Original subtitles

Downloaded from YTS.MX

Official YIFY movies site: YTS.MX

Oikeasti se oli pelkkä kokeilu.

Tästä kaltoinkohdellusta maatilkusta tuli turvapaikka.

Ne tulevat tuolta vihamielisestä maastosta tuolla päin -

ja hakeutuvat Kneppiin.

Tämä on kuin satujen maailmasta.

Maa herää henkiin niiden jäljissä.

Eikö olekin ihana ääni?

Emme ymmärtäneet tästä mitään viljellessämme maata.

Emme olleet nähneet taikaa.

Mutta se tapahtui täällä.

Oikeasti se alkoi jo kauan sitten.

Charlie ja minä olimme hyvin nuoria, parikymppisiä.

Ajelimme tässä ihanassa, perinteisessä peltomaisemassa.

Postikorttimaista Englantia.

Jonka nyt tajuamme olevan jotain aivan muuta.

Menetyksen maisemaa.

Olimme onnellisen tietämättömiä hiipivästä muutoksesta.

Mutta syntymämme jälkeen 1960-luvulla -

olemme menettäneet miljoonia lintuja taivaalta.

Kotoiset nisäkkäämme ovat sukupuuton partaalla.

Maamme on luonnoltaan yksi maailman köyhtyneimmistä.

Siihen aikaan pidimme sitä normaalina.

Knepp Castle rakennettiin 1812 -

ja siihen kuuluu noin 12 neliökilometriä viljelysmaita -

Kaakkois-Englannissa.

Charlie sai maanviljelijän koulutuksen -

ja oli valmis jatkamaan perheen sukutilaa.

Hän sai 14-vuotiaana kuulla,

että tila jättäisi sukupolven väliin ja menisi hänelle.

Mikä etuoikeus.

Silti pinnan alla kupli jotain, mitä emme ymmärtäneet.

Maa oli aurattu puhki.

Pelto toisensa jälkeen tulvillaan kemikaaleja.

Lannoitteita, torjunta-aineita sieniä ja rikkaruohoa vastaan.

Ja tätä maata on tunnetusti vaikea viljellä.

Se ei kerta kaikkiaan sovi teolliseen maanviljelyyn.

Hyvin intensiivistä viljelytoimintaa aina järvelle asti ja ympäri talon.

Kaikki kynnettiin, suihkutettiin ja lannoitettiin. Ja rahoitettiin tuilla.

Varmaan sama päti kaikkiin tällä seudulla.

Olimme viljelijöinä riippuvaisia maataloustuista.

Niiden avulla ostettiin sitten tonneittain lannoitteita ja torjunta-aineita.

- Siinä olet sinä. - Niin, maissipellolla.

Katso tuota 80-luvun kampausta.

Se ei ole pidemmän päälle kestävää.

Ja se tuhoaa maan, josta on riippuvainen.

Meillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa eteenpäin,

mutta tiesimme, ettei samaa menoa voinut jatkaa.

Se oli todella masentavaa. Unettomia öitä.

Eikö kukaan puhunut maaperästä?

Emme kulkeneet haistelemassa, että onpa hienoa orgaanista materiaa.

Ei mitään sellaista.

Ehkä olin vain itse toivoton, mutta...

Tarinamme kertoo oikeasti maasta.

Se pintakerros, joka peittää planeettaa,

ja josta olemme täysin riippuvaisia. Olimme tuhoamassa sitä.

Jossain kaihertaa jokin.

Tuntee, ettei kaikki ole kohdallaan.

Vasta, kun aloimme ymmärtää, kuinka rikki koko systeemi on,

opimme kuuntelemaan.

Ja ihminen, joka sai meidät katsomaan maata aivan uudella tavalla -

oli Ted Green. Auktoriteetti muinaistammien saralla.

Hän eli aika kesyttömän lapsuuden.

Hänellä on kuin symbioottinen yhteys puihin.

Hän on vaeltava sienijuuri.

Hän ei peseydy, koska pitää sitä kamalana.

Olemme kaikki bakteereista ja itiöistä. Hänellä on erilainen ajatusmaailma.

Ted tuli antamaan meille neuvoja Kneppin tammista.

Niitä vaivasi jokin. Hän pöyristyi näkemästään.

Minne vain katsoin, näin vehnämeren.

Ja ajattelin, että tämä tappaa ne.

"Ne kuolevat."

Hän sanoi puiden juurien ulottuvan -

lähes 15 metriä oksistoa laajemmalle.

Oksiston ympärillä. Kaikki maisemassa näkyvät tammet -

ovat yhteydessä toisiinsa mikroskooppisin rihmastoin.

Maan alla kulkevin sienirihmastoin, jotka keräävät mineraaleja ja ravintoa.

Ne ovat hentoja rihmoja, kuin puuvillaa.

Hän sanoi sitä kuhisevaksi, kemialliseksi piirilevyksi jalkojemme alla.

Tukijärjestelmä, joka pitää lähes kaikki planeetan kasvit hengissä.

Kasvit ja puut voivat puhua toisilleen.

Kommunikoida sairauksista, kulkutaudeista ja hyönteisistä -

tai eläinten laiduntamisesta.

Jotkut sanovat, että sienirihmastot ulottuvat mantereelta toiselle.

Satojen kilometrien päähän ilman häiriöitä järjestelmässä.

Ja me olemme sekoittaneet tätä joka vuosi.

Suihkuttaneet maahan ja sienirihmastoihin torjunta-aineita.

Olimme tuhoamassa eloonjäämisjärjestelmää,

josta puut ovat riippuvaisia.

Mullasta katoaa ajan myötä orgaaninen elämä.

Ja silloin se tarvitsee keinolannoitteita, jotta mikään ylipäätään kasvaisi.

Nuori pari, kaksi lasta ja suuri maa-ala.

Tulin tänne ja näytin heille tällaisia puita. Opetin heitä -

näkemään puut eri tavalla.

Ja he ymmärsivät. Kotiin kävellessäni ajattelin:

Nyt he tekevät jotain. Jotain tulee tapahtumaan.

Emme tavallaan enää voineet katsoa maata samalla tavalla.

Tedin kaltaiset ihmiset kertoivat meille, kuinka yhteydet -

voivat käynnistää tapahtumakulkuja,

jotka saavat kiertokulun taas toimimaan.

Kuinka luoda maisema, jota olemme kaivanneet satojen vuosien ajan.

Ted sanoi Charlielle,

että jos hän todella haluaisi ymmärtää, miltä maiseman pitäisi näyttää,

hänen pitäisi mennä katsomaan radikaalia kokeilua Alankomaissa.

Paikka on Oostvardersplassen.

Täällä ekologi Frans Vera oli saanut mullistavan ajatuksen siitä,

kuinka eläimet integroituivat maisemaan kauan ennen ihmisen muokkaustyötä.

Tieteen mukaan koko Eurooppa näytti tältä.

Puiden peitossa. Minä sanoisin, ettei pidä paikkaansa.

Harva uskoo ideaani siitä, miltä luonnollinen maisema näyttää.

Teoriani mukaan luonnollista maisemaa -

hoitavat suuret suurten eläinten laumat.

Frans käynnisti poikkeuksellisen kokeilun.

Hän toi paikalle konikeja, joka on erittäin vanha hevosrotu.

Ja heck-karjaa, villiä alkuperäiskarjaa.

Laumat matkivat muinaisia eläimiä, jotka aikoinaan laidunsivat Euroopassa.

Suuret eläimet pitäisivät puut loitolla, kuopisivat ja muokkaisivat maata.

Ne näyttäisivät, miltä Eurooppa ennen muinoin saattoi näyttää.

Se on maisema, josta meillä ei enää ole minkäänlaista mielikuvaa.

Jopa tutkijat pitävät sellaisista puhuvaa hulluna.

"Ei sellainen onnistu. Ei tule toimimaan."

Sen uskoo vasta, kun näkee.

Puut eivät vallanneet maata.

Sen sijaan kehittyi erilaisten elinympäristöjen tilkkutäkki,

joka elätti valtavaa eläinmäärää hyvin harvalukuisten sijaan.

Charlie tuli käymään. En tuntenut häntä.

Hän katseli villikarjaa, villihevosia ja kauriita.

En odottanut tapaamiselta mitään.

Miksi joku hullu engelsmanni omaksuisi tällaisen idean?

Hän piti näkemästään, mutta tiesin kokemuksesta,

että tällaisen idean omaksuja kohtaa suurta vastarintaa.

Sen sijaan, että jatkaisin taistelua luontoa vastaan,

voisin soveltaa ajatusta Kneppissä.

Jos veisimme tämän idean kotitilalle, muutos tulisi olemaan valtava.

Sellaista ei ole ennen tehty, ja myös monet lait -

estävät edes ajattelemasta moisia.

Kun on maanviljelijä ja varsinkin tilanjatkaja,

liittyy lopettamispäätökseen aina -

niin paljon syyllisyyttä ja ylpeydentuntoa.

MAATILAMYYNTI MAATALOUSKONEET

Burrellin suku on viljellyt näitä maita yli 200 vuotta.

Hyvää huomenta ja tervetuloa Kneppin linnantilalle -

tänä hyvin märkänä syyskuun aamuna.

Kaikki viljelyskoneet ja karjanhoitovälineet myydään.

Huutokaupan ensikertalaisille...

Siinä on kaikki ponnistelu, toiveet ja unelmat.

Myönnät maailmalle kaiken olleen turhaa.

Sitä on hyvin tuskallista katsoa.

Myyty 25 punnalla.

Charlie ei kestänyt katsella. Hän taisi olla työhuoneessaan.

Se oli vielä liian tuore haava.

Niin tai näin, Fransin sanoma oli selvä.

Purkaisimme aidat, repisimme kaiken -

ja antaisimme eläinten vaeltaa vapaana.

Oli uskomaton tunne laskea exmoorinponit vapaaksi.

Ne tulivat ulos potkien ja hyppien.

Niissä on jääkauden mieleen tuovaa muhkeutta.

Niissä on jotain villiä, mitä kesyissä eläimissä ei vain ole.

Etsimme vanhakantaisia rotuja.

Karjaa, joka on mahdollisimman lähellä esi-isäänsä alkuhärkää.

Villisikojen sijaan tamworthinsikoja.

Sillä lailla. Menkääpä nyt.

Tästä alkoi matka kaikille eläimille.

Kesyistä villeihin.

Muistan parhaiten possut. Ne vaikuttivat niin sävyisiltä.

Voivatko nämä eläimet,

nämä valtavat kesyeläimet, ollenkaan pärjätä täällä?

Tuona ensimmäisenä talvena se nähtäisiin.

Selviäisivätkö nämä eläimet todella siellä -

koko pitkän talven?

Kotieläimiähän ruokitaan koko talven.

Omamme saisivat pärjätä omillaan.

Kaiken epäilyn ja huolen jälkeen -

oli todellinen riemu törmätä emakkoon,

joka kulki vanhan pensasaidan reunaa lauma pieniä porsaita perässään.

Päivän kallistuessa kohti iltaa -

se johdatti porsaat huolella pienen pajulehdon suojiin.

Se alkoi rakentaa niille pientä pesää maassa olevien lehtien sekaan.

Se oli palannut täysin luontaiseen käytökseen.

Ne pyrkivät pieneen tilaan pysyäkseen lämpiminä,

koska ne ovat pikkuruisia ja aika laihoja syntyessään.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Emakko palasi suussaan lehtiä ja sammalta,

jolla peitteli porsaat yöksi.

Tähän aikaan vuodesta tiineet lehmät etsivät syrjäisen paikan,

jossa voivat synnyttää.

Sukupolvien vankeuden jälkeen -

tämä vasikka syntyy askeleen lähempänä vapautta.

Poikimisen jälkeen tarvitaan rautaa, ja niin lehmä käy heti nokkosten kimppuun.

Se ei syö niitä muina vuodenaikoina.

Ja kun aika koittaa, lehmä esittelee vasikkansa muulle laumalle.

On todella liikuttavaa nähdä lehmien, ensimmäisenä matriarkan,

ottavan vasikan lauman jäseneksi.

Siitä tulee osa niiden kollektiivista tietoisuutta.

Siinä tajuaa, että nämä vaistot loistavat poissaolollaan -

tavallisessa maataloudessa.

Charlie ei halua puhua menneestä.

Hän haluaa ajatella, että olemme luomassa uutta maisemaa tulevaisuudelle.

Mutta yritämme selkeästi herätellä ikiaikaisia suhteita.

Eläimemme voivat näyttää kesyponeilta tai pörröisiltä lehmiltä,

mutta eläimet alkoivat alusta asti muuttua aivan toisiksi.

Se ei tarkoita, etteikö matkan varrella olisi ollut -

haasteita kesystä villiksi muuttuessa.

Varsinkin, mitä tulee aika hankalaan Duncaniin.

Duncan ei pelännyt ihmisiä lainkaan,

ja se tapasi kakata isoon kasaan konttorin edessä.

Se on tapa merkitä reviirinsä.

Kerran se tunkeutui sisään toimistoon ja käveli suoraan vastaanottoon.

Se säikäytti sihteerimme pahanpäiväisesti.

Ala painua siitä.

Se oli hankala, koska ei tiennyt, onko villi vai kesy.

Se eli erikoisella rajavyöhykkeellä.

Duncan ei ollut ainoa liian kesy.

Siihen aikaan keräsimme rahaa isännöimällä messuja ja pooloturnauksia.

Tuosta olisi päästävä läpi.

Porsaat alkoivat tietenkin yhdistää juhlateltat ruokaan.

Ne kulkivat suoraa päätä teltalle ja alkoivat seurustella vieraiden kanssa.

Kanapee maistui.

Hän vie pallon.

Etsii paikkaa syötölle.

Ne löysivät tiensä pitotelttaan -

ja ahmivat laatikollisia Mr Whippy's-jäätelöjauhetta.

He etenevät. He lähestyvät maalia kuljettaen palloa.

Sitten paikalle tuli Duncan.

He syöttelevät palloa eteenpäin.

Pelikentällä näkyy olevan tunkeilija. Villi exmoorinponi.

Pysykää rauhallisina.

Duncan ryntää varsin arvokkaiden pooloponien sekaan valmiina taistoon.

Hieman ongelmia, mutta peli on käynnissä.

Pysykää vain rauhallisina.

Täysi kaaos vallitsi aina.

Voi ei. Se on matkalla juhlateltalle.

Se vie pöydän mukanaan! Sitruunakakku on tuhottu.

Se kulkee taas pelikentän poikki. Se ei olekaan mikään pooloponi.

Se kulkee kohti maalia. Poni juoksee halki koko kentän.

Nämä ovat hauskoja muistoja, mutta tällainen käytös -

voisi helposti kääntää yleisen mielipiteen meitä vastaan.

Siinä tapauksessa valtio voisi vetää tukensa pois.

Pian se nähtäisiin.

Saisiko tämä sekava seurakunta muokattua maisemaa siten,

kuin Tedin ja Fransin tapaiset väittivät niiden tekevän?

Ensimmäiset merkit siitä, kuinka eläimet muuttaisivat tätä pientä osaa Englannista,

tuli sioilta.

Ne alkoivat heti kyntää kaikkien ajoteiden reunoja.

Teiden molempia reunakaistaleita.

Syynä oli se, että niitä kaistaleita ei ollut koskaan kynnetty.

Ne olivat ainoita paikkoja, joita ei koskaan kynnetty tai ruiskutettu.

Ne olivat vielä täynnä elämää. Matoja, hyönteisiä ja juuria, joita siat etsivät.

Ne näyttivät meille, mitä olimme maalle tehneet.

Ainoat paikat, joita ei oltu viljelty, vetivät sikoja puoleensa.

Se sai Charlien heräämään.

Maaperän muutokset kertoisivat meille, onnistuisiko projektimme vai ei.

Palaisiko elämä tosiaankin.

Pääoven edessä on eräänlainen koristeellinen ympyrä,

jonka keskellä on kivinen koirapatsas.

Sitähän ei ole käännetty.

Possut menivät suoraan sinne tonkimaan.

Mutta nurmikkoa tonkivat siat olivat liikaa.

Charlie yritti kovasti luopua nurmiympyrästä, mutta ei vain voinut.

Hänellä oli aina karjaruoska sateenvarjotelineessä.

Valtavaa emakkoa on vaikea saada muuttamaan mieltään,

jos se on päättänyt tonkia nurmikon ylösalaisin.

Mutta muutama kerta riitti, koska ne ovat älykkäitä.

Ne muistavat ja käskevät porsaiden olla menemättä sinne.

"Muualla voitte hyöriä, mutta ei siinä ympyrässä."

Suututtaa, kun siat tonkivat nurmikkoa.

- Ne ovat nopeita. - Niin. Niitä pitää ajaa takaa pyörällä.

Indiana Jones pyörän selässä.

Okei, vielä yksi punainen.

Oho, yksi lensi pois.

Kaikenlaista omituista tapahtuu.

Meillä oli pakastimessa jäätelön vieressä kuollut pöllö puoli vuotta.

Kaikenlaista ryönää siellä.

Olen säilyttänyt siellä kaikenlaista.

Yritimme luoda tietokannan.

Alun tarinalle, lähtökohdan projektille.

Mittapuun, josta lähteä.

Alkuvaiheessa ei näkynyt mitään merkkejä mistään.

Ja se oli ahaa-elämys.

Mitä me oikein olimme puuhailleet?

Mitä olimme ajatelleet?

Eräänlainen syyllisyydentunne.

Ja kai se on meillä kaikilla mielessä nyt.

Olemme vastuussa todellisesta tuhon aikakaudesta.

Ja meidän on ajateltava uudelleen.

Ja niin teemmekin. Alamme ajatella uudelleen.

Naimastani maajussista oli tullut hyönteiskeräilijä.

Hän konttasi lehmänläjien seassa nähdäkseen, mitä sieltä löytyy.

Se olikin tärkeää, sillä kun lehmänläjissä -

ei ollut viljelyaikoina mitään elämää,

ne alkoivat nyt näyttäytyä uusina, elämää pursuavina maailmankaikkeuksina.

Jo varhaisvaiheessa -

huomasimme elämän palaavan entisille viljelysmaille.

Maan helpotuksen oikein tuntee,

kun se alkaa palautua näiden pienten olentojen ansiosta.

Ja on mahtavaa nähdä elämän palaavan -

satojen kyntövuosien aikana kuolleeseen maahan.

Tekemisellämme ei ollut mitään tavoitetta.

Me vain uskoisimme kaiken luonnon käsiin -

ja katsoisimme, mitä tapahtuu.

Tämä oli haaste, kun maanviljely oli niin sanotusti edistynyt 200 vuotta.

Ja se vaati huolellista kommunikaatiota viljelijänaapureiden suuntaan.

Hei vain.

Charlie astui puhumaan vapaasti laiduntavista eläimistä -

ja maaperän palauttamisesta.

Ja selitti, kuinka maataloustuet muuttuisivat.

Hän näytti kuvia Kneppistä -

ja kuvia siitä, miltä odotimme Kneppin näyttävän 10 vuoden päästä.

Odotimme ihmisten olevan aivan innoissaan.

Sana on vapaa. Kiitos.

Mutta sitä seurasi jääkylmä hiljaisuus.

Sitten jotkut alkoivat puhua.

- Tuolla ei ruokita kansaa. - Se on osa ongelmaa.

He sanoivat sitä häpeälliseksi.

Täysin mielipuolista.

Olimme vastuuttomia.

Pian kehätiellä juoksee villisikoja.

Rikkaruohot valtaisivat alaa ja pahimpana kaikesta, villakko.

Villakko tappaa karjan ja hevoset, se on selvää.

Se on maanomistajien vastuulla hoitaa pois.

Se raivo, kun he näkivät villakon peittävän aiemmat viljelysmaamme.

Tästä matkasta ei tulisi niin helppo kuin olimme toivoneet.

Yritimme kasvattaa kahta pikkulasta. Yritimme rakentaa elämäämme.

Meillä oli aika ahdistettu olo.

Olen tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi suuren osan elämääni.

Olen adoptoitu, ja silloin tuntee aina pientä etäisyyttä ja sitä -

hienoista tunnetta siitä, ettei kuulu ryhmään -

tai ettei ole syntynyt tavanomaisiin kuvioihin.

Se voi olla avuksikin, kun kaikki tuntuu menevän pieleen.

Isäni sanoi aina, että etsin aukkoa aidassa.

Sitä me tavallaan teemmekin. Etsimme ulospääsyä tästä ajatustavasta,

joka on rajoittanut meitä niin kauan.

Meidän oli saatava merkkejä siitä, ettei työmme ollut turhaa.

Meidän oli saatava nähdä, että tämä voisi johtaa johonkin.

Silloin menimme ulos aamunkoitteessa -

ja olimme aivan hukkua lintujen lauluun.

Se vei meidät takaisin lapsuuteen.

Olimme jo saaneet takaisin satakielet, ja niitä oli enemmän kuin koskaan.

Sitten kuulimme jotain uskomatonta.

Tuo ihana kujerrus.

Meillä ei ollut ennen ollut turturikyyhkyjä.

Kun yksi maan uhanalaisimmista lajeista oli löytänyt meidät...

Tämä on Chauceria, Shakespearea. Sellaista, mistä lauletaan jouluna.

"Twelve days of Christmas." Olemme menettämässä tämän lajin.

Seuraava todennäköinen sukupuutto.

Yhtäkkiä Etelä-Englannissa on paikka,

missä turturikyyhkyjen luku kasvaa.

Se on täysin vastoin suuntausta.

Kukaan ei osannut odottaa tätä.

Täällä on tapahtumassa jotain aivan upeaa.

Tästä rumasta, kaltoinkohdellusta maasta oli tulossa turvapaikka.

Muutkin harvinaiset eläimet löysivät meidät.

Pieneläimet, jotka niin moni meistä on unohtanut.

Rakastan ajatusta vaivaishiirestä.

Tätä nisäkästä ei oltu nähty ennen villiinnyttämishanketta,

ja jotenkin ne löysivät meille. Haluan ajatella,

että ne jotenkin vaistomaisesti etsiytyvät meille,

kun meillä on tarjota niille elinympäristö.

Voi kuvitella niiden olot tuossa vihamielisessä maastossa.

Seikkailemassa ja etsimässä parempaa paikkaa.

Ne lähtevät siltarummuista, teiden alta.

Ja päätyvät tällaiseen paikkaan, jossa on täydellisiä pesimäpaikkoja.

Ne rakentavat todella kauniita pesiä. Se tasapaino niissä.

Ne kutovat ne pitkien korsien päähän -

ja vuoraavat ne sitten ohdakeuntuvalla.

Niistä tulee ihanan ja uskomattoman kodikkaita pieniä luksuspesiä.

Mietimme joka päivä, mitä tänään saattaa löytyä.

Mitkä eläimet ovat löytämässä meidät.

Emme voi tietää, mikä pikkuseikka ratkaisee asian.

Se perhosvaikutus, joka voi käynnistää muutoksen.

Minne vain katsoo, eläimet ja kasvit löytävät uudelleen yhteyksiä,

jotka ovat jo kauan sitten kadonneet nykyajan maaseudulta.

Jo lehmän sorkan maahan jättämästä jäljestä -

voi syntyä upeiden olentojen maailmankaikkeus.

Paikka, josta löytyy sukeltajakuoriaisia ja etanoita.

Löysimme jopa pikkuruisen kärpäsen, joka on aivan uusi Britanniassa.

Ja nämä olennot ovat sitten ravintoa sammakoille, lepakoille ja linnuille.

Kaikki tämä vapaina vaeltavien lehmien ansiosta.

Jopa tammilla on näitä monimutkaisia suhdeverkostoja.

Niillä on oltava avopaikkoja, joissa kasvaa.

Ja juuri suuret laiduntajat tarjoavat näitä avomaisemia.

Närhen suosiollisella avustuksella.

Näin tammet kasvavat luonnossa.

Niiden elämä alkaa okaisten pensaiden alla.

Näin nuori puu säästyy laiduntavilta turvilta.

Kunnes se on tarpeeksi vahva pärjäämään omillaan.

Aivan kuten Oostvaardersplassenissa, maisema alkoi muuttua -

eläinten vaikutuksesta.

Alankomaissa hanketta lopulta säänneltiin yleisen mielipiteen takia.

Ihmisten mielestä luonnollinen kuolema oli tarpeetonta kärsimystä.

Täällä Kneppissä me hoidamme laumojamme.

Mutta meillä on ongelmia yleisen mielipiteen takia.

Kirjeessä Charlien vanhempien sanottiin kääntyilevän haudassaan -

kauhistuneina hänen puuhistaan.

Että olemme epäisänmaallisia.

Yksi nainen sanoi vain, että me loukkasimme hänen tunteitaan.

Ihmiset, jotka näkivät maaseudun jotenkin hallittuna, ohjattuna -

ja omien kauneusihanteidensa mukaisena, loukkaantuivat.

Me muunsimme jotain kaunista todella rumaksi.

Se oli vähällä musertaa meidät muutaman kerran.

Se oli henkilökohtaista ja loukkaavaa.

Lisäksi tuli tunne, ettei enää ole tervetullut.

Että joutuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Suljetuksi yhteisöstä.

Paine meitä kohtaan oli kova ja arvostelu vain kasvoi.

Suuria maa-alueita on jätetty luonnon armoille.

Tämän "villeyden" voi kyseenalaistaa.

Tv-ohjelmia.

Viime kesänä tuli ilmoituksia villakon valtaamista pelloista.

Vihaisia kirjeitä ministereille.

Kamala rikkaruoho. Inhottavaa.

Radio-ohjelmia.

Voitte tehdä näin, koska olette niin etuoikeutettuja.

Olisimme voineet lyödä hanskat naulaan.

Mutta seisoimme asiamme takana.

Sillä näimme samalla, kuinka elämä palasi.

Olen viettänyt koko elämäni etsiskellen merkkejä hyönteisistä,

ja näin jotakin olevan tapahtumassa.

Että madot olivat muuttaneet meille ja liikkuivat mullassa.

Minkä tutkijat sanoivat vievän sata vuotta -

tapahtui 10 vuodessa.

Nyt meillä on 19 kastematolajia.

Kaikki materiaali on kerätty pinnalta pikku koloihin luomaan multaa.

Elämämme rakennusaineita.

Kaikki miljoonat madot, jotka tuovat elämää ja orgaanista materiaa -

ja ruokkivat satoja pieniä hyönteisiä.

Ruokkivat Tedin sienirihmastoverkostoja.

Se on niin hämmästyttävää.

Maan uusiutuminen.

Siitä Kneppin muuntumisessa on kyse-

Maaperän muutoksien kannustamana -

Charlie vei pakkomielteensä maisemanmuuntamisesta uudelle tasolle.

Hän halusi nyt ennallistaa Adurjoen,

joka virtaa maidemme halki suoraan kanavaan ahdettuna.

Hän halusi palauttaa sen kauniit mutkat,

jotka vieläkin näkee kuin menneisyyden haamuna vanhoilla tulvaniityillä.

Mutta se vaati tietenkin valtavasti välineitä ja investointeja.

Kymmenen vuoden vaikutusarvioita -

ympäristöviranomaisten kanssa. Se oli valtava hanke.

Sitten paikalle ilmestyi Derek Gow.

Näytimme sen Derekille, joka vain pyöräytti silmiään ja sanoi:

"Pari majavaa olisi tehnyt tämän puolessa vuodessa ilmaiseksi.

Ja paremmin."

Muistan selkeästi, kuinka sanoin Charlielle:

"Majavat ovat puuhanneet tätä sadat tuhannet, miljoonat vuodet."

Ne ovat paljon parempia ennallistamaan suomaita kuin me koskaan.

Derek on luonut turvasataman euroopanmajavalle tilallaan Devonissa.

Hän on Britannian suurin majava-asiantuntija.

Hän kutsui meidät tutustumaan majaviin,

jotka hän toivoo vielä jonain päivänä vapauttavansa.

Vesi näkyy tuolla, mutta oksia ei juuri ole näkyvissä.

Kun ne tekevät rakennelmiaan,

niissä näkyy selkeästi oksia, puita ja kiviä.

Tämä olento tulee muuttamaan maiseman.

Tästä näkee, kuinka majavien patoama vesi -

rikkoo metsää, joka vuorostaan avautuu ja vastaa.

Koko hoidosta tulee kuin suuri, kostea, riippuva puutarha.

Täynnä elämää.

Se auttaa sairastunutta ympäristöä tervehtymään.

Ja tämä tuhotulvien kierre,

jossa vesi valuu pelloilta -

suoraan pääkanavaan ja kylään,

ja "svuush" tulvii kouluihin ja ihmisten koteihin.

Se kaataa ihmisten autot ja he itkevät viemäriveden keskellä.

Sellainen alkaa loppua.

Kun Charlie tapasi Derekin, tiesimme, että maillemme on palautettava -

tärkeimpien joukossa majavia.

Ne ovat olleet poissa yli 400 vuotta.

Jos päästäisimme maille majavia, siihen tarvittaisiin viranomaisten lupa.

Tilanne on äärimmäisen hölmö.

Lupa kahden majavan pitämiseksi aitauksessa.

Tämä on eläin, joka estää tulvia, puhdistaa vettä -

ja ennallistaa luonnon monimuotoisuutta. Missä mättää?

Eivät ne ole radioaktiivisia. Emme ole päästämässä luontoon allosaurusta,

joka kaataa busseja Lontoossa.

Se on vain eläin, joka tekee paljon hyvää.

Englannissa oli jo joitakin majavia, mutta ne oli vapautettu laittomasti -

niin sanottujen ennallistamississien toimesta.

Vaikka suhtauduimmekin toimintatapaan myötämielisesti,

emme itse voineet toimia niin.

En ala keskustella mistään salaoperaatioista. Ei käy.

- Mitä nyt? - Suljen suuni.

On paljon tapoja saada mailleen majavia.

Me teemme sen luvallisesti.

Lupaa pitäisi odottaa kahdeksan vuotta.

Meillä ei ehkä ole Hammer Pondissa vielä majavia,

mutta siat esittelevät meille jotain aivan uutta.

Käytöstä, jota emme olisi osanneet odottaa.

Ne uivat. Tai oikeammin sukeltavat.

Ne osaavat pidättää henkeään. Lienee aika ainutlaatuista.

En usko lehmien osaavan sitä, mutta porsaat osaavat.

Ja ne palaavat suussaan valtavia isojärvisimpukoita.

Näimme joka vuosi, kuinka yksi ainoa laji saattoi käynnistää tapahtumakulun,

jota emme olisi osanneet kuvitella.

Kuten pajunsiemen, joka leviää toukokuussa haituvina.

Siementen on löydettävä kosteaa, paljasta maata. Muuten ne kuolevat.

Sikojen tonkiminen luo näitä avoimia maalaikkuja,

joissa pajunsiemenet voivat itää.

Nyt meillä on pajulehtoja siellä, missä siat ovat tonkineet.

Ja paju taas on häiveperhosen toukkien ravintoa.

Se on harvinaisimpia perhoslajejamme.

Niitä lentelee nyt sadoittain Kneppissä.

Meillä on maan suurin kanta.

Yksi harvinaisimmista perhosista viihtyy täällä possujen ansiosta.

On niin monia tällaisia yhteysketjuja,

jotka levittäytyvät ja tekevät maisemasta monimuotoisemman.

Ja niiden elämäänkin tulee uutta monimuotoisuutta.

Niiden persoonallisuus alkaa näkyä. Kokonainen kirjo ilmeitä,

vuorovaikutusta ja kiinnostuksen kohteita.

Ja yhtäkkiä tajuaa kotieläimen olevan vain varjo entisestään -

niille asettamamme kontekstin takia.

Eläinten itseilmaisu on todella tunteikasta katsottavaa.

Muistan yhden erityisen hetken,

kun yksi varsoistamme vei lauman aina Kneppin rajalle -

ja kaunis täysverinen katsoi sitä ihmisten maailmasta käsin.

On helppoa heittäytyä romanttiseksi,

mutta en saanut päästäni ajatusta, että se katsoi varsaa kaipauksella.

Ehkä jonkinlaisella hevosten vastaavuudella kateudelle.

Hevoset eivät olleet ainoita katselijoita.

Koko maailma tuntui katsovan, kun uusi uhka uskottavuudellemme -

alkoi levittäytyä maatilalla.

Olimme päästäneet irti hirviön.

Kasvin, jota viljelijät ovat aina pelänneet ja kitkeneet. Pelto-ohdakkeen.

Sen juuret leviävät maan alla metsäpalon tavoin,

kun se kloonautuu ja luo valtavia siirtokuntia.

Siihen pystyvät vain voimakkaat torjunta-aineet.

Myös tässä maassa, jonka luontoon se kuuluu,

sen leviämistä pelloilla säännöstellään rajoituksilla.

Kaiken tämän jälkeen emme osanneet odottaa tällaista maisemaa.

Charlie alkoi hermostua ja ajatteli,

että ehkä sitä pitäisi ruiskuttaa.

Liian paljon oli pelissä.

Olimme varmoja, että tarkastaja tulisi millä hetkellä hyvänsä -

lakkauttamaan hankkeemme.

Uskomatonta kyllä, ja tietämättämme, pelastuksemme muhii Pohjois-Afrikassa.

Vuonna 2009, ensi kertaa yli kymmeneen vuoteen,

Euroopan yli lentää valtava ohdakeperhosten parvi.

Ne tulevat meille korkeapaineen vallitessa -

ja lentävät kanaalin yli yhä suurilukuisempina.

Aamulla 25. toukokuuta -

Hampshiren tutka-asemalla havaitaan -

yhdentoista miljoonan perhosen parvi matkalla Britanniaan.

En tiedä, kuinka ne löysivät Kneppin.

Ne vain laskeutuivat ja ohittivat ulko-oven matkalla ohdakkeiden luo.

Kymmeniätuhansia perhosia.

Silmät sulkiessa kuuli äänen kuin kaukaisen vesiputouksen.

Se oli uskomatonta. Niiden läsnäolon tunsi.

Ne munivat ohdakkeisiin.

Toukat alkoivat syödä lehtiä.

Pian vain varret olivat jäljellä.

Ne olivat aivan riekaleina.

Olimme pelastuneet toistaiseksi. Miljoonien perhosten avulla.

Ihmiset puhuvat vieläkin uskomattomasta vuodesta 2009.

Seuraavana keväänä niitä ei enää ollut. Ei yhtäkään pelto-ohdaketta.

Näimme viimein häivähdyksenä, kuinka luonto toimii.

Lajien kirjo, joilla on yhteys toisiinsa ja jotka tuovat esiin maiseman,

jollaista ei ole nähty satoihin vuosiin.

Se on taianomaista. Maisema on epätodellinen.

Korkealle yltäviä, okaisia, valkoisia kukkia.

Ja linnunlaulua kaikkialla.

Maan suurin keskittymä laululintuja.

Polkuja aukeaa pusikoihin, ja ne risteilevät kuten sienirihmasto maan alla.

Ja luovat upean, monimutkaisen, tiheän ja syvän kasvillisuuden,

joka on kuin rakettipolttoainetta eläimistölle.

Tämän synnyttämät pakahduttavat tunteet -

vievät ajassa taaksepäin.

Tuntuu kuin olisi jossain aivan muualla.

Kuinka pieni Kneppin kaltainen pieni mikrokosmos -

voi luoda jotain paljon suurempaa kuin osiensa summa.

Ja tunne siitä, että on saavuttanut sen.

Vain päästämällä irti.

Vuodet, joina olemme katselleet tämän tapahtuvan, ovat muuttaneet myös meitä.

Ne ovat tehneet meidät yhä tietoisemmiksi -

siitä menetyksestä, joka on koko ajan jatkunut.

Ympärillämme.

Taivaaltamme on kadonnut 14 miljoonaa lintua.

Olemme menettäneet 97 prosenttia villeistä kukkaniityistä.

Kaataneet 75 000 mailia pensasaitoja.

Menettäneet kymmeniätuhansia vanhoja metsiä.

Neljäsosa kaikista Britannian nisäkkäistä on uhanalaisia.

Maamme on yksi maailman köyhtyneimmistä.

Viisitoista vuotta sen jälkeen, kun kuulimme turturikyyhkyjä Kneppissä,

löysin sellaisen kuolleena maasta.

Kuoliko se vanhuuteen tai muuttomatkan stressiin, sellaista voi sattua.

Ja samaan aikaan tuli tieteellinen raportti,

jonka mukaan monet näistä lajeista ovat tuomittuja sukupuuttoon.

Knepp ei voi koskaan yksin pysäyttää -

turturikyyhkyjen sukupuuttoa Britanniassa.

Se alleviivasi projektimme pienuutta.

Knepp on pelkkä kupla. Pisara meressä -

verrattuna siihen valtavaan muutokseen, jota planeetta tarvitsee.

Kokeilumme osoitti tiettyjä ratkaisuja.

Kuinka yhdistää uudelleen ennallistettu maisema.

Mutta sanomamme ennallistamisesta ei saanut 15 vuoteen vastakaikua.

Sitä pitäisi levittää näiden rajojen ulkopuolelle.

Kneppin linnakkeen ulkopuolelle.

Sen pitää tavoittaa muut ihmiset.

Mutta uusi eläin antaisi meille uutta potkua tavalla,

johon yksikään lehmä tai possu ei olisi kyennyt.

Tämä uusi luku Kneppin elämässä olisi tavallaan -

kaikkein tärkein.

Sillä lailla.

Ensin pää.

Terve.

Kuusitoista vuotta hankkeen alusta -

esittelisimme eläimen,

jonka ei tiedetä pesineen Britanniassa -

sitten vuoden 1416.

Aika taianomainen tunne.

Tämä tarina haikaroista, jotka tuovat vauvoja nokassaan.

Ne symboloivat vieläkin onnea, jälleensyntymää ja uusia alkuja.

On niin kaunista, kun linnut nousevat aitauksesta.

Ne löytävät siipensä ja leijuvat pian yläpuolella.

Ja katsovat alas tähän uuteen maailmaan.

Meille suuri kysymys:

Pystyvätkö lintumme edes rakentamaan pesää,

kun yksikään haikara ei ole pesinyt täällä satoihin vuosiin.

Kun ne keräilivät oksia, ajattelin vain:

Herran tähden, osaavatko ne edes rakentaa pesää?

Sitten vielä kömpelömpi prosessi,

kun ne yrittävät tehdä sitä aika epämukavan näköisellä oksapedillä.

Ja kaiken kruunuksi -

aloin kuulla nokan kalisuttamista savupiipun päältä.

En olisi uskonut niitä niin itsevarmoiksi,

että ne uskaltaisivat pesiä katollamme.

Nyt saamme odottaa ja katsoa, saavatko ne poikasia.

Ne olisivat Britannian ensimmäiset villihaikarat 600 vuoteen.

Ja odotettuamme lupaamme kymmenen vuotta,

saimme viimein majavamme.

Eläin, joka on kuollut sukupuuttoon Britanniassa;

jonka olemme metsästäneet sukupuuttoon, on taas maaperällämme.

Niillä oli laillinen oikeus olla olemassa.

Se oli todella jännittävää.

Majavat ovat taitavia insinöörejä.

Ne luovat monimutkaisia vesistöjä, jotka imevät itseensä myrskyt ja estävät tulvia.

On uskomatonta, kuinka eläimen toimet -

eivät pelkästään paranna maata, vaan muuttavat ihmisten elämää -

kaukana Kneppin ulkopuolella.

Nyt meillä on kaksi haikaranpoikasta.

Ja ne ovat valmiita ensilennolleen.

Tämä upea tarina inspiroi ihmisiä -

tulemaan meille vierailulle.

Se on herättänyt jotain ihmismielissä.

Nyt ihmiset tietävät, mitä on menetetty -

muualla maan maaseudulla.

Minä löysin perhosen!

Eräänä kesäkuisena iltana -

Britanniaan syntyi ensimmäinen haikara 600 vuoteen.

Se lensi pesästään.

Ja lensi tiehensä.

Minulle jäi valtava oksakasa savupiipun päälle.

Charlie sai tekosyyn kiivetä sakaratorneihin.

Ovatko ne kaikkien kolmen savupiipun päällä vai vain kahden?

Hän ei taida kuunnella. Ei olisi tavatonta.

- Charlie. - Niin?

- Miltä näyttää? - Täällä kasvaa villakkoa.

Eikä.

Tämä voi tuntua tarinamme lopulta, mutta tietenkin -

Charliella on jo uusia unelmia.

Tulevaisuudesta kaukana Kneppin rajojen ulkopuolella.

Täältä näen -

polun Downsin halki Adurjoelle.

Lehmät, possut ja kauriit -

ja ponit kulkevat kohti merta.

Käytäviä voi muodostua kuin verisuonia kehoon.

Halki koko Britannian.

Luoda uusia maisemia.

Kautta koko maamme, maailmamme, planeettamme.

Tässä valtavassa muutoksessa on jotain taianomaista.

Tämä köyhtynyt maatilkku. Suurin osa planeetasta on köyhtynyt.

On upeaa ajatella, että nämä suuret kasvinsyöjät -

vaeltavat ympäriinsä ja villiinnyttävät maita missä kulkevatkaan.

On todellakin mahdollista, että possumme kulkevat koko matkan rannalle.

Siellä ne tonkivat merilevää ja kuljettavat ravinteita -

rannikolta aina vuorille asti.

Tämä oli pitkään niin yksinäistä.

Yhtenä synkkänä hetkenä eräs ystävä lähetti tämän videon -

miehestä, joka tanssii aivan hulluna.

Ja kaikkien istuvien mielestä hän on täysi sekopää.

Sitten muutama rohkea tulee mukaan tanssimaan.

Ja kaikki alkavat liittyä mukaan.

Ja yhtäkkiä heillä on liike.

Ja vielä paikallaan istuvat vaikuttavat omituisilta.

He eivät osallistu.

Emme enää ole yksinäisiä hulluja.

Emme tanssi hulluna saadaksemme huomiota asialle.

Olemme osa suurempaa, tietoisten ihmisten liikettä.

Jos aiomme pelastaa järjestelmät, joista elämä on riippuvaista,

meidän on muutettava tapaamme nähdä maa.

Ja Knepp on osoittanut, kuinka se tehdään.

Se osoittaa, että voimme palauttaa elämän sinne,

missä sitä ei aiemmin ollut.

Tiedämme, kuinka se tehdään. Kuinka päästää luonto takaisin elämäämme.

Tekstitys: Sami Siitojoki