkku.

Valamiehistö tietää.

Jos Hitler olisi elossa tänään,

hän kai esiintyisi Theo Vonin podcastissa.

Theo kysyisi: "Käytit paljon piriä, vai mitä?

Kaikki natsithan olivat pöllyssä piristä, eikö niin, Hitler?

Se sekoittaa pääsi, jäbä.

Kokeilin kerran piriä.

Valvoin kolme päivää ja söin elävän linnun.

Ihan tosi, Hitler. Elävän linnun.

Tuskin edes vihasit juutalaisia, Hitler.

Piri vain sekoitti pääsi, jäbä.

Hei, Hitler...

Haluatko pyytää ohjelmassani anteeksi kaikilta juutalaisilta?

Etkö? Tajuan."

Miellän nämä vitsit merkityksellisinä. En tiedä.

Haluisin uskoa vitsieni vaikuttavan jotenkin,

mutta en tiedä merkityksellisyydestäni.

Tutkitaan merkityksellisyyttäni.

Tässä on merkityksellisyyteni kaari. Ehkä parin viikon päästä -

muutama teistä tekee kahvia -

ja toteatte vaivihkaa: "Se heppu sanoi hauskan asian."

Siinä on koko kaari.

Jos sitä haluaa venyttää hieman,

juttelette muiden ihmisten kanssa parin kuukauden päästä,

ja he mainitsevat puheenaiheeni,

johon reagoitte: "Varjele, yksi koomikko sanoi samaa.

Tiedättekö Marc Maronin?"

Ehkä muutama heistä sanoo:

"Kyllä, tiedän tyypin." Sitten kerrotte vitsini huonosti.

Eikä sille naureta.

Tulee kiusallinen hetki, ja mietitte: "Oliko se edes hauskaa?"

Joten...

Tykkään mieltää olevani merkityksellinen,

mutta en ole harhaluuloinen. Ei ole vitsiä,

joka leviäisi viraalina minun suustani -

ja saisi nuoret natsit tajuamaan:

"Juku, olen kai vain vihainen isälleni.

Ehkä homokin. Tämä on hullua.

Sen jutkun vitsi sekoitti pääni.

Mutta sitä juutalaiset tekevät."

Opin, etteivät homot pidä tuosta vitsistä.

Erityisestä syystä. Assosiaatio ei ole mieleen.

He eivät pidä ideasta, että incel-tyypit ja nuoret natsit -

ovat sellaisia, koska he ovat kaapissa -

tai myöhäisiä homoseksuaaleja. Se assosiaatio ei ole mieleen.

Ymmärrän sen kyllä, mutta seison väitteeni takana.

He ovat niin homoja.

Oletteko nähneet videoita nuorista natseista?

Niistä puuttuu vain tanssimusiikki -

ja jokin teema, eli kaiketi "natsit".

Iäkkäämpi homo muotoili sen minulle esityksen jälkeen:

"Emme halua heitä."

Sanoin: "Tavallaan haluatte.

He ovat seksikkäitä.

Oletko nähnyt kuumia, nuoria natseja?

Kuka ei halua käännyttää natsia?

Älä nyt, puppeli, saat yhä pesää.

Tee se Amerikan puolesta.

Vapauta heidät kalullasi."

Tämä seuraava osio -

tulee olemaan vaikea teille -

yleisönä.

Haluan teidän tietävän, että olen kunnossa. Kestän sen.

Uskon voivani käsitellä asiaa siten kuin sitä täytyy.

Olen käsitellyt sitä. Älkää huolehtiko minusta.

Tehkää omalla kohdallanne, mitä teette.

Mutta tietäkää, että olen sinut tämän kanssa.

Eli trauma.

Uskon, että kaikilla on traumaa.

Kaikilla on jonkin sortin PTSD.

Olen uuden traumaterapian iso kannattaja.

Traumaterapian ideana on tuoda trauma esille -

ja käsitellä sitä EMDR:llä tai puheterapialla.

Trauma tulee purkaa. Sen sisällyttää siihen, kuka on,

jotta se ei enää tukahduta ja ole aina laukeamassa.

Loistavaa minusta.

Hyötynä siinä on, että kun trauma on käsitelty,

voi päättää, millä traumalla on suurin vaikutus elämään.

Siinä alustus.

Kun olin lapsi, isäni oli ilmavoimissa.

Asemapaikkanaan Alaskan Anchorage kaksi vuotta. Olin kai seitsemän.

Veljeni oli neljä tai viisi. Sinä aikana -

meillä oli mies lapsenvahtina.

Ja hän halusi minun ja veljeni ottavan häneltä suihin.

En melko varmasti ottanut.

Vanhempana mietin, miten en tehnyt niin.

Kerroin isälleni siitä, ja muistan hänen sanoneen -

osana kai isompaa keskustelua, mutta muistan hänen sanansa:

"Niin, hänen isänsä on kersantti." En tiedä, onko tuosta apua.

Enkä tiedä, mitä se tarkoitti. Tiedän, paljon sulateltavaa.

Muutimme pari vuotta myöhemmin, ja olin silloin alakoulussa,

ja uskon, että valtaosa äideistänne osaa kääriä lounaan.

Ei vaikeaa. Taitto ylhäältä, alhaalta, ylhäältä, taas alhaalta,

pikku kahva, jotta lapsi saa vietyä lounaan kouluun,

ja äitini ei osannut sitä.

Hän vain rypisti sen surkeaksi pilariksi.

Ja hän kääri maapähkinä- hillovoileipäni folioon,

josta syntyi mönjäinen paskasotku.

Muilla lapsilla oli marketin ruokapussit -

ja nätisti käärityt lounaat. Minulla oli roskapussini.

Ja äitini piti minua läskinä,

joten hän pani lounaspussiini puolikkaan dieettipillerin.

Sitä jatkui vuosia.

Totta puhuen se oli pahempaa kuin lapsenvahdin muna suussa.

Äitini laittoi minut partioon. Vaikutanko mieheltä,

joka mielestänne sopisi lapsena partioon?

En tiedä syytä. Tuskin hän välitti.

Hän kai halusi lisää aikaa -

makrameelle, tupakoinnille ja viinin kittaamiselle.

Partio tuo velvollisuuksia vanhemmille.

Äidin pitää neuloa merkkejä univormuun -

ja hankkia pieni hattu.

Sille on keinonsa. Se löytyy ohjekirjasta.

Äitini ei lukenut ohjekirjaa.

Hän neuloi merkit sinne, missä ne muka olivat siistejä.

Yksi taisi olla housuissani.

Yksi merkki oli olkapääni takana.

Hän ei hankkinut minulle hattua.

Ryhmäni epäonnistui tarkastuksessa minun takiani.

Paljon pahempaa kuin lapsenvahdin muna suussa.

En halua väheksyä kenenkään traumaa tai kaltoinkohtelua.

Se on tietenkin kauheaa.

Ja ehkä parissa vuodessa tajuan,

että lapsenvahdilta suihin ottaminen teki minusta tällaisen.

Siinä kohtaa kaiketi lopetan stand-upin -

ja teen enää TED Talkeja.

Lapsenvahdeilta suihin ottamisesta ja siihen liittyvästä.

Mutta niin ei tapahdu nyt.

Joskus mietin, mitä sille lapsenvahdille tapahtui.

Miten sille hepulle kävi? Onko hän jossain Alaskassa -

sekundaklubin lavalla kertomassa omaa versiotaan?

Seisooko hän jossain kertomassa: "Elikkäs kersantti-isäni -

pakotti minut nuorena lapsenvahdiksi.

Millainen mies vahtii lapsia? Panin skidit ottamaan minulta suihin.

Oletteko liian valveutuneita nauramaan sille, vauvat?

Joudunko canceloiduksi lapsenvahdin suihinotto -pätkästä,

senkin liberaalinynnyt? Haistakaa paska.

Isäni,

tuo kersantti,

opetti minut kirjoittamaan nimeni lumeen hänen kyrvällään.

Joko on liian synkkää settiä? Liianko synkkää teille vauvoille?

Isäni,

tuo kersantti,

sanoi esimerkiksi:

'Sopiiko laskeutua?', kun hän laukesi selälleni.

Meneekö raja siinä?

Meneekö siinä raja teille nynnyille?

Canceloitteko minut, liberaalimulkerot?"

Vastustelen kaikin voimin, etten tee täyttä esitystä noin.

Kuulkaa, minä...

En tiedä, mistä hän tuli tai miksi manifestoin hänet.

En tiedä syytä.

Eikö hän olekin kiintoisa hahmo?

Se on haastavaa.

Ette tarinan alussa uskoneet tuntevanne empatiaa häntä kohtaan.

Päästän teidät pälkähästä.

Esiinnyin ennen tätä spesiaalia.

Esiinnyin Vegasissa klubilla, en kasinolla.

Hahmottelin tuota osuutta.

Joskus isäni Rosie-vaimo -

kuskaa häntä satoja kilometrejä esityksiini,

koska isäni ilahtuu niistä.

Hän tuli tapaamaan minua, kun työstin tuota osaa.

Esityksen jälkeen istuin hänen kanssaan takahuoneessa.

Vain minä dementoituneen isäni kanssa.

Kysyin: "Muistatko sen lapsenvahtitapauksen?"

Kuulemma muisti.

Ja kysyin: "Eli siis -

otimmeko häneltä suihin?"

Isäni sanoi, ettemme ottaneet.

Huokaisin helpotuksesta.

Istuimme sitten kolme minuuttia, ja isäni mumisi jotain:

"Hänen isänsä oli kersantti."

Edelleen, ei hajuakaan.

Se ei totta puhuen ollut auttava vihje.

Tiedän tuon karuksi jutuksi.

Eikä se minusta ole edes tarpeen.

Mutta itselleen pitää asettaa haasteita.

Voin silti keventää tunnelmaa.

Puhdistetaan ilmaa.

Charlie-kissani -

on kusipää, mutta niin ovat kaikki kissat.

Siksi kissan hankkii.

Koirista pitävät ovat takertuvia.

Kissaihmiset haluavat haasteen.

He haluavat eläimen, joka ei välttämättä pidä heistä -

elämänsä aikana. Ja minusta -

kaikki kissat ovat kusipäitä alusta asti, mutta niistä pitää.

Alkuun sen mieltää vain kusipääksi.

Puolen vuoden päästä sanoo: "Katsopa tuota kusipäätä."

Minulla oli sellainen mullistava hetki -

Charlien kanssa, ja aion jakaa sen.

Tykkään leikkiä hiuslenkillä Charlien kanssa.

Heitän sen, ja Charlie leikkii sillä.

Joskus se noutaa sen. Fiksu kissa. Tykkään katsoa sen leikkimistä.

Ihan sama, minne laitan sen tupsun. Neljässä minuutissa -

se päätyy hellan alle. En näe sitä itse.

Mutta kaikki hiuslenkit päätyvät hellan alle.

Äskettäin olin polvillani -

tökkimässä hiuslenkkiä luudanvarrella pois.

Käytin iPhonen valoa.

Hamuilin hiuslenkkiä hellan alta.

Huomasin Charlien istuvan vieressä ja tajusin:

"Juma, se tykkää katsella, kun minä leikin tupsulla.

Tätä on suunniteltu kaiken aikaa."

Minun pitää asettaa puhelimeeni äänimerkki tätä päätösosaa varten.

Ääniteknikot sanovat, että se onnistuu konsolilta.

Mutta minulla on suhde puhelimeeni.

Puhelimeni lienee pääasiallinen kumppanini,

jos ollaan rehellisiä.

Koska puhelinta selaamalla saa kaiken tarpeellisen.

Nauruja, oppitunteja, joskus itkuja,

joskus jotain liikuttavaa. Olo on ymmärretty ja huomioitu.

Kaikki, mitä tulisi saada ihmiskumppanilta,

joka räplää vastapäätä omaa puhelintaan.

Välillä kysellään: "Mille naurat?"

Vastaus on: "Tekstaan sen sinulle."

Tykkään kuntoilla, koska osa minusta haluaa elää ja...

Kuljin yhtä patikkareittiä jonkin aikaa. Se oli rankka.

Tein sitä pari kertaa viikossa.

Patikointia suoraan mäkeä ylös. Jyrkästi noin 50 minuuttia.

Huipulta laskeudutaan -

juosten tai kävellen. Tein sen vähän aikaa sitten.

Pääsin ylös ja pökerryin.

Pyörryin yksin. Se oli vähän pelottavaa.

Mutta katson sitä käyntinä lähellä kuolemaa.

Selitän, miksi.

Huipulla tapaan tehdä kahdet venytykset.

Teen tämän, joka on tietääkseni "Vanhan aasialaisnaisen kyykky".

Käsittääkseni tuon niminen. En heitä rasistiläppää.

Chinatownin puistossa -

näkee neljä tai viisi 87-104-vuotiasta aasialaisnaista -

istumassa näin, ja siinä hetkessä tajuaa:

"Jumalauta, Marc on relevantti."

Tästä venytyksestä -

suoristun yleensä tällaiseen kokovartalovenytykseen.

Ja vuosikausia tuossa venytyksessä -

olen sanonut itselleni: "Ihme, etten ole pyörtynyt."

Mutta olen toipuva addikti, joten ei voi valittaa.

Elämässä löytää ne hiuksenhienot rajat.

Mutta pyörryin tuon yhden kerran.

Vähän taustaa.

Moni teistä tietää, että vuosia sitten -

kumppanini Lynn menehtyi traagisesti.

Kiintoisa tai surullinen seikka siinä oli, mitä tulee suruun,

että alussa se on kaikenkattavaa.

Se valtaa mielen, sydämen ja sielun. Sitä ei voi estää.

Sen ei tiedä katoavan. Se on aivan kauheaa.

Eikä se katoa, mutta ajan myötä sen kanssa oppii elämään.

Kaikki elävät surun kanssa.

Suru voi mielenkiintoisesti laueta tuoksusta, ruoasta tai laulusta.

Vaikkei se liittyisi menettämäänsä henkilöön,

jotkin asiat vain laukaisevat surun.

Ja kun se tapahtuu minulle,

annan surun tulla, koska miksei tuntea sitä?

Siinä tuntee yhteyden vainajaan, ja onhan suru osa ihmistä.

Kun ajoin patikoimaan pyörtymispäivänä,

mietin autossani:

"Miksi Taylor Swift on niin suosittu?"

Ja tuumasin, että miksen kuuntelisi biisejä.

En kuitenkaan viitsisi.

Mutta tajusin, että olen avaramielinen.

Latasin levyn Midnights.

Se oli ajankohtainen levy.

Olen siis patikoimassa, ja kuuntelen Taylor Swiftiä.

Ajattelen, että ihan käypää.

Hyvää poppia. Ymmärrän hänen suosionsa.

Se ei ole minulle, mutta ymmärrän.

Ja tuskin kuuntelen tätä levyä enää,

mutta kiva tietää, miksi Taylor Swift on suosittu.

Sitten puolivälissä vuorta alkaa tämä laulu.

Se on jo surullista.

Hän itkee.

Kuunnelkaa tämä.

Mitä hittoa?

Se on ohi.

Kaikki meren aavalla.

Tässä tulee kolme hyvästiä.

Voi luoja!

Nyt itken äänekkäästi.

Patikoin vuorta ylös ja itken äänekkäästi,

mutta iskin laulun toistolle, koska haluan tuntea tunnontuskat.

Kipuan ylös nyyhkien: "Luoja, tämä on kamalaa."

Käyn kyykkyyn ähkien ja voihkien.

Nousen ylös. "Voi helvetti", ja minä vain...

Kaadun maahan. Silmissä mustenee.

En tiedä, oletteko pyörtyneet, mutta siinä ei tapahdu mitään.

Ei mitään. Ellei heräisi, sitä ei tajuaisi.

Sillä selvä. Mitään ei tapahdu. Mutta heräsin naama maassa.

Naamassani oli pikkukivi. Vuodin verta.

Se biisi veisaa hyvästeistä.

Ymmärrän tapahtuneen.

Kokoan itseni ja puhdistaudun. Juon vettä.

En tiedä, miksi pyörryin, mutta voin hyvin.

Ja tunsin syvää ymmärrystä.

Ajattelin sillä hetkellä, etten pelkää enää kuolla.

Se on tyhjyyttä. En usko pelkääväni enää kuolemaa,

kunhan se tapahtuu nopsaan, ja ehdin laittaa tuon laulun soimaan.

Kiitos paljon.

Tekstitys: Tuomo Mäntynen